Nenilleen

Elämä on kyllä monella tapaa antanut nenilleen tässä refluksiarjessa. Osa varmasti näistä nenilleen saaduista asioista ovat olleet jopa kasvattavia, mutta osaa edelleen on minun vaikea niellä purematta moneen kertaan, sillä mieltäni kovasti vaivaa se ajatus, että maailmankaikkeus/Jumala/kohtalo ( mikä se kenellekin sitten on) olisi niin julma, että kasvattaisi minua sen kautta, että laittaa lapseni kärsimään, jolloin äitinä joudun nöyrtymään, toisinaan jopa konttamaan ja rukoilemaan helpotusta.

Olen tätä kirjoitusta aloittaessani todella voipunut viime päivistä. Meillä ollut taas sellainen megatuska-suolijumitus päällä monen päivän ajan, että keinot meinasivat taas loppua kotikonstein, vaikka jatkuvassa käytössä onkin hyvä ja tehokas laksatiivi ja tarvittaessa peräruiskeet. En tässä nyt lähde erittelemään sen tarkemmin mitä vuorokausien aikana tapahtunut mm. kuinka monta peräruisketta tuskahuutojen saattelemana olen lapseeni tunkenut, mutta päivät ovat olleet uuvuttavia sekä lapselle että meille vanhemmille. Melkein sama tunne on nyt päällä, kuin olisin ollut synnyttämässä. Silloin kipu oli fyysisesti minussa, mutta tämä on niin paljon pahempaa, sillä kipu on lapsellani, kipu, jota en voi pois häneltä ottaa. Ainoa mitä voin tehdä, on olla läsnä, olla iho ihoa vasten, paijata, viihdyttää, lohduttaa, rohkaista, pitää kiinni toisamme käsistä naama punaisena tukien, kyyneleet silmissämme, että saisimme sen kauhean kivipallon mahasta ulos. 

Refluksielämä antaa todellakin nenilleen. Ehdimme elää oireetonta elämää, pisimmän jakson kuin koskaan aikaisemmin, melkein kuusi viikkoa! Sinä aikana ehtii ajatella monia asioita. Ensinnäkin sitä, kuinka erilaista ja monella tavalla helpompaa elämä olisikaan ilman tätä sairautta. Saimme hieman tuntumaa siitä, mitä olisi jos oliskin ihan terve lapsi. Olisi vain niitä perussairauksia,jotka välillä hankaloittaisivat arkea, flunssaa ym. ja sitten taas niistä toivuttuamme olisimme pitkään terveitä. Kuinka iso kontrasti refluksiperheen elämään, siinä kun päivät ovat päinvastoin. Olemme pitkään sairaina ja sitten saamme elää muutamia päiviä - viikkoja "terveenä". Toiseksi sain oikeastaan ensimmäistä kertaa tuntumaa omasta väsymyksen tilastani, kun olen nyt hiukan päässyt nukkumaan, enkä vain torkkunukkumaan. Nukkumista on pitänyt ihan opetella. Se, että on jatkuvasti hälytysvalmiudessa ei kehosta lähde hetkessä pois ja juuri kuin olin alkanut pääsemään rentouden asteelle, tuli rähmälleen kaatuminen.

Lääkärin laatima suunnitelma saada nopeaan tahtiin lisättyä kauramaitoa ruokavalioon päättyi katastrofaalisesti jo 2 dl kohdalla.  Tunnen äitinä syyllisyyttä aiheuttamastani kivusta lapselle, vaikka tiedän, että allergiaelämään kuuluu nämä tällaiset kokeilut automaattisesti ja tämä suunnitelma tuli lääkärilta. Ymmärrän että lääkärillämme alkaa olla jo kova huoli siitä, miten saamme lapselle kalsiumia ja lisää ruokia ja miten mina pääsen lopettamaan imetyksen. Kokeilu meni niin päinvastoin kuin toivottiin. Nyt tiedossa on taas pitkä toipuminen. Saa nähdä kuinka kauan kestää, että pääsemme tästä jaloillemme taas, sekä lapsi että äiti. Melko suuri hinta lapselle maksettavaksi tästä kokeilusta, muutamasta desistä.

Tääl on taas yks tällainen, viekää psykiatriselle!

Tänään ilmestyneessä Helsingin Sanomissa oli vastaavan ylilääkärin, Mikä Mäkelän kirjoitus lasten allergioista ja siitä, että monesti lapsia hoidetaan turhaan allergisina. Hänen sanoin: " Levottomalla vauvalla ei aina ole ruokaallergiaa, atooppinen ihottuma hoituu kotikonstein, jokainen suupala on riski vain harvoille, eikä kaikki vinkuna ole astmaa. Hoidossa tulisi keskittyä vain vaikeisiin ja henkeä uhkaaviin allergioihin ja nämä po­ti­laat her­kis­ty­vät tyy­pil­li­ses­ti niin sa­not­tu­jen IgE-luo­kan vas­ta-ai­nei­den vä­li­tyk­sel­lä ja rea­goi­vat al­ler­gee­niin hy­vin no­peas­ti." Artikkeli on monella tapaa surullista luettavaa, vaikka olen kyllä samaa mieltä sen kanssa että resursseja pitää saada todella vakaviin allergoihin. Artikkeli sivuuttaa kokonaan sellaisen allergisen muodon kuin suolioireisen allergian, viiveellä tulevan sellaisen, sitä ei ole kirjoittajan mukaan luultavasti edes olemassakaan. Toisaalta myös antaa sen kuvan, että olemme palaamassa siihen aikaan, jolloin allergiat olivat heikkoutta tai niitä ei edes tunnistettu olemassaoleviksi.

Jos lapseni olisi Mikä Mäkelän hoidossa, meidän tarinamme olisi luultavasti tällainen. Lapsellani olisi ollut vain koliikkia. Jotkut vauvathan vaan ovat itkuisampia kuin toiset ja eivät nuku koskaan. Kun "koliikkiaika" olisi mennyt umpeen ja kun kiinteitä oli aika aloitella, luultavasti oltaisiin ajateltu että hänellä on vain tällainen uniapenataipumus, sillä "mi­tä pie­nem­pi lap­si on oi­rei­den al­kaes­sa, si­tä suu­rem­pi mah­dol­li­suus hä­nel­lä on pääs­tä eroon tai­pu­muk­ses­ta – usein jo kol­man­teen ikä­vuo­teen men­nes­sä." Mitä siitä, jos lapseni olisi aina ajoittain sininen kun ei saa happea...Kun lapseni kieltäytyi kokonaan enää syömästä tulehtuneen ruokatorvensa takia, luultavasti Mika Mäkelä olisi passittanut meidät psykiatriselle, sillä meillä olisi ollut vain lapsi-vanhempi-suhteessa kiintymys-vuorovaikutusongelma. Toisin sanoen lapseni olisi allergioiden osalta täysin terve, sillä kaikki perinteiset  prick- tai IgE-vasta-ainetestit olivat puhtaat, ja nämä testithän eivät valehtele? Syy on oltava vain vanhempien korvien välissä ja heikossa arjen sietämisessä sekä lapsi-vanahempi-suhteen epäonnistumisessa. Luutavasti tarinamme loppu olisi ollut todella surullinen. Olisimme saaneet passit psykiatriselta pois, sillä siellä luultavasti todettaisiin, että vuorovaikutussuhde on täysin normaali ja kerran virallisissa testeissä ei mitään löydy, kuin ehkä meidän tapauksessa löysä vatsanportti, jos sitä edes oltaisiin tajuttu tutkia, niin olisimme jääneet lopulta ilman hoitosuhdetta yhtään mihinkään ja lapsemme vain saisi kärsiä siitä syystä joka päivä monella tapaa.


Voin vain todeta, että onneksi meidän lapsi ei ole kyseisessä paikassa eikä kyseisellä lääkärillä hoidossa. Artikkeli hyvin kuvaa, millä tasolla suolioireisten lasten allergiat ovat hoidossa meidän arvostetuimmassa julkisessa hoitopaikassamme. Suolioireiset kun eivät välttämättä näy missään testeissä, ainoastaan altistus-välttämistesteissä. Onneksi tarinamme on erilainen. Meidän lapsesta tuli 4 kk ikäisestä lähtien paljon onnellisempi lapsi. Hän sai mahdollisuuden kehittyä ja kasvaa kuten muutkin lapset. Jos kipu olisi vaan jatkunut ja jatkunut, se tuskin olisi ollut mahdollista. Hänen ei tarvitse kärsiä uniapneasta enää, kun löytyi oikea ruokavalio ja lääkitys. Hän ei inhoa ruokaa, sillä väärä ruoka ei tee häntä kipeäksi jatkuvasti. Hänen ruokatorvensa ei ole kroonisesti tulehtunut, joten hän hyvinkin voi välttää sillä kurkku- tai ruokatorvensyövän kehittymisen vanhempana.

Mitä tulee Mäkelän lauseeseen "Per­hei­den ja yh­teis­kun­nan kan­nal­ta tär­keäm­pää oli­si tu­kea lap­si­per­hei­tä ar­jes­ta sel­viy­ty­mi­ses­sä se­kä ke­hit­ty­vän pik­ku­lap­sen kan­nal­ta tär­keäs­sä vuo­ro­vai­ku­tuk­sen ra­ken­tu­mi­ses­sa. " lause on täysin sula mahdottomuus ja absurdi siinä tilanteessa kun lapsi vain huutaa kipuaan. Asian voisi kääntää näinkin, kuinka moni meistä aikuisista jaksaisi seurustella ihmisten kanssa, jos häntä koko ajan oksettaisi, tai oksentaisi sellaiset 30-40 kertaakin vuorokaudessa, maha ja ruokatorvi olisi tulessa... Niinpä...Voiko vuorovaikutus millään edes rakentua, jos ei ole edes edellytyksiä edes sille. Meillä ainakin musta tuntui, että pääsin tutustumaan siihen oikeaan lapseen vasta kun lapsi saatiin sellaiseen kuntoon, että hänen koko aikansa ei mennyt kivussa selviämiseen. Olen niin onnellinen, että saimme apua ajoissa! Ja kuinka surullinen olenkaan siitä, että jos tämän artikkelin kirjoittajaa uskoo, niin moni jää ilman tarvittavaa apua. Mikä oikeuttaa sanomaan, että taukoamaton itku tai kipu on normaali olotila lapselle? Että pitää odottaa, että se menee ajan kanssa ohi! Kuinka monelle aikuiselle riittää se, että lääkäri toteaisi että kipu nyt vaan kuuluu elämään ja kyllä sä jo kolmen neljän vuoden jälkeen varmaankin jo voit paremmin...

Lapseni saa elää nyt mahdollisimman kivutonta elämää, niin kivutonta kuin se vain on mahdollista tässä allergia-refluksielämässä. Ja hän on nykyään todellakin onnellinen lapsi. Utelias katsomaan mitä elämällä on hänelle tarjottavana.

On pakko elääkin?

Viimeajat ovat saaneet ajattelemaan jos jonkinlaisia ajatuksia elämästä ja siinä jaksamisesta. Mitkä asiat auttavat jaksamaan eteenpäin ja mistä löytää iloa? Refluksi-allergoiden kanssa eläminen on pitkä tie. Nopeita helpotuksia tuskin on luvassa tulevaisuudessakaan ja realistista on ajatella, että tätä elämää voi jatkua vielä pitkään ja jopa jäädä koko elämäksemme riesaksi, joten tämän kanssa pitää vaan oppia elämään niin että tämä ei olisi koko elämä, vaan vain osa elämää, mutta miten siihen pystyy?

Olen reilu kaksi vuotta elänyt täysin lapsen ehdoilla, syönyt, nukkunut ja hengittänyt samaa ilmaa lapseni kanssa. Vahvassa symbioosissa välillä erottamatta mistä minä alan ja mistä toinen loppuu. Olemalla yhtä.  Moni varmasti pystyy löytämään tasapainon oman äitiyden välillä - oman naisetensa, muiden roolien välillä, olemaan erillinen yksilö lapsestaan, mutta minä en ole pystynyt. Symbioosi-aika on toisaalta ollut ihanaakin, elinhän niin monta vuotta vain itselleni, eli olen tehnyt tämän ihan omastakin halusta, mutta se, että edelleen yli kahden vuoden jälkeen meillä eletään kuin vauvaelämää imetyksineen ja vieläpä tiheine sellaisineen, koska lapsella ei ole riittävästi ruokia edes paljon harventaa imetyksiä, vääjäämättä on muutanut minua paljon ja saanut jopa jumittumaan vain tähän äidin rooliin. Olen ollut vain äiti, ilman muita roolejani. Univelka on myös tehnyt oman tehtävänsä että en ole jaksanut kiinnostua mistään harrastuksesta edes, vaikka mahdollisuuksia olisi ollutkin. Toisaalta olen niin fyysisesti huonossa kunnossa osaksi dieetinkin, että joku ryhmäliikunta itsessään saisi luultavasti minut tajuttomuuden partaalle. Jos jossain olen käynyt, ne reissut ovat olleet pieniä, muutaman imetysvälitunnin mittaisia ja silti poissa ollessakin ajatukseni ovat vain kotona.

Nyt kuitenkin olen alkanut miettimään omaa elämääni ja lähinnä sitä, mistä saan voimaa jatkaa edelleen tätä jälleen pidentynyttä imetystaivalta. Elämäni on ollut jatkuvasti etappeja, seuraavaan lääkärikäyntiin, seuraavaan rotaatioon, seuraavaan kehitysvaiheeseen, seuraavaan tavoitteeseen ja kun rajapyykki tulee vastaan, tavoitetta saavuttamatta, laitetaan taas uusi tavoite, jota ei saavuteta ja taas uusi tavoite jne...Jatkuvasti että elää niin, että ei juurikaan voi omaan elämäänsä vaikuttaa monella tapaa, edes syömiseensä, tekee sen, että sitä huomaa että ei juuri eläkään, vaan on kuin jatkuvasti elämänsä jonossa odottamassa, mutta ei oikeasti elä elämäänsä ja ei kai tässä muuta voi kuin alkaa elämään tätä elämää, mitä nyt elää...

Näitä pohtiessani äsken tein aika ison jutun itselleni. Ilmoittauduin yliopistolle gradu-ryhmään. Hui! Iso askel minulle. Osaanko enää muuta kuin laskea kaloreita, tehdä ruokapäiväkirjoja, suunnitella rotaatiosuunnitelmia, puhua refluksista, allergioista ja olla äiti. Onko minussa vielä jotain muutakin olemassa, jotain muitakin taitoja? Miten jaksan opiskelua tässä elämässä, tässä univelassa ja näissä haasteissa? Ihan käytönnön juttujakin mietin, pärjääkö lapsi kuinka kauan ilman maitoa ja miten aion itse syödä koululla? Matkaa opiskelupaikkaani on kuitenkin reilut 100 km ja toinen sama sitten takaisin, eli siellä ei ihan vaan käväistä. Olen pähkäillyt ja pohtinut asiaa monelta kantilta. Olen jopa miettinyt, onko minulla oikeutta elämässäni mennä eteenpäin, eli jollain tavalla kokenut jopa syyllisyyttä siitä, että "jätän" lapseni omaan pysähtyneeseen tilanteeseensa. Vähän samoja tunteita kuin koen hassusti jopa siitä, että alkaisin syömään tavallista ruokaa ja lapsi jäisi edelleen tälle ruokavaliolle. Ihan hupsuja ajatuksia, mutta uskallanpa ne sanoa nyt ääneen. Onko minulla oikeus elää, toteuttaa itseäni, vaikka lapseni onkin sairas? Nauraakin välillä ja unohtaa jopa hetkeksi tilanteemme? Tähän kirjoitettuna vastauksiakin alkaa löytyä. Lapsi varmasti hyötyy siitä, että äitikin voi hyvin, eikö? Voin ottaa kylmälaukun mukaan ja sinne eväät- ruokaongelma ratkaistu. Jos olen koululla 1 kerran viikossa, se tuskin horjuttaa lapsen ravinnonsaantia. Monet asiat puoltavat tätä päätöstä, että elämääni tulisi vähän muutakin elämää kuin tämä allergia-refluksielämä. Puoltavat sitä, että voisin kokeilla jälleen uudelleen siipiäni muunkinlaisessa roolissa kuin olla äiti. Mikä huikean pelottava ja samaan aikaan innostava ajatus.

Tähdet

Olen ollut melkoinen mörkö viimeaikoina. Aika iso mörkö. Huolet tuntuvat kaatuvan päälle ja valoa ei meinaa nähdä mistään. Möröthän elävät pimeässä? ja siellä minä olen ollutkin. Itkenyt, valittanut, ollut toivoton ja varmasti levittänyt tätä pahaa oloa ympärillenikin. On vaikea olla vihainen sille, kenelle pitäsi olla vihainen, mutta miten olla vihainen sairaudelle? Tälle sairaudelle, joka laittaa lapseni äärirajoille kuten minutkin ja koko meidän perheen niin monella tapaa. Siispä puran pahan oloni itseeni tai läheisiini tai sitten olemalla vihainen jos jonkinlaisesta vääryydestä tai koko maailmalle.

Tänä synkkänä kautena olen silti saanut nähdä myös paljon valoa ja se valo tulee ennen kaikkea niistä ihmisistä jotka tätä arkeamme jakavat koko sydämellään ja sielullaan. En osaa kyllin edes kiittää siitä kaikesta tuesta jota saan, siitä ymmärryksestä jota koen ja niistä keskusteluista, kirjoitteluista, joista saan aina voimaa käydä uudestaan siihen työhön, johon minut nyt on kutsuttu. Sanonta, yksi hyvä ystävä vastaa kymmentä vihamiestä tulee nyt mieleeni vahvasti. Elämässäni ei sinällään vihamiehiä ole, mutta monesti, kuten edellisessäkin kirjoitin, ymmärtämättömyyttä kyllä. Täten voisin sanoa, että yhden ihmisen ymmärrys vastaa kymmenen ihmisen ymmärtämättömyyttä ja yhden ihmisen välittäminen vastaa kymmenen ihmisen välinpitämättömyyttä. Usein myös sanotaan, että tähdet näkyvät parhaiten kun ympärillä on pimeää. Olen näistä tähdistä niin kiitollinen! Ne todellakin loistavat valoaan pimeällä taivaalla.

Kiitoksena tähdilleni laitan tähän yhden runon, joka minut sai ajattelemaan teitä. Toivon että tiedätte keitä olette...

Kiitos!

Niille, jotka uskoivat minuun,

kun en siihen itse pystynyt.

Niille, jotka hymyllään hälvensivät pimeyden kasvoiltani.

Niille, jotka vaihtoivat taakkani vilpittömään iloonsa ja pitivät sitä hyvänä kauppana.

Niille, joiden rakkaus ja nauru antoivat minulle siivet ja sinitaivaan.

Niille, joita en voi kylliksi kiittää tässä elämässä, enkä seuraavassakaan.

Bradley Trevor Grieve

Hienotunteisuutta, kiitos!!!!

Varmasti itsekin toisinaan lasken sammakoita suustani, mutta nyt kyllä viimeaikoina alkanut tulla mitta täyteen erinäisiä lausahduksia, joita saanut kuulla. Viisas ihminen laittaisi ne toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta taidan siinä mielessä ollan nyt melko rasittunut äiti-ihminen, että en kykene enää tuollaiseen suodattamiseen.

Kesä on ollut monella tapaa vaikeaa aikaa ruokien suhteen. Me suomalaiset kun suurin piirtein elämme kesän grillaten, tehden kauden sadosta mitä ihanampia herkkuruokia ja tietenkin näitä kokemuksia sitten jaetaan suureen ääneen kaikenlaisissa foorumeissa sekä kanssakäymisissä.
Ihminen, joka elää todella rajoitettuneella ruokavaliolla kera lapsensa törmää väistämättä näihin ruokahehkutuksiin mitä ihmeellisin tavoin. Toisaalta myös jutellessa saattaa toinen puhua ääneen asioita, joista ei ymmärrä, kuinka paha mieli kuulijalle voi niistä tulla. Minulle on tullut ihan hurjan paha mieli monista sellaisista ruokahehkutusasioista, jotka eivät välttämättä ole kohdennettu mitenkään minulle pahansuopaisesti, mutta on saanut minut tuntemaan siltä, kuin että pyörätuolissa istuvalle kehuisi kuinka mukavaa on kävellä. Vähän samaahan se on, jos kehuu jotain hyvää ruokaa ihmiselle joka ei voi syödä juuri mitään, tai pahimmassa tapauksessa kehuu omien lastensa syömisiä, tietäen vielä siitä, kuinka vaikeaa meillä on löytää lapselle edes jonkinlaista ruokaa ja saa minut tuntemaan suunnatonta surua, mistä kaikista makuelämyksistä lapseni jääkään paitsi. Myös kommentit, että tulipa syötyä liikaa tai että pitäisi varmaan meidän lapsen ruoansyömistä vähän tarkkailla saavat itseni kyyneliin, sillä voisin antaa mitä vaan siitä, että lapseni voisi syödä tai että huolena olisi hieman "lapsenpyöreä" muoto.

Täten pyydän, että minulle ei puhuttaisi ruoasta, lihomisista, laihduttamisista. Kiitos. Ei siitä, mitä on syönyt ja kuinka hyvää se oli. Olisiko se liikaa vaadittu?

Kun...

Koska nyt tämä kirjoittaja täällä potee aika alavireistä olotilaa vallitsevasta olosuhteesta, on ihan pakko keksiä vaikka pakolla, mitä kaikkia hienoja juttuja tästä elämän alamäki-ylämäki-alamäki-elämästä seuraa, varsinkin niinä alamäki aikoina.

1. Kun et pääse kallistamaan omaa päätäsi tyynyyn koko yön aikana, voit iloita siitä, että tukka onkin aamulla jo valmiiksi jo hyvin.

2. Kun et voi syödä kuin muutamia ruokia, et tarvitse mitään kauppalistoja ja isäntäkin selviää kauppareissusta yllättävän helposti, ilman että joutuisit vastaamaan jatkuvasti puheluihin, että mitähän tarkoittaa fenkoli ja minkä näköinen se on?

3. Kun lapsi on tyytymätön lähes kaikkeen mitä ikinä keksitkään, huomaat että tässä viihdytysrumbassa on vierähtänyt jo monen monta tuntia ilman, että ehtisi miettimään, mitähän sitä tekisi ja mihinkä sitä lähtisi- samalla olet saanut hyvää aivojumppaa kun olet laulanut kaikki mahdolliset laulut, mitkä muistat, leikkinyt kaikki mahdolliset leikit, ja keksinyt ihan kaiken mahdollisen, mitä aivokapasiteetistä voi siihen tilanteeseen löytyä.

4. Kun koskaan et syö ulkona tai osta mitään valmista - säästyy siinä yllättävästi rahaa?

5. Kun saat maistaa jotain uutta ruokaa monen kuukauden- jopa vajaan kahden vuoden jälkeen - koet melko vahvan tunnelatauksen makuhermoissa - tällaista tuskin kokisit ilman tätä dieettiä.


6. Kaiketon ruokavalio on saanut minut huomaamattani olevan karkkilakossa sellaiset 1 v 8 kk!

7. Kun yrität saada lapsen nukkumaan jos jonkinlaisin apukeinoin, huomaat että olosi on yhtä hikinen kuin olisit ollut sen pari tuntia kuntosalilla tai jumpassa tai lenkillä- ei tarvitse siis erikseen enää lähteä minnekään ja mikä parasta - tämä kuntoilumuoto on kuukausimaksuton.

8. Kun kuorit bataaattia joka päivä, tekniikka alkaa olla niin hallussa, että tällä taidolla voisi voittaa jo monenmonta "perunankuorinta"-nopeuskisaa. Voisin myös väittää että possunlihan käyttäytyminen on myös jo aikalailla hallussa...

9. Kun valvot tarpeeksi kauan - et enää huomaakaan omia silmäpussejasi  ja oman olotilasi muuttumista- eikä enää läheisetkään, sillä ulkonäöstäsi on tullut vakio.

10. Kun syö aina samaa ruokaa, ei tarvitse tuhlata energiaa miettimällä, mitähän sitä tänään söisi?

Ja extrabonus: Kun elät tällä ruokavaliolla, ei tarvitse potea huonoa omatuntoa, että tulipa syötyä tai herkuteltua liikaa tai miettiä turhien kaloreiden kulutusta tai sitä, että ratkesinpa taas... :)

Tämä lista siis kertoo siitä, että ruokien rotaatiot tai vanhojen ruokien määrien lisääminen ei ole alkanut kovinkaan hyvin. Tuleva tavoite tuntuu mahdottomalta. Jos  yhdestä tl tai vanhan määrän lisäämisestä, yhdestä ruokalusikallisesta pudotaan pohjalle, tuntuu tavoite,600 kcal lisää ylitsepääsemöttämän vaikealta. Viime vuonna edistyimme n. 70 kcal verran ja tuo 600 kcal pitäisi saada jotta imetys voitaisiin lopettaa, toisin sanoen, melkein puolet energiasta lapsi saa edelleen rintamaidosta.

Psyykkausta

 Olen ollut tällä dieetillä nyt 1 v 8 kk ja melkeinpä jokainen päivä puolentoista vuoden rajapyykin jälkeen on ollut jo melko helppoa olla tällä dieetillä. Olen pakastanut pakkaseen mansikat ilman kyyneltäkään,  mennyt pää pystyssä ohi herne-uusiperuna-vihannesmyyjät, pystyn nykyään käymään ruokakaupassa ilman masennuskohtausta, pystyn menemään kahvilan ohi ilman itkua kurkussa ym.. Ihminen unohtaa, jos on tarve ja pakko, ja mun on ollut luultavasti tarve "muistinmenetykselle" jotta selviäisin ruokaa tihkuvasta maailmasta johon väistämättä törmää tällä kaikettomalla dieetillä päivittäin. Olen luullut siten, että en muista enää mitään miltä oikea ruoka maistuu, saatika miltä maistuu herkut, pullat, karkit, suklaa, pizzat ym ja siksi oloni on jo "helppo".

Valitettavasti ihmisen sisällä taitaa kuitenkin olla monimutkaisempi ja sitkeämpi muistikoodisto, joka jossain vaiheessa lyö läpi, vaikka kuinka hyvin psyykkaustyö olisikin tehty. Todisteen tästä olen saanut viimepäivinä. Meidän pihalle rakennetaan aivan ihanaa, suloista leikkimökkiä, jonka kylkiäisenä olen sitten rakennusmiehille tehnyt jos jonkinlaista ruokaa viime- ja tämän viikon. Olen tuoksutellut pullantuoksua, paistanut pasteijoita, karjalanpiirakoita, tehnyt salaatteja, pilkkonut tomaatteja, kurkkua, juustoa, ruisleipää, keittänyt kahvia, tuoksutellut tuoksuja ja  sitten tuli päivä, että tilasin rakennusmiehille Kotipizzasta pizzat. Siinä samalla kun olin avannut höyryävän pizzalaatikon repesin täysin. Kyllä minä muistan sittenkin, miltä tuo ruoka maistuu!!! Sitä tunnetta, mikä yllättäen tulikin vastaan, en arvannut. Olen kuin kidutettu, minua kidutetaan sellaisella tavalla jota en osaa edes enää kuvata, rääkkäystä kertakaikkiaan, epäinhimillistä. Ehkäpä lisäsyynä tähän romahdukseen myös se, että tämä tuoksumaailma tuli aika huonoon saumaan, kun juuri olin kuullut, että imetyksen täytyy vielä jatkua ties kuinka kauan.  Jo se itsessään sai kyllä mieleni jo aika apeaksi, ja nyt vielä sitten sain muistutuksen siitä, mistä edelleen jään paitsi.

Oloni on todella heikko tästä tuoksuhuumasta. Keittiönpöydällä herjaa syödyt Pizzalaatikot, joiden oreganon,juuston ja vehnäntuoksun voin melkeinpä maistaa. On vain pakko psyykata itsensä kovaksi. Unohtaa. Oltava ylpeä itsestään. Muistan niin hyvin sen päivän kun lääkäri laittoi imetysdieetille. Muistan kuinka ensimmäisen viikon itkin sitä, että miten pystyn olemaan syömättä maitotuotteita ja viljoja, kananmunaa ja soijaa parin viikon kokeilun ajan. Olin ihan hukassa, mitä nyt syön ja miten ruokaa teen. Silloin se tyttö ei tiennyt vielä, mitä oikeasti on, että luopuu lähes kaikesta ruoasta. Onneksi ei, se tyttö silloin olisi varmaan murtunut, jos olisi tiennyt, että vielä kahdenkin vuoden päästä syö vain muutamaa ruokaa. Aika tekee tehtävänsä, kasvattaa, vahvistaa ja opettaa nöyrtymistä tilanteen armoille. Tänä päivänä tämä tyttö ei murru. Olenhan syönyt possua ja bataattia jo kohta kaksi vuotta, enää vuosi lisää, ei ole aika eikä mikään!  Muutamat pizzalaatikot eivät tässä murenna tätä missiota. Pakko ajaa ihmisen vahvaksi. Minutkin, herkkupepun. Rakkaus antaa voimaa pysyä vahvana. Hoen itselleni: Teen tämän lapseni takia, teen tämän rakkaudesta, teen tämän koska nyt vain on näin tehtävä. Olen kuin Rocky Balboa, joka juoksee portaita ja tuntee itsensä voittamattomaksi. Tämä on nyt minun taisteluni, jonka minä voitan. 

Tuomittu

Mun piti tänne tänään aamulla kirjoittaa aiheesta, kuinka olinkaan ensimmäisen kerran saanut aavistusta siitä, että muutakin elämää voisi olla kuin tämä refluksi-allergiaelämä. Tähän aavistukseen minut viritti iloinen uutinen siitä, että olin kuin ihmeenkaupalla saanut tentittyä yhden tentin, josta sainkin ihan huippuarvosanan ja huippuarvostelun! Olin ollut kuulemma asiantunteva, syvällinen, analyyttinen sekä kirjoittanut selkeästi ja mielenkiintoisesti. Mikä saavutus tässä univelassa!!! Olin hetken aamulla niin onnellinen siitä, että kyllä tässä päässä sittenkin vielä saattaa ehkä pysyä joitakin asioita ja kuinka ylpeä itsestäni olinkaan, että olin suoriutunut niin hyvin, vaikka tilanne olikin juuri viime kuukauden extrahuono lukemiseen.

Mutta mutta...nyt sitten oma hehkuttamiseni omasta suorituksesta tuntuu latistuneen yhtä nopeasti kuin alkoikin. Tämän jalat maanpinnalle-tunteen sai aikaan puhelu, jota olin odottanut jo kuukauden verran. Ravintoterapeutti soitti lapsen ravinnonsaantilaskemista. Olimme meinaan sopineet, että jos ravintolaskemat ovat edes suht kohdallaan, voisin alkaa lopettelemaan imetystä. Mikä huikea ajatus se olisikaan, syödä jotain ihan mitä itse haluaa!!!! No, tulos oli se, että lapsen energiansaannin arvio oli ravintolaskelmien mukaan vielä niin huono, että ei puhettakaan, että olisin tässä voinut ajatella imetyksen lopettamista tai vähentämistä. Olen siis TUOMITTU imettämään tällä possu-bataattikuurilla vielä X aikaa. Luoja tietää kuinka kauan! Toisaalta uutisista en ole mitenkään shokkijärkyttynyt, tiesinhän mä että ei tässä reiluun vuoteen ( tarkalleen 1 v 4 kk) ole tapahtunut mitään sellaista mullistavaa edistymisistä ruokien suhteen, että olisin ihmeissäni näistä tuloksista. Toisaalta taas omassa mielessäni olin jo silti alkanut kehitellä sellaista syksyä, että saisinkin syödä jo normaalia ruokaa. Olipa typerä ajatus sinälläään. Kun NYT näkee mustaa-valkoisella silmien edessään ne luvut, ne lyövät NIIN suoraan kasvoihin ja palauttavat tosiaan maanpinnalle tähän tilanteeseen, että ruokien suhteen olemme todella huonossa tilanteessa, vakka refluksiin nyt näytääkin tuo tällä hetkellä syöty happosalpaaja-laksatiivi-coctail melko hyvin auttavan. 

Mikä sai mut ajattemaan niin typerästi, että olisimme edistyneet niin paljon? Ehkäpä yksinkertaisesti se, että kun on tarpeeksi kauan mennyt tosi huonosti, jo muutos pienestikin parempaan saa ajattelemaan, että meillä meneekin jo tosi hyvin. Hassusti kuvittelin suurin piirtein että meidän ruokalusikallinen uutta makua, possua, pelastaisi koko tilanteen. No, onhan se meille iso harppaus siihen että ei ollut mitään muuta lihaa kuin poro, mutta ravitsemusterapeutin silmin me olemme edelleen edistyneet huonosti ja liian hitaasti. Hänen mukaansa yksi ruokalusikallinen puolen vuoden saldona on todella vähän. Hänen silmin tuskin lainkaan. Ja niinhän se kyllä onkin paperilla. Sitä vaan on itse pitänyt ja edelleen pidettävä yllä sitä ajatusta, että jo kynnenpäällinen enemmän jotain on edistymistä, jotta ei kokonaan luovuttaisi tässä. On oppinut olemaan iloinen niin pienestä, mutta toisin silmin katsottuna melko mitäänsanomattomista edistyksistä. No, joka tapauksessa lopputulos nyt tällä hetkellä on se, että imetys jatkuu ja minä tyttö syön joka päivä kolme kertaa possua ja bataattia edelleen. PLÄÄH!