Tällainen päivä

Eilen illalla nukkumaan mennessä, pienen kehon kietoutessa tiukasti keskivartaloni ympärille, ja pyytäessä: "Anna käsi äiti" , ja sitten siihen rutistukseen tyytyväisenä tuhisten nukahtaen, koin kyyneleitä nieleskellen suurta kiitollisuutta, vaikka päivä olikin ollut kaikkea muuta kuin kiitollisuutta aiheuttava...

Olimme jälleen kärsineet yhden kamalimmista refluksi/allergia-päivistä. Tytön ummetus oli ollut taas niin rajua, että olimme kaksi päivää yrittäneet saada kakkaa ulos peräruiskein, tuloksetta. Kivut olivat niin kovat, että pieni keho tärisi ja kirkui kun loputa kakka saatiin ulos - verisyöksyn kera ja tytöltä lähti jalat alta ja meni hetkeksi veltoksi. Siinä hetkessä, yhtäkkiä minulta murtui oman tsemppaamisen rajat. Näky oli jotain niin karmivan tuskallista, että en ole eläessäni nähnyt mitään niin julmaa, raastavaa ja epäinhimillistä. Lapseni, joka on osa minua, joutuu näin kärsimään! Ja tämän kärsimyksen aiheutti se, että hän oli saanut teelusikallisen omatekoista pinaattikeittoa, joka oli suurustettu Maizenalla. Yksi pieni teelusikallinen, jossa häviävän vähän maissia, sai aikaan näin rajut oireet...Melkein niin uskomatonta, että sitä uskoa edes todeksi, mutta kaikki se, mitä sen lusikallisen jälkeen tapahtui oli enemmän kuin totta. Minä tärisin yhdessä lapsen kanssa. Koin suurta tuskaa, kipua ja varsinkin henkistä halvaantumista siitä, että todellisuus jota elämme on niin karu.

Olisin jo toivonut, että tytön ollessa kohta 3,5 vuotias, pikkuriikkisistä ruokamuruista ei enää tulisi tällaisia episodeja. Mikä pettymys, että edelleen lapsi reagoi niin voimakkaasti. Tuntuu, että aina vaan poljemme paikoillamme sen suhteen, että vauvamaista ruokavaliota saisimme yhtään laajennetuksi. Erityisesti tämän hetken jälkeen iski kiukku myös siitä, että kelan ja muiden kriteereiden mukaan lapseni ei ole enää edes allerginen. Meiltä loppui ruokatuki, kun uudet kelan uudistukset ruoka-aineallergioiden suhteen astuivat voimaan. Tämän ohjelman mukaan, meidän lapsella on vain ominaisuus, ja meidän vanhempien tulee asennoitua allergiaan uudella tavalla.

Olisi kiva tietää, miten minun pitäisi asennoitua tässä eilisessä tilanteessa? Miten pitäisi olla? Tai mitä tapahtuisi, jos lapselleni vaan annettaisiin kaikkia mahdollisia ruokia, jotta ei vältettäisi "turhaan", kun VIIVEELLÄ JA LIEVISSÄ oireissa, ei saisi ruokia enää vältellä.

Monet asiat siis kiukuttivat. Sanoin mieheellekin siinä parkuessa tai paremminkin rääkyessä, että en ole elämässäni koskaan ollut vielä näin kiukkuinen, surullinen ja turhautunut kuin nyt olen. Tuli jonkinlainen pohjakosketus siihen, mitä tämä julmimmillaan on.

Onneksi lapsella on paljon parempi kyky kuin aikuisella elää hetkessä. Ja kun toisella olo alkoi helpottaa, hän muuttui nauravaiseksi ja leikkiväksi, ainakin hetkittäin, vaikka vielä tänäänkin, meillä monesti makoillaan lattialla, pyydetään syliin, ollaan kylmänhikisiä ja valitetaan vähän väliä että masu on niin kipeä.

Illalla kuitenkin nukkumaan mennessä koin suurta kiitollisuutta omasta aarteestani. Varsinkin kun siinä välähdyksenomaisesti toisen pienellä kädellä rutistaessani kättäni, tajusin sen, että oli monen monta vuotta, kun ajattelin, että en tätä äitiyttä koskaan saa kokea. Siinä samassa myös välähti tajuntaani se, että vaikka kuinka kiroan allergiat ym. jotka kuuluvat elämäämme, en toisaalta toisenlaista lasta haluaisi, lapseni on täydellinen juuri tuollaisena. Muistin myös erään lauseen siitä, että Jumala antaa erityisiä lapsia niille, kenellä on erityisen paljon voimaa ottaakseen hartioilleen ja kantaakseen sen kaiken mukanaan tulevan taakan. Kylläpä Jumala on luottanut minuun paljon, kun tällaisen minulle antanut. Siitäkin koin kiitollisuutta ja kuiskasin hiljaa ylösnpäin, että yritän tehdä parhaani, mutta anna minulle siihen voimia. Pimeys väistyi mielestäni. Siinä käsi kädessä nukahtaen.