Miksi itket äiti?

Viimeaikoina meidän perheessä on kyynelehditty aikatavalla. Sekä ilosta että surusta.

 

Ilonkyyneleet kohdistuvat ennen kaikkea lapsen vointiin. Tyttösemme voi tasaisen, ihmeellisen hyvin. Pieniä notkahduksia toki on tullut, esim. jostain uusista ruokamurusista, mutta niistä toivutaan yllättävän nopeasti. Ruokavalioon silti takapakeista huolimatta on taidettu saada ( sanon vielä taidettu, kun en uskalla niin rohkeasti ilmaista) ruis, juusto, possu jo jokapäiväiseen käyttöön rajatussa määrin sekä harvoin käytettynä vehnä, mansikka, mustikka ja raejuusto. Ainoa huolen aihe tällä hetkellä on se, että kun hän on päässyt nyt parempiin makuihin, perusruoka poro ja bataatti on ihan nykyään nou-nou. En syö!!! Haluan toista ruokaa!!! Ongelma on tällä hetkellä pääasiassa lihat, että saisimme poron syömättömyyden takia possun seuraksi toisen lihan, jotta possua ei saisi liikaa ja siten alkaisi oireilemaan possusta. Mutta siis pääasiassa, lapsi voi tosi hyvin. Ja mainittakoon vielä, että lapseni NUKKUU PÄÄASIASSA NYKYÄÄN TÄYSIÄ ÖITÄ!!! Eli menee nukkumaan ja herää seuraavan kerran AAMULLA selventääkseni :) !!! Käsittämätöntä. Tätä on oikeastaan niin vaikea edes tajuta, sillä niin utopistista tätä on kirjoittaa.

Mutta sitten siihen toiseen. Surun kyyneleisiin. Minuun itseeni. Voin todella, todella huonosti. Ensinnäkin ruokavalioni edelleen on vain tutuissa ja turvallisissa ruoka-aineissa, koska verikokeideni allergia-arvot ovat niin korkeita, että en saa nyt enempää tällä hetkellä pariin kuukauteen ainakaan testailla uusia makuja. Myöskään sydämen ja verenkierron takia, on suotavaa, että anafylaksisia kohtauksia ei enää tulisi, sillä ne rasittavat sydäntä tosi paljon. Lisäksi minulle on nyt todettu olevan kilpirauhasen vajaatoiminta, joka kyllä hyvin selittää sitä, että miksi ihmeessä olen turvonnut kuin pullataikina ja sillä hurjalla dieetilläkään en laihtunut tikuksi, vaikka tiedän monia, jotka saavat syödä paljon enemmän ruoka-aineita kuin minä, ja laihtuivat silläkin paljon. Kolmas iso huolen aihe on nämä neurologiset/tasapainoaistin vaikeat ongelmat, jotka ovat tosi rajuja ja ovat vieneet paljolti kyvyn toimia normaalisti monella tapaa ja tekevät hankaluutta ihan kaikessa arkisissa tekemisissä ja joudun kaksinverroin tsemppaamaan, että jaksan/pystyn tehdä pakolliset asiat ja kykenen esimerkiksi viemään lastani ulos puistoon yms päivän aikana.

Toissapäivänä sain kokea myös erittäin rajun kiertohuimauskohtauksen ( jotka luultavasti liittyvät vanhaan korvaperäiseen sairauteeni, mutta jostain syystä eivät nyt pysy poissa), kaamean lamaannuttavan parituntisen, jossa olen täysin avuton ja konttailen eteenpäin voiden pahoin ja tehden tarpeet housuihin. Laittaa kyllä todella nöyrtymään ja nöyrryttää, kun olet ihan kehosi vietävissä voimatta itse tehdä mitään. Surullista on se, että kohtaus oli juuri rajummasta päästä, ja lapseni joutui sen myös näkemään osan aikaa ja nyt hän pelkää verenpainemittaria, että parin viikon päästä kun hänellä on oma lääkärikontrolli, tuskin käynti menee hyvin vaan hysterian saattelemana. Hän kun muutenkin on lääkärikäynneillä aina kovin pelokas, kyseinen epsiodi ei ainakaan auttanut asiaa.

Voisi kyllä sanoa, että elämä voisi olla vähän helpompaa. Mutta kait se vaan niin on, että ihmiselle annetaan, mitä jaksaa kantaa, vaikka en tiedä.... Itse en ole kovinkaan vakuuttunut enää, kestääkö kovin pitkään oma kantamiskyky. Tästä syystä en pysty pidättämään kyyneleitäni lapsenkaan edessä enää.

Siinä sohvalla itkiessäni pienet kädet tulevat poskieni ympärille ja suusta kuuluu: Mitä itket äiti? Lapsen katse on kysyvä, suora ja niin hellä, että viimeisetkin muurit, joilla yritän pitää itseni kasassa, murenevat. Ei tämän näin pitäisi mennä, että lapsi lohduttaa äitiään - tunnen piston sydämessäni. Toisaalta en voisi olla kiitollisempi niistä pienistä käsistä ja siitä rakkaudesta, joka häneltä välittyy minulle, juuri oikealla hetkellä. En ole yksin. Minulla on ihana tyttö, jota saan rakastaa. Kysymykseen on vaikea hänelle vastata. Mitä siihenkin sanoisin, miksi itken...Soperran jotain, että äidillä vähän pipi olo. Siihen pikkuiseni vastaa: Saanko äiti puhaltaa pipin pois? Voi kunpa se olisikin niin.





.