Haasteita

Jo pienestä asti itselläni on ollut tietoisuus siitä, että terveys ei ole itsestäänselvyys. Olen käynyt läpi aika rajujakin vuosia oman terveyden kanssa kamppaillessa ja ne ovat paljon muokanneet ja muovanneet omaa persoonaani. Muut lukiokavereistani puhuivat hiustenkasvatuksesta ja huonoista hiuspäivistä, minun tukkani leikattiin kokonaan toistelta puolelta kaljuksi heti vanhojen tanssien jälkeen, ja päästäni poistettiin kasvain. Paljon muutakin sellaista olen joutunut läpikäymään, jota ei moni onneksi joudu kokemaan. Fyysisen voinnin takia joskus olen kontallani rukoillut, että saisin olooni helpotusta, kerran jopa miettinyt että parempi olisi, että en enää eläisi. Tässä kuitenkin elän ja pääsääntöisesti kokemukset ovat kasvattaneet sitkeyttä ja hyväksymään sitä, että joutuu kohtaamaan rajansa. Nöyrtymään ja sopeutumaan siihen, että keho laittaa reunaehdot, joita toteltava. Myös toisaalta auttanut löytämään kiitollisuutta elämään kaikesta siitä hyvästä mitä on jäljellä.

Usein olen miettinyt sitä, miten voikin olla että olen saanut myös sellaisen lapsen joka joutuu kärsimään kipuja ja terveydellisiä haasteita. Sitten tajusin, että ehkäpä juuri siksi olen sellaisen lapsen saanut, sillä se, kuka tällaisen lapsen minulle luonut, on ehkä ajatellut, että minulla on ymmärrys siitä, mitä kipu on, ja siten voin ymmärtää lastani paremmin. Auttaa häntä kohtaamaan fyysisiä rajojaan, kun on oma kokemus siitä, miltä se tuntuu, kun keho pettää.

 

Se miksi yhtäkkiä tulleet nämä ajatukset mieleen, johtuu ihan siitä, että tällä hetkellä on päällä uudestaan epäily siitä, olisiko päähäni uudestaan tullut kasvain. Jotain neurologisesti poikkeavaa lääkäri kuitenkin testeistä löysi ja nyt tutkimukset jatkuvat. Epäily kohdistuu tasapainoaistiin. Pitkään olen kärsinyt jos jonkinlaisista oireista, mutta olen paljon laittanut ensin oireet vain väsymyksen ja valvomisen piikkiin, sitten ruokavalion piikkiin, mutta oireet vaan ovat tulleet pahemmiksi ja yhä hallitsevimmiksi ottamaan sijaa arjen tekemisiin. Minun on vaikea pysyä pystyssä kävellessäni ja välillä vaikeuksia esim. soittaa pianoa, kun sormien ja silmien koordinaatio ei toimi. Nyt siis vaan odotellaan. Hieman kyllä pelottaa. Yritän kuitenkin pitää mieleni poissa kauhukuvista ja hokea itselleni, että ollaan tässä jo monesta selvitty, miksi siis ei tulevastakin. Silti taidan tänä iltana ottaa omat rakkaat yhä tiukemmin syliini. Kun tajuaa, mitä voi menettää, tajuaa myös sen, mitkä asiat ovat entistä tärkeimpiä.