Jälleen tänään, kun tyttöni ja minä tuijotamme vain toistemme kasvoja, mielen valtaa paha olo. Me olemme niin yksin. Moni sairastunut ihminen puhuu tukiverkkojen katoamisesta. Joillakin onnekkailla näin ei ole käynyt. Me taidamme olla niitä epäonnekkaita, joiden puhelin ei enää soi, eikä kukaan käy kylässä. Syitä voisi etsiä vaikka mistä. Siitä, kuinka kaikki alkoi muuttua kun lapsi sairastui. Siitä, kuinka kaikki lopulta muuttui, kun itse sairastuin. Kun lapsi oli sairas, minä itse vielä jollain tavalla pidin yllä jonkinlaista sosiaalista verkkoa, jos ei muuten, niin lähtemällä lapsen kanssa puistoon tapaamaan muita ihmisiä. Siinä vaiheessa jo oikeastaan moni oma ystäväni lakkasi pitämästä yhteyttä, kun en enää voinut lähteä kahvilaan tai ulos syömään, paikkoihin joissa yleensä ennen oli nähty...eihän sitä ihminen nyt mitään muuta pysty keksimään, missä voisi tavata????Miten typerä ajatus!
No, joka tapauksessa nyt, kun itse en ole pystynyt enää menemään edes puistoon kohta puoleentoista vuoteen ja yliopistolla en ole pystynyt enää käymään, on minulta kadonnut se viimeinenkin häivähdys kodin ulkopuolella olevasta elämästä. Onneksi lasta käy säännöllisesti tapaamassa mummi ja hän pääsee mummin kanssa puistoon yms. ja lapsen isä pitää huolen vapaa-aikanaan siitä, että lapsi pääsee kotoa pois, mutta minä...minua ei käy katsomassa ketään. Ihan kun olisin kadonnut. En muista koska olisin saanut kotiini jonkun kylään ja saanut vaihtaa kuulumisia ja turista niitä näitä. Miten ikävä onkaan tällaisia hetkiä!
Moni ei taida oikeasti edes tietää tai ei halua sitten nähdä, kuinka huonossa kunnossa olen, vaikka olen siitä saattanut puhuakin. Tuntuu pahalta sanoa näin, mutta oikeasti olen ollut suurimmaksi osaksi niin huonossa kunnossa, että jotta pääsisin edes vähän kävelemään pihatielle, olisin tarvinnut/ tarvitsisin taluttajan. Rohkeuteni ei ole ollut niin suurta, että olisin lähtenyt selvittämään mahdollisuutta saada kotipalvelu. Onneksi on tuo piha tuossa, johon vielä pääsen, ja josta jaksan kontata takaisin sisään, jos jalat lähtevät alta.
Tämä hiljaisuus on pakottanut katsomaan itseäni myös peiliin ja sitä olen täällä tehnytkin. Millainen ystävä minä olen ollut muille? Olisinko tehnyt samoin jollakin toiselle, mitä on minulle tehty? En tiedä vastausta. Tuskin koskaan syyttävä sormi osoittaa vain yhteen suuntaan, eli minussakin on varmasti vikaa. Olen ollut auttamatta surkea ystävä viimeiset vuodet. En ole jaksanut pitää yhteyttä kehenkään, enkä ole pystynyt lähtemään mihinkään. Silti, ansaitsenko sen mukaan tämän yksinäisyyden, en osaa sanoa. Tässä vaiheessa tuntuu enää vaikealta myös alkaa kuromaan ystävyyssuhteita uudelleen kasaan. En tiedä, mistä edes aloittaisin tai mitä sanoisin. On välissä niin paljon. Sitä en voi silti kiistää, ettenkö minä kaipaisi myös ystävää.
