Valitettavasti me emme ole löytäneet tätä asennetta, että allergia ei vaikuttaisi elämäämme. Joka hetki joudumme elämään sen kanssa, jokainen ruokatilanne, jokainen oire kerrallaan, jokainen kyynel ja kipu kerrallaan.Mitä isommaksi lapsi kasvaa - allergia alkaa hiipimään, ei vaan enää kehollisena tuntemuksena hänen elämäänsä - vaan myös sanoihin ja ajatuksiin. Äitinä olenkin huomannut olevan uuden haasteen edessä. Miten vastata hänen kysymyksiin allergioista ja refluksista? Millaista asennetta hänelle minun pitäisi tarjota? Tämä onkin vaikea kysymys. Jos julkista allergiakeskustelua kuuntelisi, asenne olisi se, että "Hei lapseni, älä nyt sinne lattialle jää kaksinkerroin makaamaan, äläkä välitä että sulla on paha olo, nyt vaan keräät itses ja lähdet leikkimään tuonne mutalammikkoon ja karaiset itseäsi. Katso, allergian ei saa antaa vaikuttaa sun elämään."
Tällaista puhetta en vaan saa suustani ulos, vaan pikemminkin olen moneen kertaan, ehkä väärin tehnyt, mutta todennut ääneen, että kyllä allergiat ja refluksi on sitten kurja sairaus ja estää meitä elämästä sellaista elämää kuin haluaisimme. Typerä sairaus suorastaan! Allergiat vaan nyt NÄKYVÄT arjessa, eikä silmiään VOI siltä sulkea. "En voi sinulle antaa enemmän tätä uutta ihastuttavaa makua, vaikka tahtoisitkin." Tai että "olen niin pahoillani, että en voi ottaa sinulta näitä kurjia sairauksia pois, vaikka tahtoisinkin. " Itkulta ja kivulta ei voi säästyä.
Toisaalta koen sen tärkeänäkin, että kohtaan lapsen kivun ja rajoitteet, enkä niitä pyri sivuuttamaan. Silloin en myöskään sivuuta lapsen tunteita enkä tarpeita, vaan kohtaan lapsen todellisuuden, sellainen kuin se lapselle on. Asennekasvatus allergiaan lapselle mielestäni pitäisi lähteä tiedostamisen kautta, jotta lapsi oppii elämään allergioiden kanssa, jos kerran niiden kanssa on pakko elää. Minusta on tärkeää, että allergioista meidän perheessä puhutaan niiden oikeilla nimillä, sanotetaan sitä, mitä tapahtuu. Lapsi myös on itse alkanut sanottamaan omia allergioitaan ja olen ylpeä, että hän sosiaalisissa tilanteissa luontevasti kertoo, että hän ei voi syödä tuota koska siinä on sitä ja sitä. Allergiakeskustelun avoimuus näkyy myös lapsen leikeissä. Meillä usein leikitään hoivaleikkejä. Lapsi on suorastaan liikuttava, kun hän hoitaa ja huolehtii leluiltaan pipejä pois.
Välillä toivoisin, että näitä leikkejä olisi vähemmän, mutta lapsi näitä leikkejä selvästi tarvitsee prosessoidakseen sitä isoa asiaa, jonka kanssa hän joutuu elämään. On lyhytnäköistä ajatella, että allergiat menevät ohi aikanaan, ilman, että ne jättäisivät mitään jälkiä elämään. Moni ei muista sitä, että allerginen lapsi joutuu kohtaamaan pienen elämänsä aikana todella paljon epämukavuutta omassa kehossaan, kipua ja tuskaa. Jos tämä kivuliaisuus sivuutetaan asennekasvatuksella, jää lapselle pahimmassa tapauksessa koko elämänsä ajaksi tunne, että hänen tuntemuksellaan ja todellisuudella ei ole väliä, että häntä ei ymmärretä eikä häntä tarvitsekaan ymmärtää. Sairaudesta alkaa tulla hänen yksinäinen salainen tila, hänen päänsisäinen todellisuus, joka ei tavoita enää yhteyttä toiseen ihmiseen. Yksinäisyyttä sairautensa kanssa, sitä en lapselleni todellakaan toivo! Meidän tehtävä on pyrkiä ymmärtämään lapsen todellisuutta, sitä, mitä hän joutuu elämään! Mutta se ei ole helppoa. Sillä kun katsoo kivuliaan lapsen silmiin, joutuu kohtaamaan myös oman kipunsa ja avuttomuutensa.
