Hetki on kaunis

Tänään havahduin kesken arkisten askareiden kaiken valtaavaan onnen tunteeseen. Jotenkin kaikki elämän "palikat" olivat hetkellisesti niin kohdallaan, että sitä hätkähti. Lapsi leikki itsekseen nukkeleikkien kanssa keskittyneesti, koira tuhisi tyytyväisenä sohvannurkassa ja minä, tätä ei ole tapahtunut yli vuoteen, minä kaivoin esille kankaat ja aloin tekemään itselleni mekkoa kankaasta joka on odotuttanut kauan, mutta kutsui tänä sateisena päivänä kovasti pääsevänsä käsittelyyn. Siinä hetkessä tajusin kuinka onnellinen olenkaan tällaisesta päivästä. Tällaistakohan se on nillä perheillä, joilla joka päivä ei taistella kipujen, oireiden, ummetuksen, nukkumattomuuden kanssa. Siinä kieli keskellä suuta leikatessani kangasta havahduin myös siihen, että kertaakaan en ollut muutamaan minuuttiin miettinyt lapsen ruokavaliojuttuja tai sitä, miten saisin ruokavaliota laajennettua sen tuhannen epäonnistuneen yrityksen jälkeen taas.

Arki on tuntunut myös ihmeelliseltä sen takia, että sairasteltuamme mykoplasman aiheuttamaa keuhkokuumetta lähes kaksi kuukautta, alkaa tauti olla voitettu plus erityiskiitolliseksi tekee sen, että oma vointini on vihdoin lähtenyt hentoon nousuun. Monin tavoin siis havahduin kokemaan kiitollisuutta, tarttumaan tähän hyvään hetkeen, joka palkitsi monin tavoin.

Vasta oikeastaan nyt sitä alkaa tajuamaankin millainen myllerrys nämä 3,5 vuotta ovat olleet, ja tällaisina välähdyksen omaisina hetkinä tajuaa myös sen, kuinka harvoja kuvailemani kaltaiset tilanteet ovat kun kaikki on tavallisen ihanasti. Jos jotain on oppinut, on oppinut arvostamaan pieniä häivädyksiä ja ottamaan siitä kaiken irti mitä vain saa. Olen tullut hetkimaksimoijaksi, sillä huomisesta ei taas tiedä, kaikki voi olla silloin niin toisin taas. Huomaan myös että olen sopeutunut hyvin vallitseviin olosuhteisiin. Olen saanut raivattua tieltäni vihaa ja katkeruutta, kateuttakin, joka antaa tilaa uusille ajatuksille. Myös vertailun toisiin yritän saada lopetettua, vaikka täytyy myötää kyllä että silloin tuntuu tosi pahalta, kun toinen valittaa hirvittävän dramaattisesti jostain sellaisesta asiasta, joka itselle tuntuisi jo palalta taivasta ja tekisi mieli huutaa, että älä valita. Onneksi näitä hetkiä ei tule usein, johtuen ehkä siitä, että olen huomannut tulleeni melkoiseksi erakoksi. En ole jaksanut ihmisiä pitkään aikaan eikä moni enää viitsi edes kysellä mitä meille kuuluu, luultavammin kuulumisemme ovat sen verran masentavia, että helpompi pysyä kaukana :D Mutta nyt en niihin menetettyihin sosiaalisiin suhteisiin tuhlaa enempää ajatusta. Elämä on nyt tässä hetkessä kaunis. Niin monella tapaa ja uppoudun miettimään seuraavaksi sitä teenkö mekkooni jotkut kivat taskut. Ihana kepeä ajatus!