torstai 28. maaliskuuta 2013

Pysähtymistä

Lapselleni usein iltaisin luen satuja. En tiedä, kumpaa sadut nykyään rauhoittavat uneen paremmin, lastani vai minua. Saduissa on, sellaisissa hyvissä saduissa, monenlaisia tasoja, sellaisia ajatuksia, joista aikuinenkin saa itselleen jotain. Yksi lempisaduista koskee Nalle Puhin seikkailuja. Niissä hahmoissa on usein piirteitä myös ihmisten persoonista. Joku toinen on synkkä kuin Ihaa. Toinen perso ruoan nautinnoille kuin Nalle Puh. Joku sinkoilee elämässään edes takaisin kuin Tiikeri. Eräs taas jaksaa olla yhtä touhukas kuin Kani, odottaa sadon kasvua ja olla kärsivällinen, että työ palkitsee joskus. Jollain on usein pelko mukanaan kuten Nasulla, mutta pelosta huolimatta tekee rohkeita tekoja. Jokainen hahmo saattaa tuoda mieliin itselleni ihmisiä, hahmoista löydän myös itseni.

Eräässä sadussa Nasu sanoi näin: "Kun pysäytyy, huomaa jotain sellaista mitä ei huomaisi, jos ei pysähtyisi." Viimeaikoina olen paljon miettinyt pysähtymistä ja siihen liittyvää luopumista.  Sanotaan, että elämässä on paljon kyse luopumisesta. Luopumisesta asioiden, ihmisten ja terveyden suhteen.

Luopumisessa on kyse jonkinlaisesta riisumisesta. Se tekee ihmisen paljaaksi ja hauraaksi.Ainakin minä tunnen itsessäni juuri niin. Olo on paljas, hauras, mutta toisaalta myös vastaanottavainen.
Luopuminen aina tarkoittaa muutosta, ja se, miten muutokseen suhtautuu, vaikuttaa siihen, miten muutoksen kokee. Luopuminen pureutuu syvälle omaan minuuteen, johonkin voimavarakeskukseen, se tuo esille jotain sellaista, joka itsessä on, jonka voi kääntää joko itseään auttavaksi tai tuhoavaksi. Luopuminen on hyväksymistä muutokseen.
Luopiminen vaatii suostumusta, mutta se ei välttämättä tarkoita sitä, että olisi lopettanut taistelun. Se on antaumtumista sille, että hyväksyy ne asiat, mitä ei voi muuttaa, unohtamatta sitä puolta, että on vielä paljon, mihin voi vaikuttaa. Pysähtyneisyyden tila antaa apua sille, että löytää luopumisesta voimavaroja.

Lapsen sairastuminen oli tila, joka pysähdytti. Nyt oma kamppailu oman terveyden kanssa on syventänyt pystähtyneisyyden ihan uudelle tasolle. Kun kehosta lähtee voimat niin että ei jaksa liikkua kotipihaa pidemmälle, se väkisinkin pysähdyttää, ainakin fyysisesti elämän erilaiseksi. Rajut kohtaukset, joissa keho elää ihan omaa elämäänsä, itse siihen voimatta vaikuttaa, antaa tunteen siitä, että elämällä on olemassa sellainenkin liike, johon itse ei voi vaikuttaa, vaikka tahtoisikin. On antauduttava. Luovuttava. Vastaanotettava se mitä tulee. Halusipa sen tai ei.

Viimeaikoina olen paljon viettänyt siis olemalla paikallaan, no, niin paikallaan kuin se nyt touhukaan lapsen kanssa on mahdollista. Välillä olen kulkenut kontaten, kun jalat ei pysty kävelyyn. Siellä lattianrajassa ollessa näkee muutakin kuin ne pölyiset villakoirat. Jonkinlaiset verhot avautuvat silmien edestä ja huomaa sen, kuinka itsestäänselvinä on pitänyt joitakin asioita elämässään, kuten sitä, että saa kävellä!

Lempipaikkani pihalla ollessa on ollut leikkimökin kuisti. Leikkimökki rakennettiin täydelliseen paikkaan. Aamupäivisin aurinko paistaa suoraan kuistille ja lämmittää mukavasti kuistin puulattian jo niin, että siinä voi hyvin istua, vaikka lunta ympärillä vielä paljon onkin. Siinä istuessa on aikaa ollut nähdä asioita uudella tavalla. Nasumaisesti sanoen, kun pysähtyy, näkee jotain, mitä ei näkisi, jos ei pysähtyisi. Kevään tulo koskettaa ihan eri tavalla nyt. Huomaan jokaisen muutoksen lähiympäristöni luonnosta. Sen, kuinka ruoho alkaa jo näkymään leikkimökin sokkelin alta. Kuinka kaunis puron uoma onkin rakentunut lämmön ja jään yhteisvaikutuksesta. Kuinka onnellinen olenkaan nähdessäni lapsen tuossa leikkivän ja nauravan ja kuinka kiitollinen siitä, että sain tulla äidiksi, vaikka pitkä ja kivinen tie siihen oli. Siinä istuessa on ajatuksiin tullut myös kuolema. Katoavaisuus. Elämän hauraus. Ystävän lapsen menetys jäitti minuunkin jäljen, ja näen ihan eri silmin nykyään odottavia äitejä. Väistämättä se, että itsekin on nyt voinut todella huonosti ja on vielä epäselvää kaikki, minkä itsellä on, on llaittanut myös miettimään omaa kuolevaisuuttaan. Lähinnä tulee suru ei niinkään siitä, että itse olisin poissa, vaan lähinnä siitä, että en pääsisi näkemään lapseni kasvua, kehitystä, ripille pääsyä, ehkä joskus hänen lapsenlapsiaan. Kaikenlaista tullut ajateltua. Olo on monella tapaa aukinainen, samaan aikaan hauras ja vahva.

Sanotaan, että kokemukset muuttavat ja muovaavat ihmistä. Niin varmaan minuakin. En koskaan oikeastaan ennen lapsen sairastumista ollut ajatellut, että tykkäisin kirjoittaa. Nyt kirjoittamisesta on tullut itselleni todella tärkeä juttu. Eräs tutkija, resilienssiteoreetikko Boris Cyrulnik, joka tutkinut ihmisen selviytymistä vaikeista, traumaattisista elämäntilanteista, sanoo, että sellainen ihminen selviää, joka löytää kanavan tuskalleen.Usein tuskasta syntyy luovuus, juuri sen takia, että muut ilmaisun kanavat ovat sulkeutuneet. Jää vain kuvat, sanat, musiikki, taide. Jotain hänen ajatuksestaan saan minäkin kiinni. Tänhetkistä tuskaa ei oikeastaan enää pysty kertomaan kenellekään ihmiselle suoraan. Ilmaisukanavaksi on siten jäänyt vain kirjoitetut sanat, jonka kuulijaa tai lukijaa en edes tiedä. Silti sanoissa on jotain hyvin lohduttavaa ja auttavaa. Ihan kuin ruudun takana olisi joku toinen, joka tietää, mistä puhun. Kaipa se niin on, että elämässä asioiden jakaminen on kuitenkin tärkeää, vaikka se kuulija ei olisikaan kukaan tietty ihminen. Se, kuka luet mahdollisesti tätä, haluan sinulle sanoa, että pysähdy joskus ja katso ympärillesi. Tuoksuta tuulen tuoksu ja kuule lintojen laulu. Pysähdy näkemään elämäsi asioita ehkä toisella tavalla. Pyri pääsemään irti negatiivisesta valituksesta ja keskity siihen, kuinka kiitollinen saat olla monesta asiasta. Pysy vahvana, mutta silti nöyränä.









perjantai 15. maaliskuuta 2013

Miksi itket äiti?


Viimeaikoina meidän perheessä on kyynelehditty aikatavalla. Sekä ilosta että surusta.
 
Ilonkyyneleet kohdistuvat ennen kaikkea lapsen vointiin. Tyttösemme voi tasaisen, ihmeellisen hyvin. Pieniä notkahduksia toki on tullut, esim. jostain uusista ruokamurusista, mutta niistä toivutaan yllättävän nopeasti. Ruokavalioon silti takapakeista huolimatta on taidettu saada ( sanon vielä taidettu, kun en uskalla niin rohkeasti ilmaista) ruis, juusto, possu jo jokapäiväiseen käyttöön rajatussa määrin sekä harvoin käytettynä vehnä, mansikka, mustikka ja raejuusto. Ainoa huolen aihe tällä hetkellä on se, että kun hän on päässyt nyt parempiin makuihin, perusruoka poro ja bataatti on ihan nykyään nou-nou. En syö!!! Haluan toista ruokaa!!! Ongelma on tällä hetkellä pääasiassa lihat, että saisimme poron syömättömyyden takia possun seuraksi toisen lihan, jotta possua ei saisi liikaa ja siten alkaisi oireilemaan possusta. Mutta siis pääasiassa, lapsi voi tosi hyvin. Ja mainittakoon vielä, että lapseni NUKKUU PÄÄASIASSA NYKYÄÄN TÄYSIÄ ÖITÄ!!! Eli menee nukkumaan ja herää seuraavan kerran AAMULLA selventääkseni :) !!! Käsittämätöntä. Tätä on oikeastaan niin vaikea edes tajuta, sillä niin utopistista tätä on kirjoittaa.

Mutta sitten siihen toiseen. Surun kyyneleisiin. Minuun itseeni. Voin todella, todella huonosti. Ensinnäkin ruokavalioni edelleen on vain tutuissa ja turvallisissa ruoka-aineissa, koska verikokeideni allergia-arvot ovat niin korkeita, että en saa nyt enempää tällä hetkellä pariin kuukauteen ainakaan testailla uusia makuja. Myöskään sydämen ja verenkierron takia, on suotavaa, että anafylaksisia kohtauksia ei enää tulisi, sillä ne rasittavat sydäntä tosi paljon. Lisäksi minulle on nyt todettu olevan kilpirauhasen vajaatoiminta, joka kyllä hyvin selittää sitä, että miksi ihmeessä olen turvonnut kuin pullataikina ja sillä hurjalla dieetilläkään en laihtunut tikuksi, vaikka tiedän monia, jotka saavat syödä paljon enemmän ruoka-aineita kuin minä, ja laihtuivat silläkin paljon. Kolmas iso huolen aihe on nämä neurologiset/tasapainoaistin vaikeat ongelmat, jotka ovat tosi rajuja ja ovat vieneet paljolti kyvyn toimia normaalisti monella tapaa ja tekevät hankaluutta ihan kaikessa arkisissa tekemisissä ja joudun kaksinverroin tsemppaamaan, että jaksan/pystyn tehdä pakolliset asiat ja kykenen esimerkiksi viemään lastani ulos puistoon yms päivän aikana.

Toissapäivänä sain kokea myös erittäin rajun kiertohuimauskohtauksen ( jotka luultavasti liittyvät vanhaan korvaperäiseen sairauteeni, mutta jostain syystä eivät nyt pysy poissa), kaamean lamaannuttavan parituntisen, jossa olen täysin avuton ja konttailen eteenpäin voiden pahoin ja tehden tarpeet housuihin. Laittaa kyllä todella nöyrtymään ja nöyrryttää, kun olet ihan kehosi vietävissä voimatta itse tehdä mitään. Surullista on se, että kohtaus oli juuri rajummasta päästä, ja lapseni joutui sen myös näkemään osan aikaa ja nyt hän pelkää verenpainemittaria, että parin viikon päästä kun hänellä on oma lääkärikontrolli, tuskin käynti menee hyvin vaan hysterian saattelemana. Hän kun muutenkin on lääkärikäynneillä aina kovin pelokas, kyseinen epsiodi ei ainakaan auttanut asiaa.

Voisi kyllä sanoa, että elämä voisi olla vähän helpompaa. Mutta kait se vaan niin on, että ihmiselle annetaan, mitä jaksaa kantaa, vaikka en tiedä.... Itse en ole kovinkaan vakuuttunut enää, kestääkö kovin pitkään oma kantamiskyky. Tästä syystä en pysty pidättämään kyyneleitäni lapsenkaan edessä enää.

Siinä sohvalla itkiessäni pienet kädet tulevat poskieni ympärille ja suusta kuuluu: Mitä itket äiti? Lapsen katse on kysyvä, suora ja niin hellä, että viimeisetkin muurit, joilla yritän pitää itseni kasassa, murenevat. Ei tämän näin pitäisi mennä, että lapsi lohduttaa äitiään - tunnen piston sydämessäni. Toisaalta en voisi olla kiitollisempi niistä pienistä käsistä ja siitä rakkaudesta, joka häneltä välittyy minulle, juuri oikealla hetkellä. En ole yksin. Minulla on ihana tyttö, jota saan rakastaa. Kysymykseen on vaikea hänelle vastata. Mitä siihenkin sanoisin, miksi itken...Soperran jotain, että äidillä vähän pipi olo. Siihen pikkuiseni vastaa: Saanko äiti puhaltaa pipin pois? Voi kunpa se olisikin niin.





.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Haasteita


Jo pienestä asti itselläni on ollut tietoisuus siitä, että terveys ei ole itsestäänselvyys. Olen käynyt läpi aika rajujakin vuosia oman terveyden kanssa kamppaillessa ja ne ovat paljon muokanneet ja muovanneet omaa persoonaani. Muut lukiokavereistani puhuivat hiustenkasvatuksesta ja huonoista hiuspäivistä, minun tukkani leikattiin kokonaan toistelta puolelta kaljuksi heti vanhojen tanssien jälkeen, ja päästäni poistettiin kasvain. Paljon muutakin sellaista olen joutunut läpikäymään, jota ei moni onneksi joudu kokemaan. Fyysisen voinnin takia joskus olen kontallani rukoillut, että saisin olooni helpotusta, kerran jopa miettinyt että parempi olisi, että en enää eläisi. Tässä kuitenkin elän ja pääsääntöisesti kokemukset ovat kasvattaneet sitkeyttä ja hyväksymään sitä, että joutuu kohtaamaan rajansa. Nöyrtymään ja sopeutumaan siihen, että keho laittaa reunaehdot, joita toteltava. Myös toisaalta auttanut löytämään kiitollisuutta elämään kaikesta siitä hyvästä mitä on jäljellä.
Usein olen miettinyt sitä, miten voikin olla että olen saanut myös sellaisen lapsen joka joutuu kärsimään kipuja ja terveydellisiä haasteita. Sitten tajusin, että ehkäpä juuri siksi olen sellaisen lapsen saanut, sillä se, kuka tällaisen lapsen minulle luonut, on ehkä ajatellut, että minulla on ymmärrys siitä, mitä kipu on, ja siten voin ymmärtää lastani paremmin. Auttaa häntä kohtaamaan fyysisiä rajojaan, kun on oma kokemus siitä, miltä se tuntuu, kun keho pettää.
 
Se miksi yhtäkkiä tulleet nämä ajatukset mieleen, johtuu ihan siitä, että tällä hetkellä on päällä uudestaan epäily siitä, olisiko päähäni uudestaan tullut kasvain. Jotain neurologisesti poikkeavaa lääkäri kuitenkin testeistä löysi ja nyt tutkimukset jatkuvat. Epäily kohdistuu tasapainoaistiin. Pitkään olen kärsinyt jos jonkinlaisista oireista, mutta olen paljon laittanut ensin oireet vain väsymyksen ja valvomisen piikkiin, sitten ruokavalion piikkiin, mutta oireet vaan ovat tulleet pahemmiksi ja yhä hallitsevimmiksi ottamaan sijaa arjen tekemisiin. Minun on vaikea pysyä pystyssä kävellessäni ja välillä vaikeuksia esim. soittaa pianoa, kun sormien ja silmien koordinaatio ei toimi. Nyt siis vaan odotellaan. Hieman kyllä pelottaa. Yritän kuitenkin pitää mieleni poissa kauhukuvista ja hokea itselleni, että ollaan tässä jo monesta selvitty, miksi siis ei tulevastakin. Silti taidan tänä iltana ottaa omat rakkaat yhä tiukemmin syliini. Kun tajuaa, mitä voi menettää, tajuaa myös sen, mitkä asiat ovat entistä tärkeimpiä.
 
 
 

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Kiitollisuutta

Viimeaikoina olen paljon pohtinut kiitollisuutta ja sitä, miten sitä osaakin olla nykyään kiitollinen niin monesta asiasta, mistä ennen ei edes tajunnut olla kiitollinen. Ne kiitollisuuden aiheet on sellaisia ihan tavallisia hassuja, pieniä asioita, kuten vaikka puhtaan pyykin tuoksu niitä viikatessa pois narulta, lapsen leikkien seuraaminen, koiran tyytyväinen tuhina kylkeäni vasten... Ihan sellaiset hetket vaan, joissa tajuaa sen, että elämä on hyvää ja monet asiat ovat niin hyvin.

Kiitollisuus tuntuu olevan nykyaikoina vaikea asia. Meidän elämä kyllästetään jatkuvasti haluamaan yhä enemmän asioita elämään. Meidät on opetettu katsomaan elämäämme suurennuslasin alla ja huomaamaan epäkohdat ja puutteet. Pitää saada enemmän, haluta enemmän, saada kaikki palaset samaan aikaan samalla hetkellä. Saada täydellisiä ystäviä, saada täydelliset lapset, täydelliset vanhemmat/isovanhemmat, täydellinen työ, täydellinen parisuhde, täydelliset harrastukset, täydellinen elämä. Tätä tavoitellessa kadottaa nopeasti ne kiitollisuuden aiheet ja myös ne hetket, jotka ovat täydellisiä ehkäpä juuri sen takia, että ovat epätäydellisiä. Sileä kivi voi olla pehmeä kädessä, mutta toisaalta juuri sileän pinnan takia, kiven muoto on yksiulotteinen. Kun pitää kädessään rosoista kiveä, tuntuma kiveen on erilainen, voi aistia sen monet ulottuvuudet, pienet kolot ja vaihtelevat pinnat. Säröt ja sileydet vuorottelevat, ja antavat yksilöllisen hahmon. Tekevät kivestä uniikin ja ainutlaatuisen. Elämässä on vähän sama juttu. Rosoisuus paljastaa kauneuden. Ja elämä on kaunis, monella tapaa.

Jukka Poika laulaa: Kiitollisuutta,
mä haluun nähä kiitollisuutta
Pitää olla kiitollisempi
ja joka päivä joka ilta vain enempi
Kiitollisuutta,
mä haluun nähä kiitollisuutta
Pitää olla kiitollisempi