Päättänyt olla onnellinen

Kirjoitan tätä tekstiä pihani kuistilla. Muut nukkuvat sisällä vielä. Minä en saa unta. En oikeastaan ole saanut nukuttua pitkään aikaan hyvin, vaikka lapsi nykyään antaakin minun nukkua. En vaan jotenkin osaa. Monet ajatukset risteilevät päässä, pelot, tulevaisuus ja selviäminen kaikesta. Pelkojen kehään on helppo hypätä. Ne kun tuppaavat ruokkia itse itseään ja toinen pelko toistaan.
Tässä kuistilla istuessa nyt kuitenkin pelot ovat kadonneet. Kuinka tässä voisikaan pelätä, kun jo näin varhaisella aurinko paistaa niin, että silmiä saa siristellä ja lintujen viserryskonsertti ympärilläni suorastaan sulkee minut pehmeään syleilyyn, jossa on turvallista olla. Sama maailma, kaksi eri hetkeä. Mikä sitten tekee toisen hetken kamalaksi, toisen ihanaksi, vaikka periaatteessa tilanne ei ole muuttunut sen enempää suuntaan tai toiseen. Ajatukset.

Viimeaikoina olen paljon miettinyt ajatusten voimaa. Sitä, kuinka paljon ihminen luo omaa maailmaansa ajatusten avulla. Ajatusten avulla sitä voi tehdä elämänsä helpommaksi tai vaikeammaksi. En tiedä miksi, mutta jotain hassua minulle on tapahtunut omien ajatusteni suhteen. Mitä enemmän toisaalta on tullut haasteita, sitä enemmän olen tullut kiitollisemmaksi minulla edelleen olevista ilon aiheista ja sitä vähemmän huomaan itseni valittavan asioiden tilasta. Olen huomannut että asioilla on AINA kaksi puolta, tai jopa enemmänkin. Ja se, minkä puolen sitä itse valitsee, mihin tuijottaa, on lopulta se, mikä määrää oman ajatuksen suunnan.

Valittajen määrä tuntuu olevan vakio, vaikka siihen aihetta ei olisikaan. Itselle eräs herättävä asiaa on ollut se, että ihminen, ketä kovasti joskus olen kadehtinut siitä että hänellä näyttää olevan kaikkea sitä, mitä itseltä puuttuu, pidemmän tuttavuuden jälkeen osoittautuikin melkoiseksi valittajaksi, eli hän ei nähnyt ollenkaan sitä, miten hyvin hänellä asiat olivatkaan. Se sai mieleni surulliseksi. Tapauksen jälkeen olen yhä enemmän miettinyt sitä, mitkä tekijät itse asiassa auttavat onnellisuuteen. Sanotaan, että jos haluat onnelliseksi, ympäriöi itsesi positiivisilla ihmisillä, sillä olet viiden lähimmän ihmisen summa. Toinen, minkä itsekin huomasin, on se, että lopettaa itsensä vertaamisen muihin. Kolmannen neuvon sain eräältä parantumatonta syöpää sairastaneelta naiseltä, joka sanoi, että hän oli päättänyt olla onnellinen. Silloin ajattelin, että hullu nainen! Miten ihminen, joka voi sanoa noin, että on onnellinen, kun on kuolemassa. Nyt ehkä tavoitan jotain toista mielentilaa hänen ajatuksestaan kuin pelkkää hulluutta. Olen tainnut tehdä itse saman päätöksen. Päättänyt olla onnellinen. Ajatus tuntuu hyvältä. Sellaiselta josta kannattaa pitää kiinni. Joku voi ajatella, että miten voi päättää jotain tuollaista, elämä kun heittää eteen kaikkea loskaa ja haasteita. Ehkä kyse onkin siitä, mitä määrittää onnellisuudeksi. Mistä onnellisuus koostuu? Katsooko onnellisuutta sen kautta, että mitä haluaisi olevan, vai mitä jo on. Itse pyrin valitsemaan jälkimmäisen.

Pienet kädet

Siinä kesken hellan jynssäyksen, pienet kädet kietoutuvat jalkani ympärille tiukasti ja jalkojeni juuresta kuuluu hellä ääni: "Äitsykkä, äitiliini, mä rakastan sua. Sä olet mun muru. Mun aarre. ". Heitän karhunkielen lavuaariin ja kumarrun alas halaamaan rakastani. Mun murua. Mun aarretta.

Tällaisia hetkiä mahtuu arkeemme paljon. Vaikeina aikoina hetkistä tuntuu tulevan entistä arvokkaampia, entistä enemmän voimaa antavia. Ne ikäänkuin pyyhkivät pois sen kaiken muun, sen pahan mikä leijuu päämme päällä. Elämä todentotta voisi olla hieman helpompaa. Omat tutkimukseni ovat edenneet nyt siihen pisteeseen, että minulle on tehty vahva epäily MS-taudin mahdollisuudesta oireisiini. Odottavan aika on pitkä. Odotan kutsua selkäydinpuntioon ja sitten vielä sen jälkeen kestää kolmisen viikkoa ennen kuin tulokset ovat valmiita. Kaikki on vielä niin epäselvää ja niin avoinna. Pelko silti asuu talossamme joka hetki. Onneksi pelkoa katkaisee juuri tällaiset pienet ihanat hetket. Silloin sitä tulee ajatelleeksi, kuinka kiitollinen sitä saakaan olla silti niin monesta asiasta. Ennen kaikkea siitä, että minulla on maailman ihanin tyttö. Rakkautta ei voi edes sanoittaa. Sillä ei ole rajoja. Olen niin kiitollinen, että sain tulla äidiksi. Sittenkin. En tiedä, kumpi tässä opettaa kumpaa, minä lastani vai lapseni minua. Pienet kädet antavat ääriä myöten rakkautta.

Näin äitienpäivän lähestyessä äitiyden asiat ovat yhä enemmän mielessä. Äitiys on ehkä opettavaisin rooli, jonka kautta olen paljon oppinut tuntemaan myös itseäni, millainen olen. Pieni ihminen riisuu aikuisen mielen panssareita olemalla niin avoin ja niin rehellinen. Se pakotta katsomaan omaa itseään paljaana, ilman mitään tekosyitä tai selityksiä. Riisuu pois turhan. Viimeaikoina on ollut aika vaikeaa olla läsnäoleva äiti, kun olen niin huonossa kunnossa ja huolissani itsestäni. Se surettaa paljon. Onneksi on kuitenkin niitä hetkiä myös paljon, pieniä rakkaudenosoituksia, jotka pysäyttävät hetkeksi kaikki vilisevät ajatukset ja saa keskittymään olennaiseen, tähän hetkeen. Kiitollisuuteen. Minun ihana tyttö. Olen hänestä niin onnellinen.

Äitienpäivän kunniaksi laitan tähän runon, joka itseäni on koskettanut, ja koskettaa edelleen.


Onko totta, et lapsi on sylissäin.
Ja näen itseni silmissä sen.
Että siintävät veet ja lämmin on näin,
ilma niin autereinen?

Missä ajassa, vuodessa elänkään,
kuka oon, minkä niminen?
Käsivarsillain nään nyytin pellavapään,
josta aiemmin tiennyt mä en.

Minä elän ja tunnen ihanuuden,
- Missä ihmeessä olin ennen?
Jouduin odottamaan pienen ikuisuuden
tätä hetkeä suuren onnen.