tiistai 29. lokakuuta 2013

Hetki on kaunis

Tänään havahduin kesken arkisten askareiden kaiken valtaavaan onnen tunteeseen. Jotenkin kaikki elämän "palikat" olivat hetkellisesti niin kohdallaan, että sitä hätkähti. Lapsi leikki itsekseen nukkeleikkien kanssa keskittyneesti, koira tuhisi tyytyväisenä sohvannurkassa ja minä, tätä ei ole tapahtunut yli vuoteen, minä kaivoin esille kankaat ja aloin tekemään itselleni mekkoa kankaasta joka on odotuttanut kauan, mutta kutsui tänä sateisena päivänä kovasti pääsevänsä käsittelyyn. Siinä hetkessä tajusin kuinka onnellinen olenkaan tällaisesta päivästä. Tällaistakohan se on nillä perheillä, joilla joka päivä ei taistella kipujen, oireiden, ummetuksen, nukkumattomuuden kanssa. Siinä kieli keskellä suuta leikatessani kangasta havahduin myös siihen, että kertaakaan en ollut muutamaan minuuttiin miettinyt lapsen ruokavaliojuttuja tai sitä, miten saisin ruokavaliota laajennettua sen tuhannen epäonnistuneen yrityksen jälkeen taas.

Arki on tuntunut myös ihmeelliseltä sen takia, että sairasteltuamme mykoplasman aiheuttamaa keuhkokuumetta lähes kaksi kuukautta, alkaa tauti olla voitettu plus erityiskiitolliseksi tekee sen, että oma vointini on vihdoin lähtenyt hentoon nousuun. Monin tavoin siis havahduin kokemaan kiitollisuutta, tarttumaan tähän hyvään hetkeen, joka palkitsi monin tavoin.

Vasta oikeastaan nyt sitä alkaa tajuamaankin millainen myllerrys nämä 3,5 vuotta ovat olleet, ja tällaisina välähdyksen omaisina hetkinä tajuaa myös sen, kuinka harvoja kuvailemani kaltaiset tilanteet ovat kun kaikki on tavallisen ihanasti. Jos jotain on oppinut, on oppinut arvostamaan pieniä häivädyksiä ja ottamaan siitä kaiken irti mitä vain saa. Olen tullut hetkimaksimoijaksi, sillä huomisesta ei taas tiedä, kaikki voi olla silloin niin toisin taas. Huomaan myös että olen sopeutunut hyvin vallitseviin olosuhteisiin. Olen saanut raivattua tieltäni vihaa ja katkeruutta, kateuttakin, joka antaa tilaa uusille ajatuksille. Myös vertailun toisiin yritän saada lopetettua, vaikka täytyy myötää kyllä että silloin tuntuu tosi pahalta, kun toinen valittaa hirvittävän dramaattisesti jostain sellaisesta asiasta, joka itselle tuntuisi jo palalta taivasta ja tekisi mieli huutaa, että älä valita. Onneksi näitä hetkiä ei tule usein, johtuen ehkä siitä, että olen huomannut tulleeni melkoiseksi erakoksi. En ole jaksanut ihmisiä pitkään aikaan eikä moni enää viitsi edes kysellä mitä meille kuuluu, luultavammin kuulumisemme ovat sen verran masentavia, että helpompi pysyä kaukana :D Mutta nyt en niihin menetettyihin sosiaalisiin suhteisiin tuhlaa enempää ajatusta. Elämä on nyt tässä hetkessä kaunis. Niin monella tapaa ja uppoudun miettimään seuraavaksi sitä teenkö mekkooni jotkut kivat taskut. Ihana kepeä ajatus! 

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Iloinen hämmennys

Riemullani ei ole oikeastaan nyt rajoja. Tein jotain sellaista, jota en uskonut vielä pystyväni tekevän pitkään aikaan, mutta jotain hassua kehossani on tapahtunut - sillä - (rummutusta ja hurraa-huutoja!!), olin tänään ensimmäistä kertaa kävelemässä muualla kuin pihamaalla sitten kevään!!! Oli aivan uskomaton tunne tajuta, että yhtäkkiä jalkani kantavat taas. Ja vielä enemmän hassu tunne, kun olin ajatellut päinvastoin, kun tulin keuhkokuumeeseen, että täältä todellakaan ei enää nousta...tai jos noustaan niin siinä menee vuosia.

Olen yrittänyt löytää järkisyitä tähän ihmeelliseen voimaantumiseen, joka on tapahtunut, vaikka olen vielä keuhkokuumeestakin toipilas, enkä löydä syytä kuin yhdestä ihmeellisestä sattumuksesta. Kun sain antibiootit keuhkokuumeeseen, yhtäkkiä vatsani alkoi voimaan paremmin. Olin sitä ennen joka päivä vesiripuloinut yli vuoden verran. Kun aloitin antibiootit, ripuli loppui kuin seinään ja sen lisäksi, ihan muutamassa päivässä "kuukasvoisuuteni" häipyi ja laihduin 5 kg. Niin outoa ja omituista...En muuta keksi kuin sen, että antibiootti vahingossa hoitivat jonkun suolistotulehduksen? jolla ollut merkitystä sille, että kilpirauhaseni ja lisämunuaiseni piiputtivat. Nyt ei ole minulla edes kilpirauhasoireita! Toinen looginen syy on se, että olen syönyt hevoskuurin verran lisäravinteita ja ne alkavat toimimaan, eli aliravitsemus alkaa olla mennyttä aikaa..

Hämmennys on, olkoon syy mikä tahansa,  suuri...ja juuri kun sain lääkäristä itselleni kilpirauhaslääkkeet ja lisämunuaista tukevat lääkkeet. Miten hassua elämä on!! En ehtinyt niitä aloittaa, kun tulin kipeäksi ja nyt mietin, aloitanko edes? Taidan hetken kuitenkin katsoa, mitä ihmettä nyt tapahtuu. Olo on häkeltynyt. Mutta niin onnellinen. Hei, mä kävelin ainakin kilometrin ja olisin voinut kävellä vielä vaikka pidempäänkin. Kuinka ihmeellistä se olikaan!!!! Onhan sitä puoli vuotta käveltykin vain kotipihalla ja ollut kausia, että olen voinut vaan istua pihalla. Siihen nähden, edistys on valtavaa. Ihan kuin olisi päässyt jonkinlaisesta vankilasta ulos. Oman kehonsa vankilasta. Myös suru on ollut aika suurta siitä, että aina kun lapsi kysyy lähdetäänkö puistoon, olen joutunut sanomaan,että äiti ei pysty...puhumattakaan mun koiraveteraanin katseesta, joka pitkään ollut apeana siitä, että lenkkinarun päässää minua ei näy. Voitte kuvitella, millainen riemu myös koirallani oli, kun minä otin hihnat käteen ja lenkilläkin, karvakorvani monta kertaa katsoi taaksepäin ja heilutti häntää niin innoissaan. Ihan odotan sitä päivää, kun saan lapseni taas viedä puistoon.

Pitkästä aikaa on luottavainen olo, että kehoni toipuu ja että vielä joskus pääsen nauttimaan liikunnan ilosta. En mä mitään ihmeitä kaipaa, tai maratooniin tähtää, haluaisin vaan sitä että jaksaisin koiran kanssa käydä metsässä ja lapsen kanssa mennä kävellen puistoon. Ne riittäisivät minulle loppuelämäkseni.

torstai 10. lokakuuta 2013

"Anna meidän tulla terveiksi"

Meille on tullut iltasin tavaksi lukea vanha iltarukous, joka on peruja omasta lapsuudestani, ja joka kulkenut mukanani läpi elämän tähän päivään. Vaikka rukouksessa on paljon sellaista, joka ei enää tänä päivänä ehkä kohtaa, kuten sanat "pidä Suomi rauhassa", jotain siinä silti on sellaista että se on iätön ja ajaton. Ainakin se tuo itselleni muistoja mieleen siitä, kun äiti illalla tuli huoneeseen, peitteli minut peittojen kanssa tiiviiksi "kapaloksi" ja sain hetken ihan omaa aikaa äidin kanssa, lausua iltarukouksen johon hiljennyttiin. Ei meillä kovin uskonnollinen perhe ollut, enkä itsekään koe olevani, mutta rukous, sen olen halunnut siirtää lapselle, mutta myös sen mukana ajatuksen, että huolet, murheet, pelot, toiveet ja mieltä askarruttavat ajatukset voi lausua taivasta kohti ja pyytää apua arjen elämään.

Uskon että jotain lapseni onkin tavoittanut toiveestani sillä eilen iltarukoksen jälkeen pienestä suusta kuului: Rukoillaanko vielä sitä, että me kaikki tultais terveeks? Ja sitten pienestä suusta kuului:" Anna Essin tulla terveeksi. Anna äidin tulla terveeksi." Sanat sykähdyttivät minua todella paljon. Myös se tapa, jolla lausuttiin oli liikuttava. Pienet kädet tiukasti puristaen ristiin ja äänessä niin luja usko siihen, että näin tapahtuu.

Tämä sai miettimään omaa uskoani siihen, että kuinka vankasti uskon, että rukouksiini kuullaan. Usein ainakin kun rukoilen, tätä samaistakin asiaa, häivähtää aina mielessäni se, että ehkä meidän osa ei ole tulla terveeksi, ehkä se on tarkoitettu niin. Epäuskoisuutta siitä, että pyyntö toteutuisi. Pienen lapsen rukouksessa ei ollut mitään sijaa epävarmuudelle tai epäuskolle. Se oli puhdas yksinkertainen pyyntö. Se toi mieleeni raamatun lauseen "Ken pyytää, hänelle annetaan". Toivon sydämestäni, että näin käy.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Tällainen päivä

Eilen illalla nukkumaan mennessä, pienen kehon kietoutessa tiukasti keskivartaloni ympärille, ja pyytäessä: "Anna käsi äiti" , ja sitten siihen rutistukseen tyytyväisenä tuhisten nukahtaen, koin kyyneleitä nieleskellen suurta kiitollisuutta, vaikka päivä olikin ollut kaikkea muuta kuin kiitollisuutta aiheuttava...

Olimme jälleen kärsineet yhden kamalimmista refluksi/allergia-päivistä. Tytön ummetus oli ollut taas niin rajua, että olimme kaksi päivää yrittäneet saada kakkaa ulos peräruiskein, tuloksetta. Kivut olivat niin kovat, että pieni keho tärisi ja kirkui kun loputa kakka saatiin ulos - verisyöksyn kera ja tytöltä lähti jalat alta ja meni hetkeksi veltoksi. Siinä hetkessä, yhtäkkiä minulta murtui oman tsemppaamisen rajat. Näky oli jotain niin karmivan tuskallista, että en ole eläessäni nähnyt mitään niin julmaa, raastavaa ja epäinhimillistä. Lapseni, joka on osa minua, joutuu näin kärsimään! Ja tämän kärsimyksen aiheutti se, että hän oli saanut teelusikallisen omatekoista pinaattikeittoa, joka oli suurustettu Maizenalla. Yksi pieni teelusikallinen, jossa häviävän vähän maissia, sai aikaan näin rajut oireet...Melkein niin uskomatonta, että sitä uskoa edes todeksi, mutta kaikki se, mitä sen lusikallisen jälkeen tapahtui oli enemmän kuin totta. Minä tärisin yhdessä lapsen kanssa. Koin suurta tuskaa, kipua ja varsinkin henkistä halvaantumista siitä, että todellisuus jota elämme on niin karu.

Olisin jo toivonut, että tytön ollessa kohta 3,5 vuotias, pikkuriikkisistä ruokamuruista ei enää tulisi tällaisia episodeja. Mikä pettymys, että edelleen lapsi reagoi niin voimakkaasti. Tuntuu, että aina vaan poljemme paikoillamme sen suhteen, että vauvamaista ruokavaliota saisimme yhtään laajennetuksi. Erityisesti tämän hetken jälkeen iski kiukku myös siitä, että kelan ja muiden kriteereiden mukaan lapseni ei ole enää edes allerginen. Meiltä loppui ruokatuki, kun uudet kelan uudistukset ruoka-aineallergioiden suhteen astuivat voimaan. Tämän ohjelman mukaan, meidän lapsella on vain ominaisuus, ja meidän vanhempien tulee asennoitua allergiaan uudella tavalla.

Olisi kiva tietää, miten minun pitäisi asennoitua tässä eilisessä tilanteessa? Miten pitäisi olla? Tai mitä tapahtuisi, jos lapselleni vaan annettaisiin kaikkia mahdollisia ruokia, jotta ei vältettäisi "turhaan", kun VIIVEELLÄ JA LIEVISSÄ oireissa, ei saisi ruokia enää vältellä.

Monet asiat siis kiukuttivat. Sanoin mieheellekin siinä parkuessa tai paremminkin rääkyessä, että en ole elämässäni koskaan ollut vielä näin kiukkuinen, surullinen ja turhautunut kuin nyt olen. Tuli jonkinlainen pohjakosketus siihen, mitä tämä julmimmillaan on.

Onneksi lapsella on paljon parempi kyky kuin aikuisella elää hetkessä. Ja kun toisella olo alkoi helpottaa, hän muuttui nauravaiseksi ja leikkiväksi, ainakin hetkittäin, vaikka vielä tänäänkin, meillä monesti makoillaan lattialla, pyydetään syliin, ollaan kylmänhikisiä ja valitetaan vähän väliä että masu on niin kipeä.

Illalla kuitenkin nukkumaan mennessä koin suurta kiitollisuutta omasta aarteestani. Varsinkin kun siinä välähdyksenomaisesti toisen pienellä kädellä rutistaessani kättäni, tajusin sen, että oli monen monta vuotta, kun ajattelin, että en tätä äitiyttä koskaan saa kokea. Siinä samassa myös välähti tajuntaani se, että vaikka kuinka kiroan allergiat ym. jotka kuuluvat elämäämme, en toisaalta toisenlaista lasta haluaisi, lapseni on täydellinen juuri tuollaisena. Muistin myös erään lauseen siitä, että Jumala antaa erityisiä lapsia niille, kenellä on erityisen paljon voimaa ottaakseen hartioilleen ja kantaakseen sen kaiken mukanaan tulevan taakan. Kylläpä Jumala on luottanut minuun paljon, kun tällaisen minulle antanut. Siitäkin koin kiitollisuutta ja kuiskasin hiljaa ylösnpäin, että yritän tehdä parhaani, mutta anna minulle siihen voimia. Pimeys väistyi mielestäni. Siinä käsi kädessä nukahtaen.