Vasta yhden ihanan lukijan huhuiltua, mitä meille kuuluu, tajusin, että siitä todellakin JO kuukausi, kun tänne viimeksi olen mitään kirjoittanut! Hiljaiselolle on ollut syynsä.
Koko kevään jo, ja oikeastaan jo viime vuodenkin, tunsin itsessäni, että en ole kunnossa. En voi ollenkaan hyvin. Sitä kuitenkin laittoi omat tarpeensa sivuun ja meni eteenpäin, kun oli pakko, vaikka keho viestitti koko ajan, että tämä on liikaa, tätä ei voi jaksaa, tätä ei pidä jaksaa. Imetysdieetillä oli varmaan suuri osuutensa siitä, että kävi näin. Olin kaksi vuotta aliravittu, rääkätty. Kamalat sanat, mutta niin totta! Liika oli liikaa. Nyt sitten ollaan siinä, että keho on viisaudessaan tehnyt omat valintansa. Pakottanut hiljentymään, olemaan, kuuntelemaan. Pyäsyttänyt.
Ei ole helppoa tajuta, että on itsensä kanssa niin syvällä, että ei tiedä, miten täältä voi päästä enää ylös. Pitkään henkinen, voiko sanoa joustavuus? kantoi yli sen fyysisen kehon kivun, väsymyksen, univelan ja nälän. Nyt henkikin vain väsyi, joka itselle on aika kova paikka, olenhan aina pitänyt itseäni sellaisena, että pidän kiinni positiivisuudesta ja elämänuskosta, että vaikeuksista selviää aina. Nyt en ole siitä ollut yhtään enää varma, ja se on aika pelottava ajatus.
Viimeajat olen viimeisillä voimillani yrittänyt löytää väyliä, jotka voisivat auttaa minua ja meidän perhettä. Tämän kautta on hyvin raadollisesti tullut huomattua se, että apua hakeva ihminen usein torjutaan. Onneksi jostain olen saanut aina tarvittavan määrän siihen hetkeen voimia, että olen jaksanut yrittää seuraavaa suunnitelmaa. On ollut vaikea kohdata ihmsiä, kun on niin särkynyt monella tapaa ja olen lähestulkoon vetäytyny kaikista sosiaalisista kontakteista. Se ei välttämättä ole ollut hyväksi synkille ajatuksilleni. Kiitos niistä ihmisistä, niistä muutamasta, jotka ovat jaksaneet "pesäpuuhuni koputella" tiheästi, vaikka aina ovea en ole jaksanut avata tai vain jättänyt oven niukasti raolleen.
Lapsi voi onneksi tasaisen hyvin. Itse asiassa kuukausi sitten jätimme kokonaan pois happosalpaajan!! Vielä en kovasti uskalla hehkutella, se kun on aiemminkin käynyt niin, että tietyn ajan näyttää kaikki menevän hyvin, kunnes taas räjähtää. Mutta iloinen olen tästä tauosta kuitenkin, joka tapauksessa ja siitä, että meillä hoitotasapaino ja ruokavalio pääsääntöisesti toimivat. En tiedä, miten kävisi nyt tässä tilanteessa, jos ei olisi niin. Siitä iso kiitollisuus ylöspäin.
Enempää ei tällä hetkellä ole voimia kirjoittaa lisää. Siksipä laitan tähän vain laulun sanat, jotka itseäni koskettavat monella tapaa. Kaikkia suruja en tässä pysty sanoiksi kirjoittaa, ne niin syvällä, että pidän ne itselläni, mutta tämä laulu, se kertoo oman tarinansa siitä.
Mariska: Kukkurukuu
Sä olet lintu, joka ei oppinut lentämään
Et siipiäsi koskaan päässyt käyttämään
Juopuneena Jumalat sun kohtalosi arpoivat
Synnyit pesään pimeään kylmyydestä kärsimään
Kukkurukuu kuule kuinka pihapuun kyyhkynen hiljaa laulaa
Kukkurukuu taivaalle on noussut kuu
Tuulikin huokaa kukkurukuu
Ne sydämesi särkivät, mut siipesi ehjät on
Vielä voit valita itselles toisenlaisen kohtalon
Ja tulee sekin päivä kun lähdet lentämään
Saat vapaudessa laulaa ja illan tullen käydä lepäämään
Kukkurukuu kuule kuinka pihapuun kyyhkynen hiljaa laulaa
Kukkurukuu taivaalle on noussut kuu
Tuulikin huokaa kukkurukuu
Kukkurukuu kuule kuinka pihapuun kyyhkynen hiljaa laulaa
Kukkurukuu taivaalle on noussut kuu
Tuulikin huokaa kukkurukuu
