Mitä tänään syötäisiin?

On hyvin harvinainen kysymys meidän perheessä. Meidän ei tarvitse päätämme vaivata sillä, mitä gourmet-ateriaa voisimme kokeilla kokata tai mitä uusia maailman makuelämyksistä kantaisimme pöytään. Meidän ei myöskään tarvitse stressata jouluruoilla eikä joululeivonnaisilla, mitä yleensä jouluksi pitää ainakin aina leipoa tai pöytään laittaa, tai ylipäättään edes pohtia sitä, voisimmeko kenties leipoa jotain. Olemme näistä stressivapaita. Ongelmamme on sen sijaan hyvin yksinertainen. Joka päivä opettelemme sitä taitoa, miten loihtia muutamista samoista raaka-aineista, joita syömme, edes sen verran erinäköistä ja erimakuista? mössöä, että pystymme sitä samaa ylipäätään syömään.

Olemme siis edelleen hyvin samassa tilanteessa kuin pari vuotta sitten. Lapsen lähes joka ainut ruokavalion laajennus päättyy riehaantuneeseen refluksin kautta koviin vatsakipuihin ja jälkimainingeissa saamme nauttia järjettömästä ummetuksesta.Oma ruokavalioni on myös surullisen kapea, vaikka imetysdieetin loppumisesta on jo lähes vuosi. Jokainen uusi ruokakokeilu siis kummallakin päätyy itkuun. Mutta hei, onhan meillä kummallakin sentään jotain ruokaa syödäksemme, meitä lohdutetaan. Niin ja kyllähän sitä pula-aikanakin selvittiin vähillä ruoka-aineilla. Se ei valitettavasti vaan lohduta enää. Ei enää, kun yhä enemmän tajuntaan tulee se, että meitä rannalle jääneitä tämänikäisten lasten allergia-refluksilasten äitejä pn enää häivävän vähän. Suurimmalla osalla lapset ovat jo parantuneet tai ruokavaliot jo niin laajat, että meidän silmissä en pysty enää näkemään lapsia edes kovinkaan allergisiksi. Vertaistuessa varsinkin huomaa yksinäisyytensä. Ei ole enää oikeastaan ketään, keneltä voisi neuvoa kysyä, eikä oikeastaan enää ole sellaista tilannettakaan, jota ei olisi kokenut jo niin monta kertaa, että tulisi kysyttävää. Isomman lapsen allergian kanssa on yksinäistä! Ja sitä väkisinkin jää pohtimaan, miten näin on käynyt. Miksi meillä tilanne ei voisi jo helpottaa.

Lähipiirillekin tilanteestamme on tullut normaalia. Eipä juuri enää kysytä, miten teillä voidaan, enkä enää itse jaksa juttu aloittaa, varsinkaan niiden kommenttien jälkeen, jos sanotaan edellämainitut, että onneksi teillä on edes jotain syötävää. Niin onneksi on. Muuten olisimme kuolleet. Myöskään yövalvomisista tai lapsen tuskan katsomista ei enää puhuta. Ihan kun niitä ei enää olisi, vaikka niitä edelleen on, kuten ennenkin. Tätä harhaa, että meillä voidaan jo "niin hyvin" ylläpitää se, että lapsi on usein sen kerran kun joku harvoin nähdään, ihan normaalin oloinen ja hyväntuulinen. Eikä sitä muutaman kerran kun näkee meidän muussuttavan samaa ruokaa, oikeasti viitsi ajatella pidemmälle, että nämä henkilöt IHAN OIKEASTI, jopa joulunakin syövät sitä samaa, ihan joka päivä.

Ei oikeastaan pitäisi välittää, että meitä ei nähdä enää. Mutta silti huomaan että se sattuu monella tapaa. Kun oletetaan että kaikki on "kunnossa" ei ole tilaa sanoa, että ei ole. Ei ole tilaa näyttää surua tai sitä tuskaa, mitä kantaa koko ajan mukanaan. Ei ole tilaa olla väsynyt tai uupunut tai edes hiukan masentunut. Ei ole tilaa olla se, mihin tilanne on meidät ajanneet.

Joulu tulee ja siten ehkä ruokamasikseni on taas suuremmassa mittakaavassa läsnä. Toki tähän vaikuttaa se, että jälleen ruokakokeilu on mennyt pieleen, kummallakin meistä. Pitäisi siedättää, mutta miten siedätät, jos olo tulee siitä mahdottomaksi sietää.

Mutta tosiaan, olemme stressivapaita siitä, että vääntäisimme joulua varten pakkaset täyteen erilaisia ruokia tai leivonnaisia.  

Hetki on kaunis

Tänään havahduin kesken arkisten askareiden kaiken valtaavaan onnen tunteeseen. Jotenkin kaikki elämän "palikat" olivat hetkellisesti niin kohdallaan, että sitä hätkähti. Lapsi leikki itsekseen nukkeleikkien kanssa keskittyneesti, koira tuhisi tyytyväisenä sohvannurkassa ja minä, tätä ei ole tapahtunut yli vuoteen, minä kaivoin esille kankaat ja aloin tekemään itselleni mekkoa kankaasta joka on odotuttanut kauan, mutta kutsui tänä sateisena päivänä kovasti pääsevänsä käsittelyyn. Siinä hetkessä tajusin kuinka onnellinen olenkaan tällaisesta päivästä. Tällaistakohan se on nillä perheillä, joilla joka päivä ei taistella kipujen, oireiden, ummetuksen, nukkumattomuuden kanssa. Siinä kieli keskellä suuta leikatessani kangasta havahduin myös siihen, että kertaakaan en ollut muutamaan minuuttiin miettinyt lapsen ruokavaliojuttuja tai sitä, miten saisin ruokavaliota laajennettua sen tuhannen epäonnistuneen yrityksen jälkeen taas.

Arki on tuntunut myös ihmeelliseltä sen takia, että sairasteltuamme mykoplasman aiheuttamaa keuhkokuumetta lähes kaksi kuukautta, alkaa tauti olla voitettu plus erityiskiitolliseksi tekee sen, että oma vointini on vihdoin lähtenyt hentoon nousuun. Monin tavoin siis havahduin kokemaan kiitollisuutta, tarttumaan tähän hyvään hetkeen, joka palkitsi monin tavoin.

Vasta oikeastaan nyt sitä alkaa tajuamaankin millainen myllerrys nämä 3,5 vuotta ovat olleet, ja tällaisina välähdyksen omaisina hetkinä tajuaa myös sen, kuinka harvoja kuvailemani kaltaiset tilanteet ovat kun kaikki on tavallisen ihanasti. Jos jotain on oppinut, on oppinut arvostamaan pieniä häivädyksiä ja ottamaan siitä kaiken irti mitä vain saa. Olen tullut hetkimaksimoijaksi, sillä huomisesta ei taas tiedä, kaikki voi olla silloin niin toisin taas. Huomaan myös että olen sopeutunut hyvin vallitseviin olosuhteisiin. Olen saanut raivattua tieltäni vihaa ja katkeruutta, kateuttakin, joka antaa tilaa uusille ajatuksille. Myös vertailun toisiin yritän saada lopetettua, vaikka täytyy myötää kyllä että silloin tuntuu tosi pahalta, kun toinen valittaa hirvittävän dramaattisesti jostain sellaisesta asiasta, joka itselle tuntuisi jo palalta taivasta ja tekisi mieli huutaa, että älä valita. Onneksi näitä hetkiä ei tule usein, johtuen ehkä siitä, että olen huomannut tulleeni melkoiseksi erakoksi. En ole jaksanut ihmisiä pitkään aikaan eikä moni enää viitsi edes kysellä mitä meille kuuluu, luultavammin kuulumisemme ovat sen verran masentavia, että helpompi pysyä kaukana :D Mutta nyt en niihin menetettyihin sosiaalisiin suhteisiin tuhlaa enempää ajatusta. Elämä on nyt tässä hetkessä kaunis. Niin monella tapaa ja uppoudun miettimään seuraavaksi sitä teenkö mekkooni jotkut kivat taskut. Ihana kepeä ajatus! 

Iloinen hämmennys

Riemullani ei ole oikeastaan nyt rajoja. Tein jotain sellaista, jota en uskonut vielä pystyväni tekevän pitkään aikaan, mutta jotain hassua kehossani on tapahtunut - sillä - (rummutusta ja hurraa-huutoja!!), olin tänään ensimmäistä kertaa kävelemässä muualla kuin pihamaalla sitten kevään!!! Oli aivan uskomaton tunne tajuta, että yhtäkkiä jalkani kantavat taas. Ja vielä enemmän hassu tunne, kun olin ajatellut päinvastoin, kun tulin keuhkokuumeeseen, että täältä todellakaan ei enää nousta...tai jos noustaan niin siinä menee vuosia.

Olen yrittänyt löytää järkisyitä tähän ihmeelliseen voimaantumiseen, joka on tapahtunut, vaikka olen vielä keuhkokuumeestakin toipilas, enkä löydä syytä kuin yhdestä ihmeellisestä sattumuksesta. Kun sain antibiootit keuhkokuumeeseen, yhtäkkiä vatsani alkoi voimaan paremmin. Olin sitä ennen joka päivä vesiripuloinut yli vuoden verran. Kun aloitin antibiootit, ripuli loppui kuin seinään ja sen lisäksi, ihan muutamassa päivässä "kuukasvoisuuteni" häipyi ja laihduin 5 kg. Niin outoa ja omituista...En muuta keksi kuin sen, että antibiootti vahingossa hoitivat jonkun suolistotulehduksen? jolla ollut merkitystä sille, että kilpirauhaseni ja lisämunuaiseni piiputtivat. Nyt ei ole minulla edes kilpirauhasoireita! Toinen looginen syy on se, että olen syönyt hevoskuurin verran lisäravinteita ja ne alkavat toimimaan, eli aliravitsemus alkaa olla mennyttä aikaa..

Hämmennys on, olkoon syy mikä tahansa,  suuri...ja juuri kun sain lääkäristä itselleni kilpirauhaslääkkeet ja lisämunuaista tukevat lääkkeet. Miten hassua elämä on!! En ehtinyt niitä aloittaa, kun tulin kipeäksi ja nyt mietin, aloitanko edes? Taidan hetken kuitenkin katsoa, mitä ihmettä nyt tapahtuu. Olo on häkeltynyt. Mutta niin onnellinen. Hei, mä kävelin ainakin kilometrin ja olisin voinut kävellä vielä vaikka pidempäänkin. Kuinka ihmeellistä se olikaan!!!! Onhan sitä puoli vuotta käveltykin vain kotipihalla ja ollut kausia, että olen voinut vaan istua pihalla. Siihen nähden, edistys on valtavaa. Ihan kuin olisi päässyt jonkinlaisesta vankilasta ulos. Oman kehonsa vankilasta. Myös suru on ollut aika suurta siitä, että aina kun lapsi kysyy lähdetäänkö puistoon, olen joutunut sanomaan,että äiti ei pysty...puhumattakaan mun koiraveteraanin katseesta, joka pitkään ollut apeana siitä, että lenkkinarun päässää minua ei näy. Voitte kuvitella, millainen riemu myös koirallani oli, kun minä otin hihnat käteen ja lenkilläkin, karvakorvani monta kertaa katsoi taaksepäin ja heilutti häntää niin innoissaan. Ihan odotan sitä päivää, kun saan lapseni taas viedä puistoon.

Pitkästä aikaa on luottavainen olo, että kehoni toipuu ja että vielä joskus pääsen nauttimaan liikunnan ilosta. En mä mitään ihmeitä kaipaa, tai maratooniin tähtää, haluaisin vaan sitä että jaksaisin koiran kanssa käydä metsässä ja lapsen kanssa mennä kävellen puistoon. Ne riittäisivät minulle loppuelämäkseni.

"Anna meidän tulla terveiksi"

Meille on tullut iltasin tavaksi lukea vanha iltarukous, joka on peruja omasta lapsuudestani, ja joka kulkenut mukanani läpi elämän tähän päivään. Vaikka rukouksessa on paljon sellaista, joka ei enää tänä päivänä ehkä kohtaa, kuten sanat "pidä Suomi rauhassa", jotain siinä silti on sellaista että se on iätön ja ajaton. Ainakin se tuo itselleni muistoja mieleen siitä, kun äiti illalla tuli huoneeseen, peitteli minut peittojen kanssa tiiviiksi "kapaloksi" ja sain hetken ihan omaa aikaa äidin kanssa, lausua iltarukouksen johon hiljennyttiin. Ei meillä kovin uskonnollinen perhe ollut, enkä itsekään koe olevani, mutta rukous, sen olen halunnut siirtää lapselle, mutta myös sen mukana ajatuksen, että huolet, murheet, pelot, toiveet ja mieltä askarruttavat ajatukset voi lausua taivasta kohti ja pyytää apua arjen elämään.

Uskon että jotain lapseni onkin tavoittanut toiveestani sillä eilen iltarukoksen jälkeen pienestä suusta kuului: Rukoillaanko vielä sitä, että me kaikki tultais terveeks? Ja sitten pienestä suusta kuului:" Anna Essin tulla terveeksi. Anna äidin tulla terveeksi." Sanat sykähdyttivät minua todella paljon. Myös se tapa, jolla lausuttiin oli liikuttava. Pienet kädet tiukasti puristaen ristiin ja äänessä niin luja usko siihen, että näin tapahtuu.

Tämä sai miettimään omaa uskoani siihen, että kuinka vankasti uskon, että rukouksiini kuullaan. Usein ainakin kun rukoilen, tätä samaistakin asiaa, häivähtää aina mielessäni se, että ehkä meidän osa ei ole tulla terveeksi, ehkä se on tarkoitettu niin. Epäuskoisuutta siitä, että pyyntö toteutuisi. Pienen lapsen rukouksessa ei ollut mitään sijaa epävarmuudelle tai epäuskolle. Se oli puhdas yksinkertainen pyyntö. Se toi mieleeni raamatun lauseen "Ken pyytää, hänelle annetaan". Toivon sydämestäni, että näin käy.

Tällainen päivä

Eilen illalla nukkumaan mennessä, pienen kehon kietoutessa tiukasti keskivartaloni ympärille, ja pyytäessä: "Anna käsi äiti" , ja sitten siihen rutistukseen tyytyväisenä tuhisten nukahtaen, koin kyyneleitä nieleskellen suurta kiitollisuutta, vaikka päivä olikin ollut kaikkea muuta kuin kiitollisuutta aiheuttava...

Olimme jälleen kärsineet yhden kamalimmista refluksi/allergia-päivistä. Tytön ummetus oli ollut taas niin rajua, että olimme kaksi päivää yrittäneet saada kakkaa ulos peräruiskein, tuloksetta. Kivut olivat niin kovat, että pieni keho tärisi ja kirkui kun loputa kakka saatiin ulos - verisyöksyn kera ja tytöltä lähti jalat alta ja meni hetkeksi veltoksi. Siinä hetkessä, yhtäkkiä minulta murtui oman tsemppaamisen rajat. Näky oli jotain niin karmivan tuskallista, että en ole eläessäni nähnyt mitään niin julmaa, raastavaa ja epäinhimillistä. Lapseni, joka on osa minua, joutuu näin kärsimään! Ja tämän kärsimyksen aiheutti se, että hän oli saanut teelusikallisen omatekoista pinaattikeittoa, joka oli suurustettu Maizenalla. Yksi pieni teelusikallinen, jossa häviävän vähän maissia, sai aikaan näin rajut oireet...Melkein niin uskomatonta, että sitä uskoa edes todeksi, mutta kaikki se, mitä sen lusikallisen jälkeen tapahtui oli enemmän kuin totta. Minä tärisin yhdessä lapsen kanssa. Koin suurta tuskaa, kipua ja varsinkin henkistä halvaantumista siitä, että todellisuus jota elämme on niin karu.

Olisin jo toivonut, että tytön ollessa kohta 3,5 vuotias, pikkuriikkisistä ruokamuruista ei enää tulisi tällaisia episodeja. Mikä pettymys, että edelleen lapsi reagoi niin voimakkaasti. Tuntuu, että aina vaan poljemme paikoillamme sen suhteen, että vauvamaista ruokavaliota saisimme yhtään laajennetuksi. Erityisesti tämän hetken jälkeen iski kiukku myös siitä, että kelan ja muiden kriteereiden mukaan lapseni ei ole enää edes allerginen. Meiltä loppui ruokatuki, kun uudet kelan uudistukset ruoka-aineallergioiden suhteen astuivat voimaan. Tämän ohjelman mukaan, meidän lapsella on vain ominaisuus, ja meidän vanhempien tulee asennoitua allergiaan uudella tavalla.

Olisi kiva tietää, miten minun pitäisi asennoitua tässä eilisessä tilanteessa? Miten pitäisi olla? Tai mitä tapahtuisi, jos lapselleni vaan annettaisiin kaikkia mahdollisia ruokia, jotta ei vältettäisi "turhaan", kun VIIVEELLÄ JA LIEVISSÄ oireissa, ei saisi ruokia enää vältellä.

Monet asiat siis kiukuttivat. Sanoin mieheellekin siinä parkuessa tai paremminkin rääkyessä, että en ole elämässäni koskaan ollut vielä näin kiukkuinen, surullinen ja turhautunut kuin nyt olen. Tuli jonkinlainen pohjakosketus siihen, mitä tämä julmimmillaan on.

Onneksi lapsella on paljon parempi kyky kuin aikuisella elää hetkessä. Ja kun toisella olo alkoi helpottaa, hän muuttui nauravaiseksi ja leikkiväksi, ainakin hetkittäin, vaikka vielä tänäänkin, meillä monesti makoillaan lattialla, pyydetään syliin, ollaan kylmänhikisiä ja valitetaan vähän väliä että masu on niin kipeä.

Illalla kuitenkin nukkumaan mennessä koin suurta kiitollisuutta omasta aarteestani. Varsinkin kun siinä välähdyksenomaisesti toisen pienellä kädellä rutistaessani kättäni, tajusin sen, että oli monen monta vuotta, kun ajattelin, että en tätä äitiyttä koskaan saa kokea. Siinä samassa myös välähti tajuntaani se, että vaikka kuinka kiroan allergiat ym. jotka kuuluvat elämäämme, en toisaalta toisenlaista lasta haluaisi, lapseni on täydellinen juuri tuollaisena. Muistin myös erään lauseen siitä, että Jumala antaa erityisiä lapsia niille, kenellä on erityisen paljon voimaa ottaakseen hartioilleen ja kantaakseen sen kaiken mukanaan tulevan taakan. Kylläpä Jumala on luottanut minuun paljon, kun tällaisen minulle antanut. Siitäkin koin kiitollisuutta ja kuiskasin hiljaa ylösnpäin, että yritän tehdä parhaani, mutta anna minulle siihen voimia. Pimeys väistyi mielestäni. Siinä käsi kädessä nukahtaen.

keuhkokuume

 Lapsi selvisi flunssasta todella hyvin, mies ei sairastunut ollenkaan, mitä teen minä -  tulen keukokuumeeseen! Luulin jo, että oman terveyteni pohja on saavutettu, mutta nyt kun tämä tauti tuli päälle, arvata saattaa miten käy...

Täällä sängyn pohjalla siis maataan puolikuolleena ja vällyjen alla on taas tullut mietittyä elämän kiitollisuuden aiheita ja asioita joita taas osaa arvostaa uudella tavalla kun tästä selviää.

Kuten
1)  Kun vuoraa itsensä tyynyjen kanssa istuma-asentoon ja yrittää torkkua jossain asennossa edes vähän: ja silti ei saa yskältään nukuttua silmäystäkään, sitä osaa yhtäkkiä arvostaa sitä, että voi tuosta vaan mennä pitkälleen nukkumaan ja sitä että nykyään meidän yöt ovat niin hyviä!

2) Kun suusta ei tule kuin käheää pihinää ja jokainen hengenveto on työlästä,sitä todellakin arvostaa omaa pulppuavaa sanaista arkkuaan ja puhumisen vaivattomuutta.

3) Kun et pysty yhtään minuuttiakaan hoitamaan omaa lastasi kun olet niin heikkona, sitä huomaa, kuinka arvokkaita ne yhteiset hetket lapsen kanssa ovat ja kuinka niitä on niin kova ikävä. Ja kuinka kiitollinen onkaan niistä ihmisistä jotka meitä auttavat hädän hetkellä!

4) Kun ei saa palaakaan suuhun mitään ruokaa, sitä kiitollisuudella ajattelee taas sitä päivää kun kokee nälän tunnetta.

5) Kun on viettänyt kohta sen kaksi viikkoa neljän seinän sisällä, raitis kuulas ilma tuntuu tulevan vielä enemmän houkuttavammaksi ja oikein odotan, että pääsen taas jonain päivänä ulos, vaikka vaan tuohon pihalle kävelemään.

5) Kun arjen rutiinit kaikenkaikkiaan katkeavat, sitä huomaa kuinka kantava voima onkaan niissä ihan perusrutiineissa, pisuissa, pusuissa ja pukemisissa, ja kuinka kivalta ja helpolta se arki tästä vinkkelistä katsottuna tuntuukaan.

Varovasti

Me olemme täällä eläneet herkän hiljaisuuden aikaa ja siksi blogini on ollut myös hyvin hiljainen. Kaikki mielessä olevat asiat jollain tavalla tuntuvat kuin kukan nupuilta tai ruohon versoilta, että niitä haluaa pitää itsellään ihan hiljaa ja suojella.

Elämästä on tullut monin tavoin varovaista. Olen pienin askelin toipumassa, mutta ne akseleet ovat kuin pienen lapsen ensiaskeleita, huteria, varovaisia ja pelokkaitakin. Muistissa on vahvasti eletyn elämän jäljet, joiden toipumista ei voi kiirehtiä, on mentävä hiljaa, kuunnellen.

Kuuntelu on ollut iso osa toipumista, hengissä säilymisen elinehto. On ollut pakko kuunnella sisimpänsä ääntä. Keskustella kivun kanssa, ymmärtää sitä, miksi kehoni on niin rikki, miksi olen niin väsynyt. Ymmärtäminen herättää myötätuntoa ja hellyyttä itseä kohtaan, joka hätistää pois kaikki ne itsesyyttelyt ja syytökset siitä, miten olen voinut päästääkin itseni tähän pisteeseen, sekä piinaavat pohdinnat siitä, olisinko voinut tehdä jotain toisin, paremmin, jotta olisi tältä kaikelta vältytty? Jotta en olisi sairastunut näin vakavasti?

Kaikkiin piinaaviin kysymyksiin ei kuitenkaan ole vastauksia, sillä elämää ei voi kelalta taaksepäin kuten vanhaa kasettisoitinta. On otettava se, mikä on tullut, hyväksyttävä ja käännettävä katse tulevaan. Mennä eteenpäin, vaikka tuntuukin, että kaikki menee eteenpäin niin hitaasti, liian hitaasti.

Tähän hitaasti menemiseen usein pysähdyn. Mitä minulle sillä halutaan opettaa? Helposti tähän vastaa kärsivällisyyttä, mutta mitä muuta? Tähän olen löytänyt vastauksen. Hellyyttä. Kun tuntuu, että mikään ei muutu tai mene eteenpäin, kiukun, turhautumisen ja katkeruuden korvaa hellyys. Otan asiat eteeni hellyyden kautta. Katson jalkojani, jotka eivät kanna kuin nykyään kotipihalla, hellyydellä. Ne ovat kantaneet sitä ennen paljon. Nyt niiden aika levätä. Katson lastani  uudenlaisella hellyydellä myös. Hänen rajoitteensa ovat saaneet omien rajoitteideni kautta ihan uudenlaista myötätuntoa, kun minä myös kamppailen kapean ruokavalioni kanssa.

Olen oppinut jotain siis koettelemuksista. En tiedä, onko sillä sinällään mitään arvoa, mutta sillä on, että olen sen kautta löytänyt itseäni enemmän. Melkoinen suorituskeskeinen minuuteni on saanut mojovia opetuksia siitä, että minuus on paljon muutakin kuin kykyä tehdä asioita ja pärjätä. Minuus löytyy kyvystä olla. Oleminen on paljon vaikeampaa kuin tekeminen. 

Edessä on vielä vaikeita aikoja. Ensi viikolla selviää oman terveyden kannalta merkittäviä juttuja, ja jännittyneenä niitä odotan. Oman haasteensa arkeen on laittanut se, että lapseni lähes kaikelle oleva herkkyys on jälleen kerran mykistänyt.  Tällä kertaa kohdistuu syvä huokaus siihen, että meillä ei ole vieläkään löytynyt lapselle sopivaa särkylääkettä. Tämä tuo aika paljon edelleen rajoitteita sen suhteen, kuinka paljon uskallamme vielä olla lapsiryhmissä, ja mitä jos tilanne on sama, vuoden päästä kun pitäisi miettiä hoitopaikkaa. Levottomia ajatuksia on vaikea tyynnyttää. Pyrin siihen kuitenkin hokemalla itselleni, päivä kerrallaan. Hellyyden varassa.


"Minä luon elämääni hellyyden varassa.
Palautan herkkyydelle
sille kuuluvan tilan.
En anna äänekkäiden tai häikäilemättöminen
määrätä itseäni.
Syvemmin kuin koskaan ymmärrän,
mikä voima kätkeytyy varovaisuuteen. "

Tää on niille..

Refluksi-allergiaelämä on elämää, jolle ei aina löydy sanoja. Ennen lapseni sairastettua olin ajatellut allergioista aika kevyesti, vaikka olenkin itse jo lapsesta asti kärsinyt jos jonkinmoisista oireista. Nyt ajattelen allergioista hyvin eri tavalla, vaikka edelleen vaikeimpina aikoina muistutankin itseäni siitä, että lapseni ei ole onneksi kuolettavasti sairas, vaikka allegiat ovatkin vakavia ja saattavat uhata henkeä.

Olin ajatellut, että olen nähnyt jo lapsessani sen kirjon, miten hän reagoi. Mutta ehei! Saimme kokea uuden oireen, adhd-päättömän raivon, sellaisen raivon, että lapseen ei saa edes katsekontaktia ja lapsi valvoo putkeen yli 15 tuntia pystymättä levottomuudeltaan ja ahdistukseltaan nukkumaan. Tämä oire tuli kananmunan kokeilusta. Ensimmäisestä murusta mitä kokeilimme tuli vain maha kipeäksi, toinen muru, jonka itse asiassa lapsi varasti, tuli rajummat oireet. Kolmatta murua toivottavasti emme joudu kokeilemaan pitkään aikaan.

Allergia siis yllättää, se pitää varpaillaan, ja vaikka kuinka tutulta sen kanssa eläminen jo on, silti se on arvaamaton matkakumppani. Tämä epävarmuus on yksi raastava asia äitinä ja juuri se, että koskaan ei tule hetkeä että voisi hellittää, vaikka olo olisi kuolemanväsynyt.

Allergiaelämässä jotkut pääsevät helpommalla, lapsi toipuu pariin ikävuoteen mennessä niin, että saa sallitut ruokalistat vaihtaa kielletyiksi. Me emme ole vielä olleet siinä onnekkaita. Meillä edelleen on vain niukka sallitut lista, jota lapsi voi syödä. Onnekkaita olemme siinä, että niitä muutamia ruoka-aineita syödessään lapsi on tyytyväinen ja terveen oloinen, vaikka tiedossa on koko ajan huoli ravintoaineiden niukkuudesta, siitä, että saako lapsi liiallisesta bataatin syömisestä jotain pidempiaikaisia haittoja esim. maksaan tai kilpirauhaseen, sekä miten lapsi henkisesti alkaa pahoinvoimaan siitä, että syö lähes joka päivä samaa ruokaa.

Viimeaikoina ajatuksissani on ollut erityisesti yksi äiti ja yksi perhe, josta on tullut minulle erityisen, erityisen rakas. Olen puhelimen päästä saanut seurata heidän allergiaelämää ja välillä olla täällä kyynelsilmin siitä huolesta, miten he siellä jaksavat, miten ihmeessä voivat jaksaa niin sietämätöntä tilannetta. On vaikea pidättää itkuaan äidin huolestuneesta äänestä, sillä niin hyvin itsekin voin samaistua siihen tilanteeseen, kun kaikki näyttäytyy toivottomalta. Tämä äiti silmissäni näyttäytyy urheimmalta äidiltä ketä tiedän. Hän on todellinen voittaja, sillä joka päivä hän tekee sen työn, mikä on pakko vain tehdä. Joka päivä hän kiipee pitkät portaat ylös kuin Rocky Balboa, ilman sitä, että saisi tuntea olevansa voittaja, vaan päinvastoin saa tuntea riittämättömyyttä, lannistumista ja sitä, että kaikki keinot auttaa omaa lastaan ajautuvat yksi toisensa jälkeen umpikujaan. Siinä jos jossain on sankaruutta, hiljaista sankaruutta, jota ei välttämättä edes läheiset osaa nähdä, ainoastaan sellainen, joka itsekin joka päivä kiipee samoja portaita ylös verenmaku suussa.

Allergiaelämää voisi hyvin kuvata myös seuraava laulu. Tämä laulu kuuluu omaan "terapiaani", josta itse saan voimaa taas nousta kontaltani ylös ja jatkaa taas alusta kaiken kaaduttua. Tää laulu on erityisesti sille eräälle äidille, jonka luona ajatukseni ovat olleet nyt lähes joka hetki. Tää allergiaelämä on todellakin rakkautta, hulluutta, draivii. Ilman Rakkautta omaa lasta kohtaan tätä ei jaksaisi. Hulluutta siitä, että juuri kun ajatteli että enempää ei voi tulla, tulee siltikin.  Draivii...se tulee siitä tarmosta, että liekki palaa aina vaan, vaikka kynttilät olisivat kummastakin päästä jo aikoja sitten palaneet loppuun.

Tää on sulle...


Tää on oikeille voittajille,
oman elämänsä sankareille,
Voitontahdon silmistä nään,
tahdonvoimaa täynnä pää.

Tää on rakkautta, hulluutta draivii,
melkein kaiken ton se vaatii,
Myös kyyneleitä verta hikee,
joskus vannomista Herran nimeen.

Tää on niille jotka antaa kaiken,
Rocky Balboa ja Eye of the Tiger,
jotka antaa enemmän kuin lupaa,
vaikka tulis välil lunta tupaan.

Ei voi kelaa et se tulee noin vaan,
pitää olla valmis uhrautumaan,
vaikka hopeetkin jaetaan,
vain voittaja muistetaan

Tää on pukuhuone tsemmauskamaa,
niile jotka löytää petrausvaraa,
Niille joilla maistuu veri suussa,
vaikka ollaan vasta tammikuussa.

Tää on rakkautta, hulluutta draivii,
melkein kaiken ton se vaatii,
Myös kyyneleitä verta hikee,
joskus vannomista Herran nimeen.

Lupaus

Tästä blogista on viimeisen puolen vuoden aikana tullut enemmän oma henkinen päiväkirja kuin lapsen voinnin ja tilanteiden kertomuksia. Pahoittelen, että olen eksynyt niin monta kertaa itse refluksi-allergia-asioista toisenlaisiin asioihin. Jotenkin vaan niitä muita asioita en ole voinut olla kirjoittamatta, sillä ne ovat olleet hallitsevampia ja kaiken muun ylitse vyöryviä. Jos äiti ei voi hyvin, voiko lapsikaan voida hyvin? sitä usein olen ajatellut. Ja tämä äiti on voinut viimeisen vuoden todella huonosti. Sitä vaan ei voi sivuuttaa näissäkään teksteissä. Toisaalta, miksi pitäiskään. Minusta on itse asiassa hyvin tärkeää tuoda esille tämäkin puoli, että lapsen sairaus, se ei voi olla vaikuttamatta myös vanhempiin monella tapaa, oloon äitinä, puolisona, lapsena ja ystävänä.

On varmasti olemassa niitäkin äitejä, jotka lapsen sairastuessa kykenevät pitämään huolta omasta itsestään, pitämään kiinni omasta ajastaan, harrastuksistaan, ystävien tapaamisista, ja ylipäänsä pysyvät elämän sykkeessä mukana. Minä en vaan kuulunut näihin. Tunnen välillä kateutta niitä äitejä kohtaan, jotka tähän pystyvät. Itse kun enemmän ja vähemmän, yhä etenevissä määrin olen jollain tapaa tunnistanut itseni sisältä ja ulkoa kuolleeksi, muumioituneeksi, väsyneeksi, uupuneeksi ja yksinäiseksi. Sosiaalinen verkosto on haihtunut olemattomiin, en muista enää mitä joskus olen harrastanut enkä kyllä muista, mitä se oma aika myöskään on, saatika se, miltä tuntuisi olla ihan yksin vaikka koko päivä tai edes puoli päivää tai tavata ystäviä. Olen elänyt vaan oireiden viidakossa, ruokahelvetissä, keskittyen selviämään tästä päivästä, miettimättä pidempään. Ajatellut vaan, että ei tämä ole mitään verrattuna siihen, mitä lapsi joutuu kestämään. Sivuuttanut oman pahan oloni ja yksinäisyyteni ja siinä samalla hukannut roolini puolisona, ystävänä ja lapsenakin. Olen ollut vain ja ainoastaan äiti.

Nyt kun elämä on laittanut haasteensa oman terveyteni suhteen, on ollut aikaa täällä neljän seinän sisällä katsoa itseäni peiliin ja se näky ei ole ollut kovinkaan mukava. Kun tajuaa, kuinka rajoittuneeksi elämä on tullut oman fyysistenkin rajojen suhteen, on ollut vaikea katsoa silmiin myös sitä tosiasiaa, että tästä ei taida olla paluuta enää entiseen, siihen minään ja tapaan elää, joka ennen olen ollut. Jotain pysyvää on mennyt rikki. Tämän myöntäminen on saanut itseni hyvin hauraaksi ja haavoittuvaiseksi. Pelokkaaksikin. Epävarmuus tulevasta pelottaa ja se, että tätä prosessia ei voi ennustaa, mihin kuntoon tästä joskus tulen.

Suureksi lohduksi kaikkiin ajatuksiin yllättäen on tullut musiikki. Se kauan elämässäni ollut asia, joka nyt on saanut aivan uuden merkityksen. Ennen itse soitin ja tein musiikkia, nyt ei sormet jaksa soittaa, mutta korvat ovat herkistyneet kuuntelemaan. Musiikissa on iso lohdun voima! Yksi kappale on mielessäni soinut tavallista useammin. Tämän kappaleen kuulin Vain elämää-ohjelmasta Jonne Aaronin päivässä. Se löi heti sydämen läpi ja jäi sinne asumaan. Se on eräänlainen lupaus tulevasta, vaikka vielä se hyvin hämärässä onkin. Lupaus siitä, että joskus taas tuntee olevan Elossa ja elinvoimainen. Kappale on ehkä yksi kauneimmista jonka olen ikinä kuullut, sanoituksenkin suhteen. Se tuo esiin omat huokaukseni ylöspäin ja kaipuun isovanhempiani kohtaan, joita olen ikävöinyt nyt lähes päivittäin. Tiedän, että mummi ja pappa minua sieltä katsovat ja lähettävät lohdun ja toivon säteitä. Ja silloin en tunne olevani yksin. Ja ehkä jo ensi keväänä, minunkin sydän lyö.


Laitan sen tähän.

Elossa taas

Huhtikuussa lämmin tuulinen yö
Hankia haihduttaa ja kylmyyttä syö
Nousen ikkunaan, unohdun katsomaan

Jo lumi on poissa alta omenapuun
Maiseman maalaa valo hopeisen kuun
Avaan ikkunan
Unohdun katsomaan

Ja hämmästyn, on kevät taas
 Ja mun sydän lyö
Tää tuulinen yö
Todistaa
Olen elossa taas

Oi kuutamoyö
Ota mun kiitos ja vie
Sinne korkeuksiin
Mistä joku mua
Aina johdattaa

Anna uskaltaa
Sydän avoinna taivaltaa
Jos eksyisinkin tiedän löytäväni
Tien takaisin
 
Viileys hiipii vielä huoneeseen
Ikkunan suljen, hiljaa vuoteeseen meen
Sun kasvoja
Unohdun katsomaan
Ja hämmästyn, on kevät taas
Ja mun sydän lyö
Tää tuulinen yö
Todistaa
Olen elossa taas

 

Pillerinpyörittäjien kylä ja hengitysharjoituksia

Ilokseni voin kertoa, että äsken korjasin pöydästä tiskit koneeseen vain muutaman huilaustauon kera ja eilen ripustelin pyykkejä kertaakaan huilaamatta! Tämä kertoo aika paljon siitä tilasta missä olen viimeiset kuukaudet ollut. Lamaantunut. Hurjan uupunut. Niin väsynyt, että sanoja ei sille ole.

Nyt kuitenkin näyttää varovaisen lupaavalta. Olin tapaamassa alkuviikosta vihdoin  erittäin suosittua lääkäriä, joka paljon tehnyt töitä kilpirauhasongelmaisten ja lisämunuaisuupumuksen kanssa. Mun ei tarvinnut montaakaan oiretta jo kertoa, kun hän katsoi silmiini vakavin ilmein ja totesi, että periaatteessa mut pitäisi ottaa sairaalaan nyt lepäämään ja että tiedänhän minä, että seuraava vaihe on, että en enää kävele edes enää muutamaa metriä. Se hätkähdytti, toisaalta tuli helpottava olo! Minut nähtiin kokonaisuutena, ei vain yritetty löytää osalle oireista selitystä, vaan KOKO tilanteelle.

Lääkäriaika oli tunnin pituinen, jonka aikana pystyttiin hyvin kartoittamaan lähtötilanne ja tehdä suunnitelmat. Hän kun hoitaa myös ravitsemusasioita, niin sain kasan hivenaine-aminohappo-vitamiini reseptejä, joilla nyt ensialkuun aletaan auttamaan kehoa toipumaan aliravitsemuksesta. Täällä siis tällä hetkellä pyörittelen pilleripurkkeja. Lisäksi myöhemmin otetaan lhivenainelabarat, täydellinen kilpirauhaspaneeli ja lisämunuaisen tilaa selvittävä kortisolitesti sekä jos vain rahani antavat myöden täydellinen allergiakartoitus, joka ottaa verestä myös ne viiveellä tulevat oireiden aiheuttajat. Lompakon pohja huutaa tyhjyyttä, mutta joitakin testejä noista ihan varmasti teetän.

Olin tällä viikolla myös ensimmäistä kertaa fysioterapiassa, jossa kohtaisin mielettömän ihanan ihmisen. Hänellä oli tarkoitus teettää mulla UKK-n lihaskuntotesti, mutta testi loppui lyhyeen kun jo ekan liikeeen aikana lyhistyin kasaan. Sitten muutettiinkin koko suunnitelmaa. Juteltiin pitkään ja tultiin yhteisymmärryksessä siihen tulokseen, että nyt keho on vaan niin äärimmäisen loppu, että kuntokartoitus on mahdoton ja jopa järjetön tehdä, sen sijaan keskitymme nyt vaan hengittämiseen. Sitten opettelimme hengittämään loppuajan ja se oli äärettömän hyvältä tuntuvaa "liikuntaa". Hän erittäin hyvin ymmärsi sen, millaista olen kokenut viimeiset vuodet ja sanoi niin ihanasti vieläpä, että enempää et voi nyt antaa lapsellesi, kuin että annat nyt aikaa itsellesi. Hän myös hyvin osasi kuvata sitä tilannetta, mitä tapahtuu kun uupuu täysin. Löysin itseni siitä ja aloin ehkä ymmärtämään itseäni paremmin ja kohtaisin itseäni kohtaan myös myötätuntoa siitä, että kaikkea ei tarvitse jaksaa eikä kantaa.

Eli hyviä asioita täällä tapahtunut. Kummatkin  edellä mainitut tahot sanoivat lisäksi, että tie on pitkä toipumiseen, mutta että kyllä mä toivun. Siitä ajatuksesta aion pitää kiinni.

Tuska

Saa nähdä, mitä tästä tekstistä tulee. Silmät ovat niin kyynelissä ja turvonneet, että vaikea nähdä kunnolla kirjaimia. On pakahtunut olo. On aika kirjoittaa tuskasta. Siitä tuskasta, joka on ollut jokapäiväinen seuralainen siitä lähtien kun lapseni sairastui. Vastoinkäymisiin voi suhtautua urheudella, mutta se ei poista sitä, että sitä tuskaa ei olisi tai sitä ei kokisi. Se on. Se vaikuttaa arjessa, halusi tai ei. Nyt kun lapsi voi monella tapaa paremmin, tuskan määrä, mitä on kantanut sisällään, on yllättänyt minut.  Se kipu. Väsymys. Itsensä ylittäminen. Totaalinen uupumus, jolle ei tunnu olevan rajoja. Vajoaminen, jolla ei näytä olevan pohjaa.

Tuskaa olen yrittänyt painaa alas. Unohtaa sen olemassaolon. Tsempata, että kyllä tää tästä ja vielä on parempi aika. Sinänsä absurdia, että nyt kun on tosiaan tullut se "parempi aika", tuska ei väistykään, vaan nousee pintaan vyöryen aallon lailla.

Tuska nousee muistoista. Siinä kun viikkaan pois vauvanvaatteita myyntiin tajuten, että tää oli nyt tässä. Tai että kun näen onnellisen äidin pienen hymyilevän jokeltelevan vauvansa kanssa. Tai kun katselee vanhoja valokuvia, ja palan tunne jää kurkkuun.

Tuskaa nousee myös jokapäiväisissä arjen hetkissä. Se roikkuu paidanliepeissä kiinni ja painaa maahan. Siitä, kun ihmetellen katselee yksivuotiasta leikkipuistossa, jonka nenän edessä on enemmän ruokia kuin edelleen omalla kolmevuotiaallaani. Tai siitä, kun herään ja tajuan että tätäkään päivää en saa aloittaa voiden hyvin vaan kehoni armoilla. Tai siitä, että en jaksa enää tehdä ruokaa hellan ääressä seisten, vaan tuolilla istuen ja välillä lattialla maaten. Tai siitä, kun pakastan kesän marjoja ja purskahdan itkuun muistaessani kaksi edellistä kesää jolloin mansikoita olin pakastanut niin, että en voinut syödä murustakaan, vaikka aliravittu keho ahmien niitä pulleita, makeita, herkullisia vitamiinipommeja katselikin kaihoten. Tai siitä, kun lääkäri katsoo minua syyttävästi, että miten olen voinut päästää itseni näin huonoon kuntoon, syödä sisäelimeni pilalle. Tai siitä, kun edelleen lähes joka yö, jossain kohtaa säpsähdän hereille ja tarkistan, että hengittäähän lapseni.

Tuska pysäyttää. Pakottaa pysähtymään. Ei vaan fyysisesti, vaan myös henkisesti.  En tiedä, mitä tälle tuskalleni teen. Ehkä ainoa tie on vain antaa sen nyt olla. Olla siinä. Hyväksyä. Kohdata ja tutustua siihen. Mutta se tekee kipeää.

Kukkurukuu

Vasta yhden ihanan lukijan huhuiltua, mitä meille kuuluu, tajusin, että siitä todellakin JO kuukausi, kun tänne viimeksi olen mitään kirjoittanut! Hiljaiselolle on ollut syynsä.

Koko kevään jo, ja oikeastaan jo viime vuodenkin, tunsin itsessäni, että en ole kunnossa. En voi ollenkaan hyvin. Sitä kuitenkin laittoi omat tarpeensa sivuun ja meni eteenpäin, kun oli pakko, vaikka keho viestitti koko ajan, että tämä on liikaa, tätä ei voi jaksaa, tätä ei pidä jaksaa. Imetysdieetillä oli varmaan suuri osuutensa siitä, että kävi näin. Olin kaksi vuotta aliravittu, rääkätty. Kamalat sanat, mutta niin totta! Liika oli liikaa. Nyt sitten ollaan siinä, että keho on viisaudessaan tehnyt omat valintansa. Pakottanut hiljentymään, olemaan, kuuntelemaan. Pyäsyttänyt.

Ei ole helppoa tajuta, että on itsensä kanssa niin syvällä, että ei tiedä, miten täältä voi päästä enää ylös. Pitkään henkinen, voiko sanoa joustavuus? kantoi yli sen fyysisen kehon kivun, väsymyksen, univelan ja nälän.  Nyt henkikin vain väsyi, joka itselle on aika kova paikka, olenhan aina pitänyt itseäni sellaisena, että pidän kiinni positiivisuudesta ja elämänuskosta, että vaikeuksista selviää aina. Nyt en ole siitä ollut yhtään enää varma, ja se on aika pelottava ajatus.

Viimeajat olen viimeisillä voimillani yrittänyt löytää väyliä, jotka voisivat auttaa minua ja meidän perhettä. Tämän kautta on hyvin raadollisesti tullut huomattua se, että apua hakeva ihminen usein torjutaan. Onneksi jostain olen saanut aina tarvittavan määrän siihen hetkeen voimia, että olen jaksanut yrittää seuraavaa suunnitelmaa.  On ollut vaikea kohdata ihmsiä, kun on niin särkynyt monella tapaa ja olen lähestulkoon vetäytyny kaikista sosiaalisista kontakteista. Se ei välttämättä ole ollut hyväksi synkille ajatuksilleni. Kiitos niistä ihmisistä, niistä muutamasta, jotka ovat jaksaneet "pesäpuuhuni koputella" tiheästi, vaikka aina ovea en ole jaksanut avata tai  vain jättänyt oven niukasti raolleen.

Lapsi voi onneksi tasaisen hyvin. Itse asiassa kuukausi sitten jätimme kokonaan pois happosalpaajan!! Vielä en kovasti uskalla hehkutella, se kun on aiemminkin käynyt niin, että tietyn ajan näyttää kaikki menevän hyvin, kunnes taas räjähtää. Mutta iloinen olen tästä tauosta kuitenkin, joka tapauksessa ja siitä, että meillä hoitotasapaino ja ruokavalio pääsääntöisesti toimivat. En tiedä, miten kävisi nyt tässä tilanteessa, jos ei olisi niin. Siitä iso kiitollisuus ylöspäin.

Enempää ei tällä hetkellä ole voimia kirjoittaa lisää. Siksipä laitan tähän vain laulun sanat, jotka itseäni koskettavat monella tapaa. Kaikkia suruja en tässä pysty sanoiksi kirjoittaa, ne niin syvällä, että pidän ne itselläni, mutta tämä laulu, se kertoo oman tarinansa siitä.


Mariska: Kukkurukuu

Sä olet lintu, joka ei oppinut lentämään
Et siipiäsi koskaan päässyt käyttämään
Juopuneena Jumalat sun kohtalosi arpoivat
Synnyit pesään pimeään kylmyydestä kärsimään

Kukkurukuu kuule kuinka pihapuun kyyhkynen hiljaa laulaa
Kukkurukuu taivaalle on noussut kuu
Tuulikin huokaa kukkurukuu

Ne sydämesi särkivät, mut siipesi ehjät on
Vielä voit valita itselles toisenlaisen kohtalon
Ja tulee sekin päivä kun lähdet lentämään
Saat vapaudessa laulaa ja illan tullen käydä lepäämään

Kukkurukuu kuule kuinka pihapuun kyyhkynen hiljaa laulaa
Kukkurukuu taivaalle on noussut kuu
Tuulikin huokaa kukkurukuu

Kukkurukuu kuule kuinka pihapuun kyyhkynen hiljaa laulaa
Kukkurukuu taivaalle on noussut kuu
Tuulikin huokaa kukkurukuu

Päättänyt olla onnellinen

Kirjoitan tätä tekstiä pihani kuistilla. Muut nukkuvat sisällä vielä. Minä en saa unta. En oikeastaan ole saanut nukuttua pitkään aikaan hyvin, vaikka lapsi nykyään antaakin minun nukkua. En vaan jotenkin osaa. Monet ajatukset risteilevät päässä, pelot, tulevaisuus ja selviäminen kaikesta. Pelkojen kehään on helppo hypätä. Ne kun tuppaavat ruokkia itse itseään ja toinen pelko toistaan.
Tässä kuistilla istuessa nyt kuitenkin pelot ovat kadonneet. Kuinka tässä voisikaan pelätä, kun jo näin varhaisella aurinko paistaa niin, että silmiä saa siristellä ja lintujen viserryskonsertti ympärilläni suorastaan sulkee minut pehmeään syleilyyn, jossa on turvallista olla. Sama maailma, kaksi eri hetkeä. Mikä sitten tekee toisen hetken kamalaksi, toisen ihanaksi, vaikka periaatteessa tilanne ei ole muuttunut sen enempää suuntaan tai toiseen. Ajatukset.

Viimeaikoina olen paljon miettinyt ajatusten voimaa. Sitä, kuinka paljon ihminen luo omaa maailmaansa ajatusten avulla. Ajatusten avulla sitä voi tehdä elämänsä helpommaksi tai vaikeammaksi. En tiedä miksi, mutta jotain hassua minulle on tapahtunut omien ajatusteni suhteen. Mitä enemmän toisaalta on tullut haasteita, sitä enemmän olen tullut kiitollisemmaksi minulla edelleen olevista ilon aiheista ja sitä vähemmän huomaan itseni valittavan asioiden tilasta. Olen huomannut että asioilla on AINA kaksi puolta, tai jopa enemmänkin. Ja se, minkä puolen sitä itse valitsee, mihin tuijottaa, on lopulta se, mikä määrää oman ajatuksen suunnan.

Valittajen määrä tuntuu olevan vakio, vaikka siihen aihetta ei olisikaan. Itselle eräs herättävä asiaa on ollut se, että ihminen, ketä kovasti joskus olen kadehtinut siitä että hänellä näyttää olevan kaikkea sitä, mitä itseltä puuttuu, pidemmän tuttavuuden jälkeen osoittautuikin melkoiseksi valittajaksi, eli hän ei nähnyt ollenkaan sitä, miten hyvin hänellä asiat olivatkaan. Se sai mieleni surulliseksi. Tapauksen jälkeen olen yhä enemmän miettinyt sitä, mitkä tekijät itse asiassa auttavat onnellisuuteen. Sanotaan, että jos haluat onnelliseksi, ympäriöi itsesi positiivisilla ihmisillä, sillä olet viiden lähimmän ihmisen summa. Toinen, minkä itsekin huomasin, on se, että lopettaa itsensä vertaamisen muihin. Kolmannen neuvon sain eräältä parantumatonta syöpää sairastaneelta naiseltä, joka sanoi, että hän oli päättänyt olla onnellinen. Silloin ajattelin, että hullu nainen! Miten ihminen, joka voi sanoa noin, että on onnellinen, kun on kuolemassa. Nyt ehkä tavoitan jotain toista mielentilaa hänen ajatuksestaan kuin pelkkää hulluutta. Olen tainnut tehdä itse saman päätöksen. Päättänyt olla onnellinen. Ajatus tuntuu hyvältä. Sellaiselta josta kannattaa pitää kiinni. Joku voi ajatella, että miten voi päättää jotain tuollaista, elämä kun heittää eteen kaikkea loskaa ja haasteita. Ehkä kyse onkin siitä, mitä määrittää onnellisuudeksi. Mistä onnellisuus koostuu? Katsooko onnellisuutta sen kautta, että mitä haluaisi olevan, vai mitä jo on. Itse pyrin valitsemaan jälkimmäisen.

Pienet kädet

Siinä kesken hellan jynssäyksen, pienet kädet kietoutuvat jalkani ympärille tiukasti ja jalkojeni juuresta kuuluu hellä ääni: "Äitsykkä, äitiliini, mä rakastan sua. Sä olet mun muru. Mun aarre. ". Heitän karhunkielen lavuaariin ja kumarrun alas halaamaan rakastani. Mun murua. Mun aarretta.

Tällaisia hetkiä mahtuu arkeemme paljon. Vaikeina aikoina hetkistä tuntuu tulevan entistä arvokkaampia, entistä enemmän voimaa antavia. Ne ikäänkuin pyyhkivät pois sen kaiken muun, sen pahan mikä leijuu päämme päällä. Elämä todentotta voisi olla hieman helpompaa. Omat tutkimukseni ovat edenneet nyt siihen pisteeseen, että minulle on tehty vahva epäily MS-taudin mahdollisuudesta oireisiini. Odottavan aika on pitkä. Odotan kutsua selkäydinpuntioon ja sitten vielä sen jälkeen kestää kolmisen viikkoa ennen kuin tulokset ovat valmiita. Kaikki on vielä niin epäselvää ja niin avoinna. Pelko silti asuu talossamme joka hetki. Onneksi pelkoa katkaisee juuri tällaiset pienet ihanat hetket. Silloin sitä tulee ajatelleeksi, kuinka kiitollinen sitä saakaan olla silti niin monesta asiasta. Ennen kaikkea siitä, että minulla on maailman ihanin tyttö. Rakkautta ei voi edes sanoittaa. Sillä ei ole rajoja. Olen niin kiitollinen, että sain tulla äidiksi. Sittenkin. En tiedä, kumpi tässä opettaa kumpaa, minä lastani vai lapseni minua. Pienet kädet antavat ääriä myöten rakkautta.

Näin äitienpäivän lähestyessä äitiyden asiat ovat yhä enemmän mielessä. Äitiys on ehkä opettavaisin rooli, jonka kautta olen paljon oppinut tuntemaan myös itseäni, millainen olen. Pieni ihminen riisuu aikuisen mielen panssareita olemalla niin avoin ja niin rehellinen. Se pakotta katsomaan omaa itseään paljaana, ilman mitään tekosyitä tai selityksiä. Riisuu pois turhan. Viimeaikoina on ollut aika vaikeaa olla läsnäoleva äiti, kun olen niin huonossa kunnossa ja huolissani itsestäni. Se surettaa paljon. Onneksi on kuitenkin niitä hetkiä myös paljon, pieniä rakkaudenosoituksia, jotka pysäyttävät hetkeksi kaikki vilisevät ajatukset ja saa keskittymään olennaiseen, tähän hetkeen. Kiitollisuuteen. Minun ihana tyttö. Olen hänestä niin onnellinen.

Äitienpäivän kunniaksi laitan tähän runon, joka itseäni on koskettanut, ja koskettaa edelleen.


Onko totta, et lapsi on sylissäin.
Ja näen itseni silmissä sen.
Että siintävät veet ja lämmin on näin,
ilma niin autereinen?

Missä ajassa, vuodessa elänkään,
kuka oon, minkä niminen?
Käsivarsillain nään nyytin pellavapään,
josta aiemmin tiennyt mä en.

Minä elän ja tunnen ihanuuden,
- Missä ihmeessä olin ennen?
Jouduin odottamaan pienen ikuisuuden
tätä hetkeä suuren onnen.

Aistiyliherkkyys

Pitkän aikaa olemme saaneet nauttia oireettomammasta tytöstä. Ainakin näennäisesti. Isoja merkkejä meille "oireettomuudesta" tai oireiden helpottamisesta ovat olleet hyvin sujuvat yöt ja ruokakokeilut, jotka eivät ole kaataneet kaikkea aina nollapisteeseen taas. Vaikka uni on ollut parempaa, tilalle ovat tulleet entistä haastavammat päivät.

Se mikä meitä nyt piinaa on yhä lisääntyvä aistiyliherkkyys. Ei varmaankaan niin pahasta päästä, kuin voisi olla, mutta vaikuttaa paljon arkeemme nykyään. Aistiherkkyys ilmenee eniten iholla. Vaatteet tuntuvat sattuvan päällä ja olo on tukala monen monta kertaa päivässä. Kaikki vaatteiden saumat pitää olla suorassa, jokaisen varpaan kohdalta ihan päälakeen asti. Ei saa tulla yhtään ruttua, kiertymää, hiertymää, sauman luisumista tai muutakaan ärsykettä. Kaikki vaatteiden logot pitää leikata pois ja kun leikkaa, pitää vielä paita tai housut ratkoa niin, että saa sen viimeisenkin lapunriekaleen pois häiritsemästä. Uudet vaatteet eivät enää ole ihastus vaan kauhistus. Ne kun antavat vieraita signaaleja ihoon ja ne lentävät kauhuisin katsein pois päältä itku-tuskaraivareiden kera. Päivässä saattaa olla tuntien päällepukeminen erilaisia paitoja, housuja, sukkia, leggingsejä, sukkahousuja...kun kaikissa on joku vika! Hiukset pitää asetella tietyllä tavalla tietyn pipon alle, potan renkaan pitää olla tietyllä tavalla lämmitetty, jotta siinä voisi edes kuvitella hetkeksi istuvansa, tyyny pitää asetella tietyllä tavalla silittäen paikoilleen, jokainen lakanan sauma suoristaa ja peitonkulma tarkistaa...

Voisi ajatella että oireet olisivat vain uhmaa, onhan hän juuri siinä iässäkin, mutta uhmassa käsittääkseni lapsi ei ole tuskainen, niinkuin oma lapseni on. Hän on ihon tuntemuksista ihan kauhuissaan. Hän huutaa "mikä siellä nyt on", "ota se pois" tai "ei, sattuu" tai että " huonosti, huonosti!!!. Näkee selvästi , että hän itse ei haluaisi käyttäytyä näin, mutta ei voi itselleen mitään. Äitinä ymmärrän lastani hyvin, vaikka kyllähän pinnaa kovastikin tämä venyttää, kun uloslähtöön menee aikaa 2-3 tuntia ja se, että saadaan ylipäänsä vaatteet päälle, edes vähäksi aikaa, on aina suurenlainen koitos sekä lapselle että äidille. Siksi toisaalta ymmärrän lastani, kun itse olen äitini puheen perusteella ollut samanlainen. Edelleen aikuisenakin tietyt aisti-jutut ovat minulle haastavia. Ei siis tarvitse lähteä merta edemmäksi kalaan, tajutaakseen mistä tämäkin sitten tulee..

Tämä kurahaalareiden aika todentotta haastaa nyt meitä. Juuri kun saa puettua kaikki kerrokset toisen päälle, siellä varpaassa, siellä kaikkein alimpana, on se ryppy. Ja taas kaikki alkaa alusta, tarkistaen joka sauma. Tulisi jo kesä, ainakin silloin pärjää vähemmillä vaatteilla.

Pysähtymistä

Lapselleni usein iltaisin luen satuja. En tiedä, kumpaa sadut nykyään rauhoittavat uneen paremmin, lastani vai minua. Saduissa on, sellaisissa hyvissä saduissa, monenlaisia tasoja, sellaisia ajatuksia, joista aikuinenkin saa itselleen jotain. Yksi lempisaduista koskee Nalle Puhin seikkailuja. Niissä hahmoissa on usein piirteitä myös ihmisten persoonista. Joku toinen on synkkä kuin Ihaa. Toinen perso ruoan nautinnoille kuin Nalle Puh. Joku sinkoilee elämässään edes takaisin kuin Tiikeri. Eräs taas jaksaa olla yhtä touhukas kuin Kani, odottaa sadon kasvua ja olla kärsivällinen, että työ palkitsee joskus. Jollain on usein pelko mukanaan kuten Nasulla, mutta pelosta huolimatta tekee rohkeita tekoja. Jokainen hahmo saattaa tuoda mieliin itselleni ihmisiä, hahmoista löydän myös itseni.

Eräässä sadussa Nasu sanoi näin: "Kun pysäytyy, huomaa jotain sellaista mitä ei huomaisi, jos ei pysähtyisi." Viimeaikoina olen paljon miettinyt pysähtymistä ja siihen liittyvää luopumista.  Sanotaan, että elämässä on paljon kyse luopumisesta. Luopumisesta asioiden, ihmisten ja terveyden suhteen.

Luopumisessa on kyse jonkinlaisesta riisumisesta. Se tekee ihmisen paljaaksi ja hauraaksi.Ainakin minä tunnen itsessäni juuri niin. Olo on paljas, hauras, mutta toisaalta myös vastaanottavainen.
Luopuminen aina tarkoittaa muutosta, ja se, miten muutokseen suhtautuu, vaikuttaa siihen, miten muutoksen kokee. Luopuminen pureutuu syvälle omaan minuuteen, johonkin voimavarakeskukseen, se tuo esille jotain sellaista, joka itsessä on, jonka voi kääntää joko itseään auttavaksi tai tuhoavaksi. Luopuminen on hyväksymistä muutokseen.
Luopiminen vaatii suostumusta, mutta se ei välttämättä tarkoita sitä, että olisi lopettanut taistelun. Se on antaumtumista sille, että hyväksyy ne asiat, mitä ei voi muuttaa, unohtamatta sitä puolta, että on vielä paljon, mihin voi vaikuttaa. Pysähtyneisyyden tila antaa apua sille, että löytää luopumisesta voimavaroja.

Lapsen sairastuminen oli tila, joka pysähdytti. Nyt oma kamppailu oman terveyden kanssa on syventänyt pystähtyneisyyden ihan uudelle tasolle. Kun kehosta lähtee voimat niin että ei jaksa liikkua kotipihaa pidemmälle, se väkisinkin pysähdyttää, ainakin fyysisesti elämän erilaiseksi. Rajut kohtaukset, joissa keho elää ihan omaa elämäänsä, itse siihen voimatta vaikuttaa, antaa tunteen siitä, että elämällä on olemassa sellainenkin liike, johon itse ei voi vaikuttaa, vaikka tahtoisikin. On antauduttava. Luovuttava. Vastaanotettava se mitä tulee. Halusipa sen tai ei.

Viimeaikoina olen paljon viettänyt siis olemalla paikallaan, no, niin paikallaan kuin se nyt touhukaan lapsen kanssa on mahdollista. Välillä olen kulkenut kontaten, kun jalat ei pysty kävelyyn. Siellä lattianrajassa ollessa näkee muutakin kuin ne pölyiset villakoirat. Jonkinlaiset verhot avautuvat silmien edestä ja huomaa sen, kuinka itsestäänselvinä on pitänyt joitakin asioita elämässään, kuten sitä, että saa kävellä!

Lempipaikkani pihalla ollessa on ollut leikkimökin kuisti. Leikkimökki rakennettiin täydelliseen paikkaan. Aamupäivisin aurinko paistaa suoraan kuistille ja lämmittää mukavasti kuistin puulattian jo niin, että siinä voi hyvin istua, vaikka lunta ympärillä vielä paljon onkin. Siinä istuessa on aikaa ollut nähdä asioita uudella tavalla. Nasumaisesti sanoen, kun pysähtyy, näkee jotain, mitä ei näkisi, jos ei pysähtyisi. Kevään tulo koskettaa ihan eri tavalla nyt. Huomaan jokaisen muutoksen lähiympäristöni luonnosta. Sen, kuinka ruoho alkaa jo näkymään leikkimökin sokkelin alta. Kuinka kaunis puron uoma onkin rakentunut lämmön ja jään yhteisvaikutuksesta. Kuinka onnellinen olenkaan nähdessäni lapsen tuossa leikkivän ja nauravan ja kuinka kiitollinen siitä, että sain tulla äidiksi, vaikka pitkä ja kivinen tie siihen oli. Siinä istuessa on ajatuksiin tullut myös kuolema. Katoavaisuus. Elämän hauraus. Ystävän lapsen menetys jäitti minuunkin jäljen, ja näen ihan eri silmin nykyään odottavia äitejä. Väistämättä se, että itsekin on nyt voinut todella huonosti ja on vielä epäselvää kaikki, minkä itsellä on, on llaittanut myös miettimään omaa kuolevaisuuttaan. Lähinnä tulee suru ei niinkään siitä, että itse olisin poissa, vaan lähinnä siitä, että en pääsisi näkemään lapseni kasvua, kehitystä, ripille pääsyä, ehkä joskus hänen lapsenlapsiaan. Kaikenlaista tullut ajateltua. Olo on monella tapaa aukinainen, samaan aikaan hauras ja vahva.

Sanotaan, että kokemukset muuttavat ja muovaavat ihmistä. Niin varmaan minuakin. En koskaan oikeastaan ennen lapsen sairastumista ollut ajatellut, että tykkäisin kirjoittaa. Nyt kirjoittamisesta on tullut itselleni todella tärkeä juttu. Eräs tutkija, resilienssiteoreetikko Boris Cyrulnik, joka tutkinut ihmisen selviytymistä vaikeista, traumaattisista elämäntilanteista, sanoo, että sellainen ihminen selviää, joka löytää kanavan tuskalleen.Usein tuskasta syntyy luovuus, juuri sen takia, että muut ilmaisun kanavat ovat sulkeutuneet. Jää vain kuvat, sanat, musiikki, taide. Jotain hänen ajatuksestaan saan minäkin kiinni. Tänhetkistä tuskaa ei oikeastaan enää pysty kertomaan kenellekään ihmiselle suoraan. Ilmaisukanavaksi on siten jäänyt vain kirjoitetut sanat, jonka kuulijaa tai lukijaa en edes tiedä. Silti sanoissa on jotain hyvin lohduttavaa ja auttavaa. Ihan kuin ruudun takana olisi joku toinen, joka tietää, mistä puhun. Kaipa se niin on, että elämässä asioiden jakaminen on kuitenkin tärkeää, vaikka se kuulija ei olisikaan kukaan tietty ihminen. Se, kuka luet mahdollisesti tätä, haluan sinulle sanoa, että pysähdy joskus ja katso ympärillesi. Tuoksuta tuulen tuoksu ja kuule lintojen laulu. Pysähdy näkemään elämäsi asioita ehkä toisella tavalla. Pyri pääsemään irti negatiivisesta valituksesta ja keskity siihen, kuinka kiitollinen saat olla monesta asiasta. Pysy vahvana, mutta silti nöyränä.

Miksi itket äiti?

Viimeaikoina meidän perheessä on kyynelehditty aikatavalla. Sekä ilosta että surusta.

 

Ilonkyyneleet kohdistuvat ennen kaikkea lapsen vointiin. Tyttösemme voi tasaisen, ihmeellisen hyvin. Pieniä notkahduksia toki on tullut, esim. jostain uusista ruokamurusista, mutta niistä toivutaan yllättävän nopeasti. Ruokavalioon silti takapakeista huolimatta on taidettu saada ( sanon vielä taidettu, kun en uskalla niin rohkeasti ilmaista) ruis, juusto, possu jo jokapäiväiseen käyttöön rajatussa määrin sekä harvoin käytettynä vehnä, mansikka, mustikka ja raejuusto. Ainoa huolen aihe tällä hetkellä on se, että kun hän on päässyt nyt parempiin makuihin, perusruoka poro ja bataatti on ihan nykyään nou-nou. En syö!!! Haluan toista ruokaa!!! Ongelma on tällä hetkellä pääasiassa lihat, että saisimme poron syömättömyyden takia possun seuraksi toisen lihan, jotta possua ei saisi liikaa ja siten alkaisi oireilemaan possusta. Mutta siis pääasiassa, lapsi voi tosi hyvin. Ja mainittakoon vielä, että lapseni NUKKUU PÄÄASIASSA NYKYÄÄN TÄYSIÄ ÖITÄ!!! Eli menee nukkumaan ja herää seuraavan kerran AAMULLA selventääkseni :) !!! Käsittämätöntä. Tätä on oikeastaan niin vaikea edes tajuta, sillä niin utopistista tätä on kirjoittaa.

Mutta sitten siihen toiseen. Surun kyyneleisiin. Minuun itseeni. Voin todella, todella huonosti. Ensinnäkin ruokavalioni edelleen on vain tutuissa ja turvallisissa ruoka-aineissa, koska verikokeideni allergia-arvot ovat niin korkeita, että en saa nyt enempää tällä hetkellä pariin kuukauteen ainakaan testailla uusia makuja. Myöskään sydämen ja verenkierron takia, on suotavaa, että anafylaksisia kohtauksia ei enää tulisi, sillä ne rasittavat sydäntä tosi paljon. Lisäksi minulle on nyt todettu olevan kilpirauhasen vajaatoiminta, joka kyllä hyvin selittää sitä, että miksi ihmeessä olen turvonnut kuin pullataikina ja sillä hurjalla dieetilläkään en laihtunut tikuksi, vaikka tiedän monia, jotka saavat syödä paljon enemmän ruoka-aineita kuin minä, ja laihtuivat silläkin paljon. Kolmas iso huolen aihe on nämä neurologiset/tasapainoaistin vaikeat ongelmat, jotka ovat tosi rajuja ja ovat vieneet paljolti kyvyn toimia normaalisti monella tapaa ja tekevät hankaluutta ihan kaikessa arkisissa tekemisissä ja joudun kaksinverroin tsemppaamaan, että jaksan/pystyn tehdä pakolliset asiat ja kykenen esimerkiksi viemään lastani ulos puistoon yms päivän aikana.

Toissapäivänä sain kokea myös erittäin rajun kiertohuimauskohtauksen ( jotka luultavasti liittyvät vanhaan korvaperäiseen sairauteeni, mutta jostain syystä eivät nyt pysy poissa), kaamean lamaannuttavan parituntisen, jossa olen täysin avuton ja konttailen eteenpäin voiden pahoin ja tehden tarpeet housuihin. Laittaa kyllä todella nöyrtymään ja nöyrryttää, kun olet ihan kehosi vietävissä voimatta itse tehdä mitään. Surullista on se, että kohtaus oli juuri rajummasta päästä, ja lapseni joutui sen myös näkemään osan aikaa ja nyt hän pelkää verenpainemittaria, että parin viikon päästä kun hänellä on oma lääkärikontrolli, tuskin käynti menee hyvin vaan hysterian saattelemana. Hän kun muutenkin on lääkärikäynneillä aina kovin pelokas, kyseinen epsiodi ei ainakaan auttanut asiaa.

Voisi kyllä sanoa, että elämä voisi olla vähän helpompaa. Mutta kait se vaan niin on, että ihmiselle annetaan, mitä jaksaa kantaa, vaikka en tiedä.... Itse en ole kovinkaan vakuuttunut enää, kestääkö kovin pitkään oma kantamiskyky. Tästä syystä en pysty pidättämään kyyneleitäni lapsenkaan edessä enää.

Siinä sohvalla itkiessäni pienet kädet tulevat poskieni ympärille ja suusta kuuluu: Mitä itket äiti? Lapsen katse on kysyvä, suora ja niin hellä, että viimeisetkin muurit, joilla yritän pitää itseni kasassa, murenevat. Ei tämän näin pitäisi mennä, että lapsi lohduttaa äitiään - tunnen piston sydämessäni. Toisaalta en voisi olla kiitollisempi niistä pienistä käsistä ja siitä rakkaudesta, joka häneltä välittyy minulle, juuri oikealla hetkellä. En ole yksin. Minulla on ihana tyttö, jota saan rakastaa. Kysymykseen on vaikea hänelle vastata. Mitä siihenkin sanoisin, miksi itken...Soperran jotain, että äidillä vähän pipi olo. Siihen pikkuiseni vastaa: Saanko äiti puhaltaa pipin pois? Voi kunpa se olisikin niin.





.

Haasteita

Jo pienestä asti itselläni on ollut tietoisuus siitä, että terveys ei ole itsestäänselvyys. Olen käynyt läpi aika rajujakin vuosia oman terveyden kanssa kamppaillessa ja ne ovat paljon muokanneet ja muovanneet omaa persoonaani. Muut lukiokavereistani puhuivat hiustenkasvatuksesta ja huonoista hiuspäivistä, minun tukkani leikattiin kokonaan toistelta puolelta kaljuksi heti vanhojen tanssien jälkeen, ja päästäni poistettiin kasvain. Paljon muutakin sellaista olen joutunut läpikäymään, jota ei moni onneksi joudu kokemaan. Fyysisen voinnin takia joskus olen kontallani rukoillut, että saisin olooni helpotusta, kerran jopa miettinyt että parempi olisi, että en enää eläisi. Tässä kuitenkin elän ja pääsääntöisesti kokemukset ovat kasvattaneet sitkeyttä ja hyväksymään sitä, että joutuu kohtaamaan rajansa. Nöyrtymään ja sopeutumaan siihen, että keho laittaa reunaehdot, joita toteltava. Myös toisaalta auttanut löytämään kiitollisuutta elämään kaikesta siitä hyvästä mitä on jäljellä.

Usein olen miettinyt sitä, miten voikin olla että olen saanut myös sellaisen lapsen joka joutuu kärsimään kipuja ja terveydellisiä haasteita. Sitten tajusin, että ehkäpä juuri siksi olen sellaisen lapsen saanut, sillä se, kuka tällaisen lapsen minulle luonut, on ehkä ajatellut, että minulla on ymmärrys siitä, mitä kipu on, ja siten voin ymmärtää lastani paremmin. Auttaa häntä kohtaamaan fyysisiä rajojaan, kun on oma kokemus siitä, miltä se tuntuu, kun keho pettää.

 

Se miksi yhtäkkiä tulleet nämä ajatukset mieleen, johtuu ihan siitä, että tällä hetkellä on päällä uudestaan epäily siitä, olisiko päähäni uudestaan tullut kasvain. Jotain neurologisesti poikkeavaa lääkäri kuitenkin testeistä löysi ja nyt tutkimukset jatkuvat. Epäily kohdistuu tasapainoaistiin. Pitkään olen kärsinyt jos jonkinlaisista oireista, mutta olen paljon laittanut ensin oireet vain väsymyksen ja valvomisen piikkiin, sitten ruokavalion piikkiin, mutta oireet vaan ovat tulleet pahemmiksi ja yhä hallitsevimmiksi ottamaan sijaa arjen tekemisiin. Minun on vaikea pysyä pystyssä kävellessäni ja välillä vaikeuksia esim. soittaa pianoa, kun sormien ja silmien koordinaatio ei toimi. Nyt siis vaan odotellaan. Hieman kyllä pelottaa. Yritän kuitenkin pitää mieleni poissa kauhukuvista ja hokea itselleni, että ollaan tässä jo monesta selvitty, miksi siis ei tulevastakin. Silti taidan tänä iltana ottaa omat rakkaat yhä tiukemmin syliini. Kun tajuaa, mitä voi menettää, tajuaa myös sen, mitkä asiat ovat entistä tärkeimpiä.

 

 

 

Kiitollisuutta

Viimeaikoina olen paljon pohtinut kiitollisuutta ja sitä, miten sitä osaakin olla nykyään kiitollinen niin monesta asiasta, mistä ennen ei edes tajunnut olla kiitollinen. Ne kiitollisuuden aiheet on sellaisia ihan tavallisia hassuja, pieniä asioita, kuten vaikka puhtaan pyykin tuoksu niitä viikatessa pois narulta, lapsen leikkien seuraaminen, koiran tyytyväinen tuhina kylkeäni vasten... Ihan sellaiset hetket vaan, joissa tajuaa sen, että elämä on hyvää ja monet asiat ovat niin hyvin.

Kiitollisuus tuntuu olevan nykyaikoina vaikea asia. Meidän elämä kyllästetään jatkuvasti haluamaan yhä enemmän asioita elämään. Meidät on opetettu katsomaan elämäämme suurennuslasin alla ja huomaamaan epäkohdat ja puutteet. Pitää saada enemmän, haluta enemmän, saada kaikki palaset samaan aikaan samalla hetkellä. Saada täydellisiä ystäviä, saada täydelliset lapset, täydelliset vanhemmat/isovanhemmat, täydellinen työ, täydellinen parisuhde, täydelliset harrastukset, täydellinen elämä. Tätä tavoitellessa kadottaa nopeasti ne kiitollisuuden aiheet ja myös ne hetket, jotka ovat täydellisiä ehkäpä juuri sen takia, että ovat epätäydellisiä. Sileä kivi voi olla pehmeä kädessä, mutta toisaalta juuri sileän pinnan takia, kiven muoto on yksiulotteinen. Kun pitää kädessään rosoista kiveä, tuntuma kiveen on erilainen, voi aistia sen monet ulottuvuudet, pienet kolot ja vaihtelevat pinnat. Säröt ja sileydet vuorottelevat, ja antavat yksilöllisen hahmon. Tekevät kivestä uniikin ja ainutlaatuisen. Elämässä on vähän sama juttu. Rosoisuus paljastaa kauneuden. Ja elämä on kaunis, monella tapaa.

Jukka Poika laulaa: Kiitollisuutta,
mä haluun nähä kiitollisuutta
Pitää olla kiitollisempi
ja joka päivä joka ilta vain enempi
Kiitollisuutta,
mä haluun nähä kiitollisuutta
Pitää olla kiitollisempi

Next on Jext

Ajatukset ovat möykkyinä ja yksitellen tunteet vyöryvät päälle kuin kivijyrä. Allergia-refluksielämämme on saanut jälleen uuden haasteen ja uuteen tilanteen sopeutuminen on ollut aika vaikeaa. Se haaste ei nyt kohdistu lapsen vointiin niinkään vaan omaan vointiini. Takaisin entiseen ruokamaailmaan ennen dieettiä taitaa olla vielä edessä pitkä matka ja pelottavaa kyllä, takaisin entiseen saaminen ei välttämättä ole ehkä mahdollistakaan.
Tiesin kyllä, että dieetin jälkeen tulee itselleni jonkinlainen "maksun aika" kaikesta siitä epäinhimillisestä kohtelusta, jota olen tehnyt kehoani kohtaan pari vuotta. Nyt se aika on tullut, mutta en koskaan ajatellut, että näin rankalla tavalla, että melkein menetän henkeni. Olenko turhan dramaattinen? Ainakaan lääkärien mielestä en ole. Hengenvaara on ollut pari kertaa, ja siksi enää en kuljekaan mihinkään uutta kaveriani Jextiä, adrenaliinikynää. Olen siis alkanut reagoimaan ruokiin anafylaktisesti. Kurkku, kieli ja nielu turpoavat sekunneissa syömisen jälkeen ja olotilasta tulee kammottavan pelottava. Pelottavaa tästä tekee myös sen, että tällä hetkellä en tiedä, mitkä kaikki ruoat saavat tämän aikaan. Ainoa selkeä on suomalainen kuorittu kurkku sekä melko varmasti palsternakka. Hämäävää tästä tekee sen, että palsternakkaakin olen syönyt jo aiemminkin, ensin ei tullut mitään, sitten kummallista oloa keiton aikana kunnes... yksi suullinen lientä sai aikaan rajun kohtauksen. Myös jauhopölyt tekevät voimakkaita reaktioita nykyään. Enää ei tarvitse kuin mieheni avata leipäpussi, jossa leivän leivonnassa käytetty vehnäjauho on jäänyt tuoreena pintaan niin menen tukkoon, ääni lähtee, kurkkua kutittaa ja nenä alkaa vuotamaan. Tästä ei onneksi tule sen pahempaa.
Olen siis tullut TODELLA herkäksi.

Se täytyy kyllä sanoa, että vaikka monesti olen parjannut allergian hoitoa julkisella puolella, nyt täytyy sanoa, että kaikki omalta kohdaltani meni todella mahtavasti. Ei ollut kauaakaan kun olin jo verikokeissa ja mukaani tuli tämä kynä ja kasa kaikenlaisia lääkereseptejä. Oireeni otettiin jopa niinkin tosissaan, että itse päinvastoin pelästyin vieläkin enemmän omaa tilaani.

Nyt siis taas pidetään syömisestä päiväkirjaa ja tilannetta rauhoitellaan, millä muullakaan kun taas syömällä possua, bataattia ja kaurapuuroa ainakin yhdellä aterialla. Ei siis pitäisi koskaan sanoa, ei koskaan!!! Olo on jälleen samaa mössöä syödessä aika lohduton, jopa kuvottava, mutta muu ei nyt auta. Onneksi sentään laktoosittomat maitotuotteet näyttää sopivan ilman ongelmia, jonka avulla olen saanut kuitenkin ison kasan uusia ruokia.  Samoin pystyn syömään myös mustikoita, mansikoita ja vadelmia, joista voi tehdä vaikka marjarahkaa eli herkkujakin. Nämäkin tuntuvat tosi luksukselta jo, vaikka kyllähän se täytyy myöntää, että toiveena olisi ollut saada ravita itseni monella muullakin tapaa kuten salaateilla ym. ihanilla tuorevihannesjutuilla ja jälleen ulkonasyömiset saavat ikävän ajatuksen siitä, että täytyy niin tarkkaan katsoa, mitä mikäkin sisältää, ja jos olen yksin liikenteessä, ei parane laittaa suuhun mitään sellaista, mitä en ole tässä ehtinyt maistaa, että sopiiko. Eli rajoitteet jatkuvat.

Positiivista on se, että lapsen vointi on tällä hetkellä todella tasaisen hyvä. Se auttaa jaksamaan ja antaa itselle aikaa sopeutua nyt omaan muuttuneeseen elämääni.

Havaintoja Ihmiskokeesta

Kahden vuoden kaiketonta dieettiä voisi kutsua eräänlaiseksi ihmiskokeeksi. Varsinkin nyt, kun se aika on ohi, sen huomaa, että varsinainen koe tai koettelemus se kyllä olikin. Seuraukset edelleen tuntuvat mielessä ja kehossa, siis kokonaisvaltaisesti.

Tässä jotain hassuja havaintoja, joita itsessäni olen huomaanut.

1. Edelleen saatan kirjata ylös omat syömiseni tai kun olen syönyt,jään miettimään, miten syömiseni vaikuttaa lapseen. Uusien ruokien kohdalla vaistomaisesti otan vain pienen murun, enkä tajua, että mä voin syödä oikeasti ihan niin paljon kuin haluan! Myös vasta viimepäivinä olen tajunnut sen, että mä voin vaikka nyt mennä värjäämään hiukseni kampaajalle tai ostaa ihan sellaisia ihonhoitotuotteita kuin haluan!

2. Ruokakaupassa olen kokenut dieettini jälkeen outoja romahduksia. Ensimmäisenä kauppakerralla purskahdin itkuun juustohyllyn edessä. Toisella kauppakerralla sain kunnon ahdistuspaniikkikohtauksen, kun tuntui siltä, että en millään pysty päättämään kaiken ruokavalikoiman keskellä mitä söisin ja jätin koko kauppareissun kesken ja tavarat kärryihin ja pakenin autooni tärisemään.

3. Nyt kun saan syödä, oikeastaan vasta tunnistin oloni, kuinka koko ajan olin dieetin aikana potenut myös puhdasta nälkää, josta oli tullut niin normaali olotila, että sitä en enää tajunnut.

4. Oma syöminen saa aikaan hurjaa syyllisyyttä. Tunnen, että teen väärin lastani kohtaan ( vaikka siis tajuan järjellä että en niin tee). Tätä olotilaa ei suinkaan auta se, että lapsi koko ajan haluaisi maistella lautaseltani kaikkea ja kun ei saa maistaa, pyytää että saako edes haistaa. Niin sydäntäsärkevää. Siksi osaksi syön piilossa.

5. Ruokaan sopeutuminen oli vaikeaa ensimmäisinä päivinä. Olin kuullut tarinoita kuinka kipeäksi dieetin jälkeen voi tulla ja pelkäsinkin tosi paljon jopa syömistä ja sitä pahaa oloa. Minulle ei kuitenkaan ruoasta tullut juurikaan mahakipuja vaan sainkin yllätyksekseni ensimmäisistä suullisista anafylaksisia oireita. Limaa myös erittyi kurkun turpoamisen lisäksi kamalasti nieluun syödessä ja ääni lähti aina hetkeksi kun olin syönyt. Nyt onneksi nämä oireet ovat lievenneet päivä päivältä. Pikkuhiljaa olen yhä rohkeammin uskaltautuntut maistelemaan ruokia, ja nyt enää ei niin pelota syödä, vaan olen oikeasti alkanut nauttimaan  uusista makuelämyksistä.

6. Olen lukenut kuinka moni dieetin jälkeen syö ihan hulluna suklaata tai muuta makeaa. Minun ei  ollenkaan ole tehnyt mieli mitään keksiä, karkkia tai suklaata,  enkä niitä ole edelleenkään maistanut. Olen vain halunnut syödä kunnon ruokaa, ja nekin niin, että saan ne puhtaana makuna suuhuni ilman juurikaan mausteita tai muita lisukkeita. Laskiaispulla on ollut ainut, mitä makeaa olen halunnut maistaa ja se oli kyllä yhtä ihanaa kuin olin kuvitellutkin!

7. Hajuaisti on hassusti tervävöitynyt ja teen ruokia ihan eritavalla kuin ennen dieettiaikaa, jännä on nähdä, millaisiin makuyhdistelmiin tai ruokiin tulevaisuudessa enää miellyn. Ei tulisi mieleenikään käyttää valmiita marinaadeja, valmisruokia, lihaliemikuutioita tai lisäainepommeja. Yksi outous on se, että koskaan ennen en ole tykännyt valkosipulista, nyt sitä tekee mieli.

8. RUOKA ON TODELLAKIN MUUTAKIN KUIN RAVINTOA. Nyt vasta tajuan kuinka iso asia syöminen on kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kannalta. Se on yksi nautinto muiden joukossa ja huomaan kuinka sitä olen kaivannut, en vain fyysisesti vaan myös henkisesti.

9. Ruoka ei ole itsestäänselvyys! Kaiketon dieetti toivottavasti opetti itselleni nöyryyttä ja kiitollisuutta sitä kohtaan, että saan valita omat syömiseni ja uskon, että suustani ei juurikaan tule enää kommentteja että "onpa ruoka pahaa" tai "kolmas päivä tätä samaa ruokaa". Ruoasta todellakin koen suunnatonta kiitollisuutta ja toivon, että lapseni myös jonain päivänä pääsee maistelemaan tätä ihmeellistä, aistillista makumaailmaa.

10. Ihmiskoe opetti aika paljon itselleni omasta itsestäni. Nyt jälkikäteen koen syvääkin hämmennystä siitä, miten ihmeessä olen pystynyt elämään niin hurjan pitkään niin kapealla dieetillä.. Olen entisessä elämässäni ollut siis ihminen, joka ei kykene laihduttamaan tai kontrolloimaan syömisiään edes viikkoa... Toki näitä asioita ei voi verrata keskenään, koska tätä en tehnyt itseäni varten vaan sitä kaikkein rakkainta ihmistä varten ja hänen vuokseen, mutta joka tapauksessa opin tästä sen, että ihminen on sitkeämpi ja pystyy enempään kuin itse uskoo. On voimakkaampi ja vahvempi mitä luulekaan. Tämän äärikokemuksen voimaannuttavan vaikutuksen toivon kestävän pitkään, jonka avulla jaksan kannatella tytärtäni hänen omissa elämänsä taisteluissaan. Tyttöni on saanut minut haluamaan tulemaan paremmaksi ihmiseksi, yrittää parhaani, ja hän omalla sitkeydellään inspiroi minua siihen joka päivä dieetin aikana, ja inspiroi edelleen.

Se päivä on nyt tässä!!!!

Söin äsken keittiössä ruisleipää juustonsiivulla. Kyyneleet vaan valuivat pitkin poskia kun mutustelin pieniä murusia suussani kaikilla makunystyröilläni. Tilannetta, jota nyt koen ja elän, en oikein osaa kuvailla. Sisälläni vellovat tunteet helpotuksesta ahdistukseen, ilosta suruun, katkeruudesta kiitollisuuteen, kaikenlaisesta liikutuksesta ja haikeudesta ihmeelliseen olotilaan, josta en saa kiinni kuin pieniä välähdyksiä. Olin kuvitellut usein tätä päivää, että saa taas syödä, mutta mikään kuvitelma ei pystynyt tavoittamaan sitä, mitä tämä oikeasti sitten on.

Koko tapahtumaketju lähti liikkeelle jouluisen mahataudin vierailusta.  Mahatauti ei turhaan ollut yksi niistä taudeista, joita pelkäsin, mitä tekeekään lapselle, jonka suolisto valmiiksi jo niin hauras. No, se teki niinkuin arvata saattaa. Refluksi ärhentyi todella pahaksi ja ruokia tippui pois niin, että tällä hetkellä ihan sopivia on kolme ja niistäkin se kolmas sellainen, jonka määriä on vähän pakko tarkkailla. Tämä tapahtumaketju rysäytti omaan tajuntaani sen, mitä oikeastaan olin tiennyt, lapsemme ei tulisi kohtaamaan mitään ihmeparantumista tiettyyn ikään mennessä. Jos yksi tauti tuosta vaan vie pois periaatteessa koko vuoden edistymisen, oli pakko hyväksyä, että entiseen pääsy myös on pitkä tie taas, puhumattakaan siitä, että päästäisi vielä siitä eteenpäin siihen vaiheeseen, että voisin turvallisin mielin lopettaa kokonaan imetyksen. Tämän tajuaminen sai havahtumaan siihen, että enää en jaksa kolmatta vuotta elää näin pienillä ruoka-aineilla, itselläkin kun taas joulusta asti on ollut suurin piirtein vain kolme ainetta käytössä. Olin niin huonossa kunnossa, että lääkärin kanssa keskusteltuani kumpikin oli samaa mieltä, että nyt on vain pakko lopettaa imetys - jotta lapsella on vielä äiti olemassa. Lapsi kyllä pärjää, vaikka luultavasti voikin laihtua tämän ratkaisun myötä.

Tämän päätöksen jälkeen olo oli  oikeastaan aika levollinen. Olen kääntänyt ajatukset siihen, kuinka paljon olen jo auttanut lastani ja jollain tavalla minulla on koko ajan vahva luottamus siihen, että lapseni nyt pärjää omillaan. Aika on valmis. Tunnen oman työni täytetyksi ja siten ihan hyvillä mielin aloitettiin vieroitus, vaikka täytyy se kyllä sanoa, että kyllähän niitä pelkoja ja ristiriitaisia tunteitakin karkaili ajatuksiin vähän väliä, mutta perusvire oli se, että nyt se tehdään. On aika.

Vierotus alkoi siis viime viikkonloppuna todenteolla ja rankkaa oli alussa. Lapsi kapinoi monella tapaa, mutta jotain lohdullista siinä on, että hän on jo sen ikäinen, että hänen kanssaan voidaan keskustella tisun loppumisesta ihan erilailla kuin pienemmän lapsen. Hyvä mieli on myös siitä, että jo kesästä asti olen tätä asiaa alustanut ja nyt vain tehokkaammin tuonut esille puheissa ja teoissa. Protestointi on silti ollut ajoittain todella voimakasta. Luova on saanut todellakin olla ja olen kehitellyt jos jonkinlaisia huijauskeinoja, kuten yöllä kun toinen haluaa maitoa, sanonkin, että äidin täytyy ensin käydä vessassa...Olen myös ostanut pieniä lahjoja, joita hän saa aina kun on yksi tahtomiskerta onnistuneesti ohitettu. Pieni tyttö on tainnut itse myös tajuta "pelin" hengen ja hänestä on kuoriutunut melkoinen neuvottelija. Hän näyttää topakasti neljää sormeaan ja toteaa, että haluaa neljä tissiä. Minä siihen, että ei niin montaa. Hän nostaa kaksi sormea pystyyn ja toteaa kaksi!!! Kun puistelen päätään, hän laittaa päänsä hieman alaviistoon, katsoo isojen kosteiden silmien alta kuin spanieli anoen, ja kohotaa yhden sormen ja sanoo, että anna yksi! Tai vielä yksi! Tai toisinaan sanoo, että toinen puoli! edes pikkusen! Tämä vaatii äidiltä melkoista itsensä panssarointia sydämen ympäriltä, että ei helly liikaa. Heltymistäkin on tässä tapahtunut, ja sen itselleni sallin. Oikeastaan ehdoton ei ei olisi toiminutkaan. Pienet huikat pahimpiin oloihin toi helpotusta kummallekin, mutta silti suunta olo koko ajan selvä.. On otettava askeleita eteenpäin.

Viimepäivinä vieroitus on muuttanut muotoaan, lapsi on hyvästellyt ja tajunnut itse, että tisu on lopussa. Minun on ollut tosi hyvä olla, kun olen nähnyt tämän, kuinka sinut hän on asian kanssa, niin valmis kuin vain voi olla. Hän on iloinen itsensä ja ei juurikaan ajatusta laita enää rinnalle, paitsi joinain tietyissä tilanteissa. Paremmin mennyttä prosessia en olisi voinut toivoa. Kaikki se pohjatyö todellakin kannatti. Se valmisti lapsen ja ehkä ennen kaikkea itseni tähän luopumiseen.

Kaiken tämän myllerryksen keskellä tällä äidillä on ollut omakin prosessi meneillään. Uuden elämän aiheuttama jonkinasteinen hämmennystila. Ihan outoa ajatella, että saan alkaa syömään mitä haluan. Voin kaupassa valita ruokia tuosta vaan! Saan päättää omasta kehostani ja miten sen ravitsen. Ihan absurdi ajatus! Kohta voin OIKEASTI päästä taas kahviloihin kahvittelemaan, syömään ulos, syömään ylipäätään jotain muuta kuin muutamaa ruoka-ainetta. Tämä kaikki saa olon tuntumaan ihan hassulta, ajatuksetkin ihan hupsuja, kuten mitä mä sitten syön???? Osaanko enää tehdä ruokia, joissa on enemmän kuin kahta raaka-aineetta??? Mitä kaikkia uusia tuotteita on tullutkaan reilun kahden vuoden ajan kauppoihin?? Miten keho ottaa vastaan uusia ruokia, kun on suurin piirtein elänyt kuin Selviytyjissä??? Täytyy ainakin alussa aloitella ruokia ihan varovasti...Yksi iso kysymys on ollut myös mielessä : Miten selitän lapselle, joka aina tottunut saamaan lautaseltani itselleen, että enää et saakaan??

Jotain ajatuksia on kyllä siitä, mitä haluan syödä ensimmäiseksi. Viimeisen viikon olen joka päivä nähnyt silmieni edessä laskiaspullan, ruisleipää, juustoa ja tomaattia. Toinen asia, joka on satavarma on se, että EN TULE SYÖMÄÄN BATAATTIA JA POSSUA KUIN SEURAAVAN KERRAN EHKÄ JOULUNA, ja sekin ehkä..Mikä vallaton ajatus päättää, mitä itse syö!!! Ja se päivä on nyt tässä!!!