maanantai 16. joulukuuta 2013

Mitä tänään syötäisiin?

On hyvin harvinainen kysymys meidän perheessä. Meidän ei tarvitse päätämme vaivata sillä, mitä gourmet-ateriaa voisimme kokeilla kokata tai mitä uusia maailman makuelämyksistä kantaisimme pöytään. Meidän ei myöskään tarvitse stressata jouluruoilla eikä joululeivonnaisilla, mitä yleensä jouluksi pitää ainakin aina leipoa tai pöytään laittaa, tai ylipäättään edes pohtia sitä, voisimmeko kenties leipoa jotain. Olemme näistä stressivapaita. Ongelmamme on sen sijaan hyvin yksinertainen. Joka päivä opettelemme sitä taitoa, miten loihtia muutamista samoista raaka-aineista, joita syömme, edes sen verran erinäköistä ja erimakuista? mössöä, että pystymme sitä samaa ylipäätään syömään.

Olemme siis edelleen hyvin samassa tilanteessa kuin pari vuotta sitten. Lapsen lähes joka ainut ruokavalion laajennus päättyy riehaantuneeseen refluksin kautta koviin vatsakipuihin ja jälkimainingeissa saamme nauttia järjettömästä ummetuksesta.Oma ruokavalioni on myös surullisen kapea, vaikka imetysdieetin loppumisesta on jo lähes vuosi. Jokainen uusi ruokakokeilu siis kummallakin päätyy itkuun. Mutta hei, onhan meillä kummallakin sentään jotain ruokaa syödäksemme, meitä lohdutetaan. Niin ja kyllähän sitä pula-aikanakin selvittiin vähillä ruoka-aineilla. Se ei valitettavasti vaan lohduta enää. Ei enää, kun yhä enemmän tajuntaan tulee se, että meitä rannalle jääneitä tämänikäisten lasten allergia-refluksilasten äitejä pn enää häivävän vähän. Suurimmalla osalla lapset ovat jo parantuneet tai ruokavaliot jo niin laajat, että meidän silmissä en pysty enää näkemään lapsia edes kovinkaan allergisiksi. Vertaistuessa varsinkin huomaa yksinäisyytensä. Ei ole enää oikeastaan ketään, keneltä voisi neuvoa kysyä, eikä oikeastaan enää ole sellaista tilannettakaan, jota ei olisi kokenut jo niin monta kertaa, että tulisi kysyttävää. Isomman lapsen allergian kanssa on yksinäistä! Ja sitä väkisinkin jää pohtimaan, miten näin on käynyt. Miksi meillä tilanne ei voisi jo helpottaa.

Lähipiirillekin tilanteestamme on tullut normaalia. Eipä juuri enää kysytä, miten teillä voidaan, enkä enää itse jaksa juttu aloittaa, varsinkaan niiden kommenttien jälkeen, jos sanotaan edellämainitut, että onneksi teillä on edes jotain syötävää. Niin onneksi on. Muuten olisimme kuolleet. Myöskään yövalvomisista tai lapsen tuskan katsomista ei enää puhuta. Ihan kun niitä ei enää olisi, vaikka niitä edelleen on, kuten ennenkin. Tätä harhaa, että meillä voidaan jo "niin hyvin" ylläpitää se, että lapsi on usein sen kerran kun joku harvoin nähdään, ihan normaalin oloinen ja hyväntuulinen. Eikä sitä muutaman kerran kun näkee meidän muussuttavan samaa ruokaa, oikeasti viitsi ajatella pidemmälle, että nämä henkilöt IHAN OIKEASTI, jopa joulunakin syövät sitä samaa, ihan joka päivä.

Ei oikeastaan pitäisi välittää, että meitä ei nähdä enää. Mutta silti huomaan että se sattuu monella tapaa. Kun oletetaan että kaikki on "kunnossa" ei ole tilaa sanoa, että ei ole. Ei ole tilaa näyttää surua tai sitä tuskaa, mitä kantaa koko ajan mukanaan. Ei ole tilaa olla väsynyt tai uupunut tai edes hiukan masentunut. Ei ole tilaa olla se, mihin tilanne on meidät ajanneet.

Joulu tulee ja siten ehkä ruokamasikseni on taas suuremmassa mittakaavassa läsnä. Toki tähän vaikuttaa se, että jälleen ruokakokeilu on mennyt pieleen, kummallakin meistä. Pitäisi siedättää, mutta miten siedätät, jos olo tulee siitä mahdottomaksi sietää.

Mutta tosiaan, olemme stressivapaita siitä, että vääntäisimme joulua varten pakkaset täyteen erilaisia ruokia tai leivonnaisia.