On pakko elääkin?

Viimeajat ovat saaneet ajattelemaan jos jonkinlaisia ajatuksia elämästä ja siinä jaksamisesta. Mitkä asiat auttavat jaksamaan eteenpäin ja mistä löytää iloa? Refluksi-allergoiden kanssa eläminen on pitkä tie. Nopeita helpotuksia tuskin on luvassa tulevaisuudessakaan ja realistista on ajatella, että tätä elämää voi jatkua vielä pitkään ja jopa jäädä koko elämäksemme riesaksi, joten tämän kanssa pitää vaan oppia elämään niin että tämä ei olisi koko elämä, vaan vain osa elämää, mutta miten siihen pystyy?

Olen reilu kaksi vuotta elänyt täysin lapsen ehdoilla, syönyt, nukkunut ja hengittänyt samaa ilmaa lapseni kanssa. Vahvassa symbioosissa välillä erottamatta mistä minä alan ja mistä toinen loppuu. Olemalla yhtä.  Moni varmasti pystyy löytämään tasapainon oman äitiyden välillä - oman naisetensa, muiden roolien välillä, olemaan erillinen yksilö lapsestaan, mutta minä en ole pystynyt. Symbioosi-aika on toisaalta ollut ihanaakin, elinhän niin monta vuotta vain itselleni, eli olen tehnyt tämän ihan omastakin halusta, mutta se, että edelleen yli kahden vuoden jälkeen meillä eletään kuin vauvaelämää imetyksineen ja vieläpä tiheine sellaisineen, koska lapsella ei ole riittävästi ruokia edes paljon harventaa imetyksiä, vääjäämättä on muutanut minua paljon ja saanut jopa jumittumaan vain tähän äidin rooliin. Olen ollut vain äiti, ilman muita roolejani. Univelka on myös tehnyt oman tehtävänsä että en ole jaksanut kiinnostua mistään harrastuksesta edes, vaikka mahdollisuuksia olisi ollutkin. Toisaalta olen niin fyysisesti huonossa kunnossa osaksi dieetinkin, että joku ryhmäliikunta itsessään saisi luultavasti minut tajuttomuuden partaalle. Jos jossain olen käynyt, ne reissut ovat olleet pieniä, muutaman imetysvälitunnin mittaisia ja silti poissa ollessakin ajatukseni ovat vain kotona.

Nyt kuitenkin olen alkanut miettimään omaa elämääni ja lähinnä sitä, mistä saan voimaa jatkaa edelleen tätä jälleen pidentynyttä imetystaivalta. Elämäni on ollut jatkuvasti etappeja, seuraavaan lääkärikäyntiin, seuraavaan rotaatioon, seuraavaan kehitysvaiheeseen, seuraavaan tavoitteeseen ja kun rajapyykki tulee vastaan, tavoitetta saavuttamatta, laitetaan taas uusi tavoite, jota ei saavuteta ja taas uusi tavoite jne...Jatkuvasti että elää niin, että ei juurikaan voi omaan elämäänsä vaikuttaa monella tapaa, edes syömiseensä, tekee sen, että sitä huomaa että ei juuri eläkään, vaan on kuin jatkuvasti elämänsä jonossa odottamassa, mutta ei oikeasti elä elämäänsä ja ei kai tässä muuta voi kuin alkaa elämään tätä elämää, mitä nyt elää...

Näitä pohtiessani äsken tein aika ison jutun itselleni. Ilmoittauduin yliopistolle gradu-ryhmään. Hui! Iso askel minulle. Osaanko enää muuta kuin laskea kaloreita, tehdä ruokapäiväkirjoja, suunnitella rotaatiosuunnitelmia, puhua refluksista, allergioista ja olla äiti. Onko minussa vielä jotain muutakin olemassa, jotain muitakin taitoja? Miten jaksan opiskelua tässä elämässä, tässä univelassa ja näissä haasteissa? Ihan käytönnön juttujakin mietin, pärjääkö lapsi kuinka kauan ilman maitoa ja miten aion itse syödä koululla? Matkaa opiskelupaikkaani on kuitenkin reilut 100 km ja toinen sama sitten takaisin, eli siellä ei ihan vaan käväistä. Olen pähkäillyt ja pohtinut asiaa monelta kantilta. Olen jopa miettinyt, onko minulla oikeutta elämässäni mennä eteenpäin, eli jollain tavalla kokenut jopa syyllisyyttä siitä, että "jätän" lapseni omaan pysähtyneeseen tilanteeseensa. Vähän samoja tunteita kuin koen hassusti jopa siitä, että alkaisin syömään tavallista ruokaa ja lapsi jäisi edelleen tälle ruokavaliolle. Ihan hupsuja ajatuksia, mutta uskallanpa ne sanoa nyt ääneen. Onko minulla oikeus elää, toteuttaa itseäni, vaikka lapseni onkin sairas? Nauraakin välillä ja unohtaa jopa hetkeksi tilanteemme? Tähän kirjoitettuna vastauksiakin alkaa löytyä. Lapsi varmasti hyötyy siitä, että äitikin voi hyvin, eikö? Voin ottaa kylmälaukun mukaan ja sinne eväät- ruokaongelma ratkaistu. Jos olen koululla 1 kerran viikossa, se tuskin horjuttaa lapsen ravinnonsaantia. Monet asiat puoltavat tätä päätöstä, että elämääni tulisi vähän muutakin elämää kuin tämä allergia-refluksielämä. Puoltavat sitä, että voisin kokeilla jälleen uudelleen siipiäni muunkinlaisessa roolissa kuin olla äiti. Mikä huikean pelottava ja samaan aikaan innostava ajatus.