Tääl on taas yks tällainen, viekää psykiatriselle!

Tänään ilmestyneessä Helsingin Sanomissa oli vastaavan ylilääkärin, Mikä Mäkelän kirjoitus lasten allergioista ja siitä, että monesti lapsia hoidetaan turhaan allergisina. Hänen sanoin: " Levottomalla vauvalla ei aina ole ruokaallergiaa, atooppinen ihottuma hoituu kotikonstein, jokainen suupala on riski vain harvoille, eikä kaikki vinkuna ole astmaa. Hoidossa tulisi keskittyä vain vaikeisiin ja henkeä uhkaaviin allergioihin ja nämä po­ti­laat her­kis­ty­vät tyy­pil­li­ses­ti niin sa­not­tu­jen IgE-luo­kan vas­ta-ai­nei­den vä­li­tyk­sel­lä ja rea­goi­vat al­ler­gee­niin hy­vin no­peas­ti." Artikkeli on monella tapaa surullista luettavaa, vaikka olen kyllä samaa mieltä sen kanssa että resursseja pitää saada todella vakaviin allergoihin. Artikkeli sivuuttaa kokonaan sellaisen allergisen muodon kuin suolioireisen allergian, viiveellä tulevan sellaisen, sitä ei ole kirjoittajan mukaan luultavasti edes olemassakaan. Toisaalta myös antaa sen kuvan, että olemme palaamassa siihen aikaan, jolloin allergiat olivat heikkoutta tai niitä ei edes tunnistettu olemassaoleviksi.

Jos lapseni olisi Mikä Mäkelän hoidossa, meidän tarinamme olisi luultavasti tällainen. Lapsellani olisi ollut vain koliikkia. Jotkut vauvathan vaan ovat itkuisampia kuin toiset ja eivät nuku koskaan. Kun "koliikkiaika" olisi mennyt umpeen ja kun kiinteitä oli aika aloitella, luultavasti oltaisiin ajateltu että hänellä on vain tällainen uniapenataipumus, sillä "mi­tä pie­nem­pi lap­si on oi­rei­den al­kaes­sa, si­tä suu­rem­pi mah­dol­li­suus hä­nel­lä on pääs­tä eroon tai­pu­muk­ses­ta – usein jo kol­man­teen ikä­vuo­teen men­nes­sä." Mitä siitä, jos lapseni olisi aina ajoittain sininen kun ei saa happea...Kun lapseni kieltäytyi kokonaan enää syömästä tulehtuneen ruokatorvensa takia, luultavasti Mika Mäkelä olisi passittanut meidät psykiatriselle, sillä meillä olisi ollut vain lapsi-vanhempi-suhteessa kiintymys-vuorovaikutusongelma. Toisin sanoen lapseni olisi allergioiden osalta täysin terve, sillä kaikki perinteiset  prick- tai IgE-vasta-ainetestit olivat puhtaat, ja nämä testithän eivät valehtele? Syy on oltava vain vanhempien korvien välissä ja heikossa arjen sietämisessä sekä lapsi-vanahempi-suhteen epäonnistumisessa. Luutavasti tarinamme loppu olisi ollut todella surullinen. Olisimme saaneet passit psykiatriselta pois, sillä siellä luultavasti todettaisiin, että vuorovaikutussuhde on täysin normaali ja kerran virallisissa testeissä ei mitään löydy, kuin ehkä meidän tapauksessa löysä vatsanportti, jos sitä edes oltaisiin tajuttu tutkia, niin olisimme jääneet lopulta ilman hoitosuhdetta yhtään mihinkään ja lapsemme vain saisi kärsiä siitä syystä joka päivä monella tapaa.


Voin vain todeta, että onneksi meidän lapsi ei ole kyseisessä paikassa eikä kyseisellä lääkärillä hoidossa. Artikkeli hyvin kuvaa, millä tasolla suolioireisten lasten allergiat ovat hoidossa meidän arvostetuimmassa julkisessa hoitopaikassamme. Suolioireiset kun eivät välttämättä näy missään testeissä, ainoastaan altistus-välttämistesteissä. Onneksi tarinamme on erilainen. Meidän lapsesta tuli 4 kk ikäisestä lähtien paljon onnellisempi lapsi. Hän sai mahdollisuuden kehittyä ja kasvaa kuten muutkin lapset. Jos kipu olisi vaan jatkunut ja jatkunut, se tuskin olisi ollut mahdollista. Hänen ei tarvitse kärsiä uniapneasta enää, kun löytyi oikea ruokavalio ja lääkitys. Hän ei inhoa ruokaa, sillä väärä ruoka ei tee häntä kipeäksi jatkuvasti. Hänen ruokatorvensa ei ole kroonisesti tulehtunut, joten hän hyvinkin voi välttää sillä kurkku- tai ruokatorvensyövän kehittymisen vanhempana.

Mitä tulee Mäkelän lauseeseen "Per­hei­den ja yh­teis­kun­nan kan­nal­ta tär­keäm­pää oli­si tu­kea lap­si­per­hei­tä ar­jes­ta sel­viy­ty­mi­ses­sä se­kä ke­hit­ty­vän pik­ku­lap­sen kan­nal­ta tär­keäs­sä vuo­ro­vai­ku­tuk­sen ra­ken­tu­mi­ses­sa. " lause on täysin sula mahdottomuus ja absurdi siinä tilanteessa kun lapsi vain huutaa kipuaan. Asian voisi kääntää näinkin, kuinka moni meistä aikuisista jaksaisi seurustella ihmisten kanssa, jos häntä koko ajan oksettaisi, tai oksentaisi sellaiset 30-40 kertaakin vuorokaudessa, maha ja ruokatorvi olisi tulessa... Niinpä...Voiko vuorovaikutus millään edes rakentua, jos ei ole edes edellytyksiä edes sille. Meillä ainakin musta tuntui, että pääsin tutustumaan siihen oikeaan lapseen vasta kun lapsi saatiin sellaiseen kuntoon, että hänen koko aikansa ei mennyt kivussa selviämiseen. Olen niin onnellinen, että saimme apua ajoissa! Ja kuinka surullinen olenkaan siitä, että jos tämän artikkelin kirjoittajaa uskoo, niin moni jää ilman tarvittavaa apua. Mikä oikeuttaa sanomaan, että taukoamaton itku tai kipu on normaali olotila lapselle? Että pitää odottaa, että se menee ajan kanssa ohi! Kuinka monelle aikuiselle riittää se, että lääkäri toteaisi että kipu nyt vaan kuuluu elämään ja kyllä sä jo kolmen neljän vuoden jälkeen varmaankin jo voit paremmin...

Lapseni saa elää nyt mahdollisimman kivutonta elämää, niin kivutonta kuin se vain on mahdollista tässä allergia-refluksielämässä. Ja hän on nykyään todellakin onnellinen lapsi. Utelias katsomaan mitä elämällä on hänelle tarjottavana.