Pysähtymistä

Lapselleni usein iltaisin luen satuja. En tiedä, kumpaa sadut nykyään rauhoittavat uneen paremmin, lastani vai minua. Saduissa on, sellaisissa hyvissä saduissa, monenlaisia tasoja, sellaisia ajatuksia, joista aikuinenkin saa itselleen jotain. Yksi lempisaduista koskee Nalle Puhin seikkailuja. Niissä hahmoissa on usein piirteitä myös ihmisten persoonista. Joku toinen on synkkä kuin Ihaa. Toinen perso ruoan nautinnoille kuin Nalle Puh. Joku sinkoilee elämässään edes takaisin kuin Tiikeri. Eräs taas jaksaa olla yhtä touhukas kuin Kani, odottaa sadon kasvua ja olla kärsivällinen, että työ palkitsee joskus. Jollain on usein pelko mukanaan kuten Nasulla, mutta pelosta huolimatta tekee rohkeita tekoja. Jokainen hahmo saattaa tuoda mieliin itselleni ihmisiä, hahmoista löydän myös itseni.

Eräässä sadussa Nasu sanoi näin: "Kun pysäytyy, huomaa jotain sellaista mitä ei huomaisi, jos ei pysähtyisi." Viimeaikoina olen paljon miettinyt pysähtymistä ja siihen liittyvää luopumista.  Sanotaan, että elämässä on paljon kyse luopumisesta. Luopumisesta asioiden, ihmisten ja terveyden suhteen.

Luopumisessa on kyse jonkinlaisesta riisumisesta. Se tekee ihmisen paljaaksi ja hauraaksi.Ainakin minä tunnen itsessäni juuri niin. Olo on paljas, hauras, mutta toisaalta myös vastaanottavainen.
Luopuminen aina tarkoittaa muutosta, ja se, miten muutokseen suhtautuu, vaikuttaa siihen, miten muutoksen kokee. Luopuminen pureutuu syvälle omaan minuuteen, johonkin voimavarakeskukseen, se tuo esille jotain sellaista, joka itsessä on, jonka voi kääntää joko itseään auttavaksi tai tuhoavaksi. Luopuminen on hyväksymistä muutokseen.
Luopiminen vaatii suostumusta, mutta se ei välttämättä tarkoita sitä, että olisi lopettanut taistelun. Se on antaumtumista sille, että hyväksyy ne asiat, mitä ei voi muuttaa, unohtamatta sitä puolta, että on vielä paljon, mihin voi vaikuttaa. Pysähtyneisyyden tila antaa apua sille, että löytää luopumisesta voimavaroja.

Lapsen sairastuminen oli tila, joka pysähdytti. Nyt oma kamppailu oman terveyden kanssa on syventänyt pystähtyneisyyden ihan uudelle tasolle. Kun kehosta lähtee voimat niin että ei jaksa liikkua kotipihaa pidemmälle, se väkisinkin pysähdyttää, ainakin fyysisesti elämän erilaiseksi. Rajut kohtaukset, joissa keho elää ihan omaa elämäänsä, itse siihen voimatta vaikuttaa, antaa tunteen siitä, että elämällä on olemassa sellainenkin liike, johon itse ei voi vaikuttaa, vaikka tahtoisikin. On antauduttava. Luovuttava. Vastaanotettava se mitä tulee. Halusipa sen tai ei.

Viimeaikoina olen paljon viettänyt siis olemalla paikallaan, no, niin paikallaan kuin se nyt touhukaan lapsen kanssa on mahdollista. Välillä olen kulkenut kontaten, kun jalat ei pysty kävelyyn. Siellä lattianrajassa ollessa näkee muutakin kuin ne pölyiset villakoirat. Jonkinlaiset verhot avautuvat silmien edestä ja huomaa sen, kuinka itsestäänselvinä on pitänyt joitakin asioita elämässään, kuten sitä, että saa kävellä!

Lempipaikkani pihalla ollessa on ollut leikkimökin kuisti. Leikkimökki rakennettiin täydelliseen paikkaan. Aamupäivisin aurinko paistaa suoraan kuistille ja lämmittää mukavasti kuistin puulattian jo niin, että siinä voi hyvin istua, vaikka lunta ympärillä vielä paljon onkin. Siinä istuessa on aikaa ollut nähdä asioita uudella tavalla. Nasumaisesti sanoen, kun pysähtyy, näkee jotain, mitä ei näkisi, jos ei pysähtyisi. Kevään tulo koskettaa ihan eri tavalla nyt. Huomaan jokaisen muutoksen lähiympäristöni luonnosta. Sen, kuinka ruoho alkaa jo näkymään leikkimökin sokkelin alta. Kuinka kaunis puron uoma onkin rakentunut lämmön ja jään yhteisvaikutuksesta. Kuinka onnellinen olenkaan nähdessäni lapsen tuossa leikkivän ja nauravan ja kuinka kiitollinen siitä, että sain tulla äidiksi, vaikka pitkä ja kivinen tie siihen oli. Siinä istuessa on ajatuksiin tullut myös kuolema. Katoavaisuus. Elämän hauraus. Ystävän lapsen menetys jäitti minuunkin jäljen, ja näen ihan eri silmin nykyään odottavia äitejä. Väistämättä se, että itsekin on nyt voinut todella huonosti ja on vielä epäselvää kaikki, minkä itsellä on, on llaittanut myös miettimään omaa kuolevaisuuttaan. Lähinnä tulee suru ei niinkään siitä, että itse olisin poissa, vaan lähinnä siitä, että en pääsisi näkemään lapseni kasvua, kehitystä, ripille pääsyä, ehkä joskus hänen lapsenlapsiaan. Kaikenlaista tullut ajateltua. Olo on monella tapaa aukinainen, samaan aikaan hauras ja vahva.

Sanotaan, että kokemukset muuttavat ja muovaavat ihmistä. Niin varmaan minuakin. En koskaan oikeastaan ennen lapsen sairastumista ollut ajatellut, että tykkäisin kirjoittaa. Nyt kirjoittamisesta on tullut itselleni todella tärkeä juttu. Eräs tutkija, resilienssiteoreetikko Boris Cyrulnik, joka tutkinut ihmisen selviytymistä vaikeista, traumaattisista elämäntilanteista, sanoo, että sellainen ihminen selviää, joka löytää kanavan tuskalleen.Usein tuskasta syntyy luovuus, juuri sen takia, että muut ilmaisun kanavat ovat sulkeutuneet. Jää vain kuvat, sanat, musiikki, taide. Jotain hänen ajatuksestaan saan minäkin kiinni. Tänhetkistä tuskaa ei oikeastaan enää pysty kertomaan kenellekään ihmiselle suoraan. Ilmaisukanavaksi on siten jäänyt vain kirjoitetut sanat, jonka kuulijaa tai lukijaa en edes tiedä. Silti sanoissa on jotain hyvin lohduttavaa ja auttavaa. Ihan kuin ruudun takana olisi joku toinen, joka tietää, mistä puhun. Kaipa se niin on, että elämässä asioiden jakaminen on kuitenkin tärkeää, vaikka se kuulija ei olisikaan kukaan tietty ihminen. Se, kuka luet mahdollisesti tätä, haluan sinulle sanoa, että pysähdy joskus ja katso ympärillesi. Tuoksuta tuulen tuoksu ja kuule lintojen laulu. Pysähdy näkemään elämäsi asioita ehkä toisella tavalla. Pyri pääsemään irti negatiivisesta valituksesta ja keskity siihen, kuinka kiitollinen saat olla monesta asiasta. Pysy vahvana, mutta silti nöyränä.