torstai 26. syyskuuta 2013

keuhkokuume

 Lapsi selvisi flunssasta todella hyvin, mies ei sairastunut ollenkaan, mitä teen minä -  tulen keukokuumeeseen! Luulin jo, että oman terveyteni pohja on saavutettu, mutta nyt kun tämä tauti tuli päälle, arvata saattaa miten käy...

Täällä sängyn pohjalla siis maataan puolikuolleena ja vällyjen alla on taas tullut mietittyä elämän kiitollisuuden aiheita ja asioita joita taas osaa arvostaa uudella tavalla kun tästä selviää.

Kuten
1)  Kun vuoraa itsensä tyynyjen kanssa istuma-asentoon ja yrittää torkkua jossain asennossa edes vähän: ja silti ei saa yskältään nukuttua silmäystäkään, sitä osaa yhtäkkiä arvostaa sitä, että voi tuosta vaan mennä pitkälleen nukkumaan ja sitä että nykyään meidän yöt ovat niin hyviä!

2) Kun suusta ei tule kuin käheää pihinää ja jokainen hengenveto on työlästä,sitä todellakin arvostaa omaa pulppuavaa sanaista arkkuaan ja puhumisen vaivattomuutta.

3) Kun et pysty yhtään minuuttiakaan hoitamaan omaa lastasi kun olet niin heikkona, sitä huomaa, kuinka arvokkaita ne yhteiset hetket lapsen kanssa ovat ja kuinka niitä on niin kova ikävä. Ja kuinka kiitollinen onkaan niistä ihmisistä jotka meitä auttavat hädän hetkellä!

4) Kun ei saa palaakaan suuhun mitään ruokaa, sitä kiitollisuudella ajattelee taas sitä päivää kun kokee nälän tunnetta.

5) Kun on viettänyt kohta sen kaksi viikkoa neljän seinän sisällä, raitis kuulas ilma tuntuu tulevan vielä enemmän houkuttavammaksi ja oikein odotan, että pääsen taas jonain päivänä ulos, vaikka vaan tuohon pihalle kävelemään.

5) Kun arjen rutiinit kaikenkaikkiaan katkeavat, sitä huomaa kuinka kantava voima onkaan niissä ihan perusrutiineissa, pisuissa, pusuissa ja pukemisissa, ja kuinka kivalta ja helpolta se arki tästä vinkkelistä katsottuna tuntuukaan.

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Varovasti

Me olemme täällä eläneet herkän hiljaisuuden aikaa ja siksi blogini on ollut myös hyvin hiljainen. Kaikki mielessä olevat asiat jollain tavalla tuntuvat kuin kukan nupuilta tai ruohon versoilta, että niitä haluaa pitää itsellään ihan hiljaa ja suojella.

Elämästä on tullut monin tavoin varovaista. Olen pienin askelin toipumassa, mutta ne akseleet ovat kuin pienen lapsen ensiaskeleita, huteria, varovaisia ja pelokkaitakin. Muistissa on vahvasti eletyn elämän jäljet, joiden toipumista ei voi kiirehtiä, on mentävä hiljaa, kuunnellen.

Kuuntelu on ollut iso osa toipumista, hengissä säilymisen elinehto. On ollut pakko kuunnella sisimpänsä ääntä. Keskustella kivun kanssa, ymmärtää sitä, miksi kehoni on niin rikki, miksi olen niin väsynyt. Ymmärtäminen herättää myötätuntoa ja hellyyttä itseä kohtaan, joka hätistää pois kaikki ne itsesyyttelyt ja syytökset siitä, miten olen voinut päästääkin itseni tähän pisteeseen, sekä piinaavat pohdinnat siitä, olisinko voinut tehdä jotain toisin, paremmin, jotta olisi tältä kaikelta vältytty? Jotta en olisi sairastunut näin vakavasti?

Kaikkiin piinaaviin kysymyksiin ei kuitenkaan ole vastauksia, sillä elämää ei voi kelalta taaksepäin kuten vanhaa kasettisoitinta. On otettava se, mikä on tullut, hyväksyttävä ja käännettävä katse tulevaan. Mennä eteenpäin, vaikka tuntuukin, että kaikki menee eteenpäin niin hitaasti, liian hitaasti.

Tähän hitaasti menemiseen usein pysähdyn. Mitä minulle sillä halutaan opettaa? Helposti tähän vastaa kärsivällisyyttä, mutta mitä muuta? Tähän olen löytänyt vastauksen. Hellyyttä. Kun tuntuu, että mikään ei muutu tai mene eteenpäin, kiukun, turhautumisen ja katkeruuden korvaa hellyys. Otan asiat eteeni hellyyden kautta. Katson jalkojani, jotka eivät kanna kuin nykyään kotipihalla, hellyydellä. Ne ovat kantaneet sitä ennen paljon. Nyt niiden aika levätä. Katson lastani  uudenlaisella hellyydellä myös. Hänen rajoitteensa ovat saaneet omien rajoitteideni kautta ihan uudenlaista myötätuntoa, kun minä myös kamppailen kapean ruokavalioni kanssa.

Olen oppinut jotain siis koettelemuksista. En tiedä, onko sillä sinällään mitään arvoa, mutta sillä on, että olen sen kautta löytänyt itseäni enemmän. Melkoinen suorituskeskeinen minuuteni on saanut mojovia opetuksia siitä, että minuus on paljon muutakin kuin kykyä tehdä asioita ja pärjätä. Minuus löytyy kyvystä olla. Oleminen on paljon vaikeampaa kuin tekeminen. 

Edessä on vielä vaikeita aikoja. Ensi viikolla selviää oman terveyden kannalta merkittäviä juttuja, ja jännittyneenä niitä odotan. Oman haasteensa arkeen on laittanut se, että lapseni lähes kaikelle oleva herkkyys on jälleen kerran mykistänyt.  Tällä kertaa kohdistuu syvä huokaus siihen, että meillä ei ole vieläkään löytynyt lapselle sopivaa särkylääkettä. Tämä tuo aika paljon edelleen rajoitteita sen suhteen, kuinka paljon uskallamme vielä olla lapsiryhmissä, ja mitä jos tilanne on sama, vuoden päästä kun pitäisi miettiä hoitopaikkaa. Levottomia ajatuksia on vaikea tyynnyttää. Pyrin siihen kuitenkin hokemalla itselleni, päivä kerrallaan. Hellyyden varassa.


"Minä luon elämääni hellyyden varassa.
Palautan herkkyydelle
sille kuuluvan tilan.
En anna äänekkäiden tai häikäilemättöminen
määrätä itseäni.
Syvemmin kuin koskaan ymmärrän,
mikä voima kätkeytyy varovaisuuteen. "