Kuppi nurin

Viimepäivinä on läikkynyt tunteet laidasta laitaan. Ihanimmat ajatukset kohdistuivat lapsen täyttäessa viikonloppuna kaksi vuotta, kaikkeen siihen ihanaan, mitä meillä onkaan. Vastaavasti synkimmät ajatukset taas valtasivat mieltä, että ei edes synttäripäivänä refluksipeikko jättänyt meidän tyttöä rauhaan vaan kidutti ja piinasi niin, että meinattiin jo juhlat perua. Onneksi kuitenkin kaikki kääntyi paremmaksi juuri kun olin jo kaikille soittamassa että perutaan, ja juhlat saatiin kuin saatiinkin pidettyä, tosin tyttö ei ihan kuitenkaan oma itsensä ollut siltikään, vaan erittäin väsynyt ja takertuvainen. Kukapa ei olisi, jos olisi pari vuorokautta yrittänyt saada kakkaa tulemaan ja saanut kaikki mahdolliset tuplalääkkeet ja peräruiskeet. Kyllä siinä isompikaan ihminen ei jaksaisi syleillä maailmaa tuollaisen urakan jälkeen ja iloiten ottaa vastaan tupaa täyteen porukkaa.


Juhlien jälkeen ajatukset ovat ennen kaikea olleet alavireiset ja masentuneet. Osin siitä syystä, että edellisen episodin suolitukokseen aiheutti jopa niinkin "suuri" muutostekijä, kun menin antamaan entisen noin 10 maissimakaronin sijasta hänelle noin 1/2 dl maissimakaronia, melkein jo "aterian". Niin pienestä on edelleen kiinni, että meillä menee kuppi nurin ja ollaan syvällä suossa ja pitkään. Masentavaa. Koska oikeasti pääsemme asioissa eteenpäin, saisimme poron ja bataatin lisäksi jonkun uuden aterian? Pitäisi varmaan olla kärsivällinen, mutta jonain päivänä kärsivällisyydelläkin on rajansa, jota ei yhtään helpota se, että viimeajat ollaan taas palattu myös siihen, että herätään yöt puolentunnin-vajaan tunnin välein, kun tässä vähän aikaa sitten tyttö pystyi jo nukkumaan parikin tuntia putkeen. Kaiken tämän synkistelyn kruunaa perheen yhteinen kesäloma. Jippii! Kumpikin väsymyksestä tainnoksissa ei jaksa edes ajatella mitään muuta kuin peräjälkeen nukkumista. Me ansaitsemme enemmän! Meidän perhe ansaitsisi enemmän parempia päivä! Refluksipeikko on julma. Hän ei jätä rauhaan edes synttäripäivinä tai loma-aikoina. Ehei.


Jos näistä masentunteista tunnelmista haluaakin itsensä sitten siirrettävän raivon puolelle, voi jälleen muistella niitä kuolemattomia lauseita joita juhlissakin koko ajan juteltiin. Kaikki tuntui fokusoituvan sen ympärille, että tyttö vierasti ja koko ajan piti katseensa joko äidin mekossa tai isin kauluspaidassa. Kuinka meidän lapsi onkin niin kova vierastamaan!!!! Niinpä!! Mistähän se johtuu? Syyttävä sormi tietenkin osuu vanhempiin, tai jopa lapseen, mutta itse syytän tätä sairautta, toki itseänikin, mutta myös läheisiä. Minun mielestä, jos lapsi vierastaa, on syytä kysyä miksi vierastaa? Oliskohan ihan puhtaasti jopa syynä se, että lapsi näkee niin harvoin näitä ihmisiä? Lapsi ei osaa teeskennellä vaan on rehellinen tunteissaan. Hän avoimesti näyttää, keneen luottaa ja keneen ei. Voiko lasta tästä aitoudesta syyttää?

Kaukaa on myös helppo huudella neuvoja ja pyöritellä silmiään ja olla uskomatta jopa koko refluksin ja allergioiden olemassaoloa. Näyttäähän meidän tyttö NIIN terveeltä! Nostan hattua tytölleni, joka kaiken hälinän keskellä jaksoi päivän läpi, ottaen huomioon tosiaan sen, että hän oli kärsinyt kovaa kipua monta päivää ja pienet kädet ja koko keho täristen yrittänyt tehdä kakkaa koko aamupäivän, monenmonta tuntia. No, kukapa näitä hetkiä olisikaan katsomassa. Kukapa niitä edes haluaisi katsoa. Se voisi tehdä liian kipeää. Meidän täytyy kuitenkin kohdata tämä kipu, ja tuska on kyllä välillä sanoinkuvamaaton. Sitä ei osaa edes selittää, miltä tuntuu nähdä sen oman kaikkein rakkaimpansa kärsivän ja voimatta itse auttaa. Sitä itse leikkaisi vaikka kätensä ja jalkansa poikki, jos toiselta kipu lähtisi.Tänään muutaman kerran olen mennyt vessaan itkemään omaa kipuani tästä kaikeasta pois, sillä en halua, että lapseni näkee kuinka surullinen olen. Sitten taas syvään huokaisu ja kaikki voimat siihen ajatukseen, että joskus vielä tämä kaikki helpottaa...helpottaahan?

Kaksivuotiaalle tytölleni ♥

Tänään, kaksi vuotta sitten keskikesän aamuyön tunteina tasan 03.30, sinä synnyit tähän maailmaan ja sain sinut täriseville käsivarsilleni. Kun napanuora katkaistiin, lähdit ryömimään päättäväisesti silmät kiinni pitkin vatsaani ja nappasit täysin tietäen siitä, mitä tehdä, rinnan suuhusi. Kätilö nauroi, että siinäpä varsinainen tomera tyttö, luonnonlahjakkuus imemistekniikassa! Kuinka osuva kuvaus se olikin sinusta!


Tänään en tähän halua kirjoittaa mitään refluksista tai allergoista. Me kumpikin ansaitsemme päivän, että niitä ei ajatella ollenkaan. Ei tänään. Tänään haluan vain muistella niitä kaikki ihania hetkiä, joita olemme saaneet kanssasi viettää ja niitä kaikkia tunteita, joita herätit ja edelleen herätät minussa, kun minä synnyin sinun kauttasi äidiksi. Niitä tunteita ei pysty edes sanoiksi kaikkia laittaa. Ne ovat syvällä sydämessäni ja kaikissa teoissa, joita teen. Sinulle, tyttöni, tänään, haluan omistaa tämän Johanna Kurkelan laulun: Ainutlaatuinen. Se ehkä kuvaa joitakin niitä ajatuksia, joita sinulle tänään haluan sanoa.


Missähän sut tehtiin?
Tähtien tuolla puolella
muovailtiin huolella

Ethän sä ikinä
kadota tuota katsetta?
Mitähän sä vielä kantaa voit
korkealla kun noin sä soit
Ei mitään tuu niin painavaa
et se sinut musertaa

Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan

Keskellä ihmettä
Sen tajuu vasta jälkeenpäin
Taidat aavistaa jo sen
Yksin täytyy jokaisen
polku mennä pimeään
että pystyy elämään

Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan

Sä saatat selvitä
vähin vammoin matkalla
Ystäväsi huolehtii
kun askelees on hatarat
Elämässä pitää kii
jos sen päältä putoat

Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan

Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan           

Huono äiti

Aika-ajoin iskee tajuntaan suurenluokan masennus siitä, millainen äiti oikein olenkaan. Viimepäivinä on ollut juuri sellainen olo, kun tunnen epäonnistuneeni lähes kaikessa, mitä vain teenkin tai olen tekemättä. Sanotaan, että äitiys on haastavaa ja kasvattavaa, mutta uskonpa että sairaan lapsen äitinä haasteet, ja sen mukana tuoma nöyryys, on kasvattavaa potenssiin kymmenen.


Kun ei saa lastaan nukkumaan, tyytyväiseksi, iloiseksi, syömään muuta kuin edelleen soseista ruokaa, ei siinä kovasti saa tuntumaa siitä, että olenpa minä hyvä äiti. Kun toisin sanoen, ei onnistu niissä perusasioissa, mitä lasten kanssa on, väkisin mieleen tulee mieleen, että syy on minussa. Olen huono äiti. Kun yön hiljaisina tunteina kaikki mitä olimme jo saavuttaneet uniassiosiaation muuttamisen kohdalta kariutuvat siihen, että lapsi on tuskainen,.sitä tulee tarjottua se lohtu, joka häntä eniten auttaa, ei välttämättä se, joka auttaisi häntä nukkumaan joskus sitten kun taas tilanne on parempi pitkäkestoisemmin. Osaan piiskata ja piinata itseäni näillä epäonnistumisilla. Jo ammattinkin kautta tiedän ehkä liikaakin kiintymusuhteista, sosiaalistamisesta ja vuorovaikutuksesta. Onko meillä vikaa meidän vuorovaikutussuhteessa, kun lapsi ei syö? Onko perusturvallisuudessamme puutetta, jonka takia lapsi ei nuku? Onko kiintymyssuhteessa aukkoja, kun en saa lasta tuntemaan itseään rauhalliseksi edes sylissäni?


Perusasioista sitten sosiaaliseen epäonnistumiseen. Lapseni on ujo. Maailma taitaa olla yltiösosiaalisten tai sellaisten, jotka heti extroverttinä lähtevät tutkimaan uutta innolla. Introverttien kohdalla voidaan heti laittaa osoittava sormi kohti äitiä. Miten olet kasvattanutkin lapsesi niin araksi? Teidän tulisi liikkua enemmän ja nähdä ihmisiä, jotta teidän lapsi ei vierastaisi niin paljon, on tuttu lause, jota kuulen jatkuvasti.Tiedän, syy on varmasti osaksi minussa. Kun koko päivä menee siihen, että jollain tavalla perusasiat, juuri edellämainitut syömiset ja nukkumiset saadaan aikaiseksi, ei siinä paljon ole enää päivässä muuta aikaa, sosiaalistaa lastaan tai käyttää häntä muskareissa, taidekerhoissa, värikylvyissä ym. tai luuhata kylillä.  Meidän elämässä portaat Maslowin tarvehirarkiasta eivät koskaan kipua sinne ylimmille portaille asti, itsensä toteuttamiseen, sillä jäämme perustarpeiden asteelle joka päivä.


Näistä mm. edellämainituista syistä tunnen itseni erittäin huonoksi äidiksi. Pitäisihän minulla nyt joku keino olla, jotta meidän elämä olisi helpompaa? Jotta lapsen elämä olisi helpompaa? Olenko vain tavallista surkeampi tässä äitiydessä kuin muut? Meidän ihana lääkärimme aina usein lohduttaa, että tämä kaikki KUULUU tähän sairauteen, kaikki nämä vaikeudet perusasioissa, mutta silti en voi olla miettimättä, selviytyisikö joku paremmin tästä kaikesta...ja en voi olla muistamatta niitä silmien pyörittämisiä joiltakin ihmisiltä, kun kerron, kuinka vaikeaa meillä voi olla nukkumaan meneminen. On helpompi kohdistaa syyttävä sormi äitiin kuin refluksista johtuviin epämääräisiin oireisiin. Onneksi tämän syyllisyyden välillä saa katki ne hyvät päivät, jolloin tajuaa sen eron, millainen voi lapsi olla, miten helposti voi kaikki perusasiat mennä ja kuinka paljon jää aikaa kaikkeen muuhunkin. Silloin, niinä hetkinä tajuaa, että ei ole vain kuvitellut elämänsä olevan hankalaa tai erilaista. Silloin toivon mukaan, sitä myös tajuaa sen, että on ihan hyvä äiti, riittävän hyvä. Olosuhteet eivät vain ole aina niin helppoja olla se hyvä äiti.

Korkealta ja kovaa...

TIESIN ja varauduin, että täältä korkealta voidaan pudota ja kovaa, mutta silti tuntuu tosi pahalta, hölmö minä, liian optimistinen minä. Olin jotenkin ajatellut, että nyt tästä sitten on vain suunta kohti ylöspäin, sillä meillä ei ole koskaan ollut vielä näin monta päivää putkeen näin hyvää, melkein kaksi viikkoa tasaista aikaa,  mutta palasihan se entinen takaisin, unettomat yöt, rinnan hysteerinen huutaminen ja refluksioireet. Goodbye se kaikki ihanan, epätodellisen normaalilta vaikuttava arki...Kaiken laukaisijana ehkä se 1 tl aprikoosisosetta...tai sitten ei. Mä olen aina ajatellut niin, että täytyy iloita hyvistä päivistä täysillä, mutta on tääkin raskasta, kun tunteet vaihtelee niin laidasta laitaan. Kuluttavaa. Jotenkin sieltä onnen kukkuloilta takaisin tähän refluksiarkeen palaaminen on entistä raskaampaa ja masentavampaa. Ihan kuin sitä taianomaista viikkoa ei olisi ollutkaan, paitsi siinä, että oma mieli muistaa sen, millaista arki voisi olla ja keho muistaa sen, mitä on, kun saisi nukkua keskeytymätöntä unta 3-4 tuntia putkeen.


Näitä tunteita kun yrittää kertoa ihmisille, miltä se tuntuu, kun elämä on vuoristorataa, toivon ja pettymyksen aallokoissa, sitä ei toinen, joka ei tätä koe, voi edes ymmärtää. Saa kuulla vain, että se nyt oli vain yksi uusi ruokakokeilu, otat pian sitten jotain muuta, tai että "eihän tuo lapsi nyt näytä yhtään sen kipeämmältä kuin viimeksikään", saavat tuntemaan itseni entistä hölmömmäksi. Otanko tämän liian raskaasti? Onko lapsi huonossa kunnossa sittenkään? Jos kuvittelen kaiken? Sitä itsekin epäilee, että kuka on oikeassa, ylireagoinko vai alireagoinko? Osa oireista on myös sellaisia, että niistä kuulee vähättelyä. "Kyllä kaikki lapset hikottelee ja yskii", kun kerron kuinka taas eilen alkoi se kurnuttava, syvältä kumpuava hikka ja yskänkohtaukset. "Älä kuuntele kaikkia lapsen oireita" tai että " hellitä vähän" saavat olon tuntemaan yli-hysteeriseksi äidiksi.


Totuus on kuitenkin se, että kukaan toinen ei ole kuitenkaan näkemässä tätä jokapäiväistä arkea, jokaista vivahdetta tässä oireiden kirjossa, sitä mitä yksi teelusikallinen saa aikaan, tai ole paikalla niitä lukemattomia öitä, kun yritän lohduttaa lasta ja pitää hänen kädet pois hänen korviltaan, jotta ei satuttaisi itseään, kun hakkaa päätänsä niin kovaa käsillään, jotta saisi sen epämääräisen pipin karkoitettua pois. Muilla elämä jatkuu, mutta meillä se pysyy jatkuvasti jollain tavalla paikallaan vaikka aallokossa matkustetaan. Joka päivä syödään samaa ruokaa,  ja joka päivä toivotaan, että seuraavasta yöstä ja päivästä tulisi parempi tai että koska tämä tauti taittuu. Toivotaan ja toivotaan, vaikka olosuhteet eivät näytä että toivoa olisi tai sitten saadaan maistaa pala siitä, mitä voisi olla, mutta joka pian viedään pois.  Tällaisina päivinä kuin tänään, tekisi mieli heittää ne possunpihvit nurkkaan ja bataattisoseet kattoon. Luovuttaa. Antaa periksi. Mutta ei voi. Ei lapsen takia eikä itsenikään. Sitä kerätään taas kaikki ne viimeiset voimanrippeet, huokaistaan syvään ja jatketaan matkaa eteenpäin tässä pysähtyneessä tilassa. On toivottava. On pakko jaksaa toivoa. Pakko.

Onnen kyyneleitä!!!

Mä olen aivan häkellyttävän onnellinen täällä! Ihan hurjasti tapahtunut viimeaikoina, suoranaisia ihmeitä! Ensimmäistä kertaa tasaisia hyviä päiviä on ollut niin monta peräjälkeen, että olen pystynyt tekemään uniassosiaation muuttamista ja vieläpä onnistuneesti. Ensimmäistä kertaa tyttö herännyt yöllä vain kerran, joka siis järkyttävän iso muutos siihen, että yleensä herätty se 5-20 kertaa. Tänään saatiin Tuomelalta, meidän allergologilta, labratulokset ja kaikki arvot olivat loistavia, jopa kalsium! joka siis tulee ainoastaan mun äidinmaidon kautta edelleen, kun hänelle ei käy suoraan annettuna kalsiumkarbonaatti tai kalsiumsitraatti. Huippua! Näiden labratulosten valossa tää imetysdieetti on ollut kaiken tän vaivan arvoista. Jopa lääkäri oli ihmeissään siitä, kuinka hyvät kalsiumarvot toisella on...Hahhaahaa...siitä saavat kaikki ne idiootit lääkärit jotka väittävät että maito muuttuu vuoden jälkeen sokerilitkuksi tai että jos äiti dieettaa, maidossa ei ole mitään ravintoa. Mun rinnoissa ei ole mitään "parasta ennen" - leimaa ja se taas todistettiin tälläkin. Niin ja ulostenäytteestä ovat hiivat kadonneet jonnekin kuin tuhka tuuleen!!!! Ja rotaatiot ensimmäistä kertaa toimivat, tosin miniannoksin, mutta ennen ei sekään ollut mahdollista. Eihän tätä kaikkea meinaa pää kestää kun tulee tällaisella rytinällä hienoja uutisia, että huh huh!!!! :) Olen ihan sanaton tästä kaikeasta...varsinkin kun ei ole kovin kauan, kun olin niin lohduton että mitään ei tule koskaan tapahtumaan...Luulen suurimman muutoksen aiheuttajan olleen meidän ruokavaliossa piilossa vaikuttaneen riisin, sillä kaikki alkanut tapahtua sen jälkeen kun riisi jäi meidän ruokavalioista pois. En mitään muuta loogista tähän ihmeeseen keksi.

Kunpa nämä päivät jatkuisivat ja saataisiin vaikka rotaatiossa olevista ruoka-aineista jopa kasvatettua määriä ihan ruoka-annoksiksi, mutta mutta...katsotaan... Jos jotain on oppinut, niin sen, että suunnitelmia on turha tehdä  ja että jokaisesta hyvästä päivästä otetaan ilo irti, murehditaan sitten taas kun murehtimisen aika on. Tai no, onhan tässä koko ajan taustalla ne jatkuvat murheet, pitäisi saada tauotettua laksatiivi, mutta se on mahdotonta, pitäisi saada ruokia lisää, jotta imetystä voisi vähentää, edelleen löytämättä sopiva kalsiuminlähde jos imetys lopetetaan, mutta taidanpa jättää nämä murheenaiheet nyt toisille päiville ja vain nauttia tästä, mitä nyt on, ja kylpeä tässä ihanuuden tunteessa kilpaa auringon kanssa. I am so HAPPY!!!!!

Kun ruoasta katosi nautinto...

Kuten olen todennut jo aiemmin, monet asiat ovat saaneet ihan uudenlaisen merkityksen ja syvyyden, kun eletään tässä refluksi-allergiamaailmassa. Yksi mullistavimmista asioista on suhde ruokaan, joka on muuttunut ihan valtavasti. Ruoka on ihmiselle nautinto, ja kun se nautinto katoaa, muuttaa se koko ajattelutapaa ruokaa kohtaan.  

Myönnän, olen ollut ennen tunnesyöjä, kulinaristi, suuri intohimoinen ruoanlaittaja. Kaikki iloiset tapahtumat tai surulliset, usein kytkin ruokaan liityviksi. Ruoka juhlisti juhlat ja lohdutti kurjina päivinä. Ruoka oli elämässäni isolla sijalla. Tällaiselle herkkupepulle ei siksi ollutkaan kovin helppo asia ryhtyä hurjalle imetysdieetille, Ja voi,  juuri silloin jos koskaan, olisin tarvinnut lohtusyömistä - ystävääni ruokaa! Vauva huusi ja valvotti, itse suurimmissa hormoonimyrskyissä ja ihan hirmunälkäinen koko ajan. Ei - silloin vietiin minulta pois syömisen ilo - ruokaystäväni. Muutenkin ruoka alkoi näyttäytyä erilaiselta. Entisestä ystävästä tuli vaarallinen. Vahingoittava. Arvaamaton. Jopa vihollinen. Se entinen harmiton pullansiivu muuttui raaka-aineiden summaksi vaarallisia, ennalta arvaamattomasti käyttäytyviä ainesosia. Ruokanautinto muuttui tuoteseloistuksiksi. Pian ruoka muuttui samoiksi raaka-aineiksi, joita alkoi syödä päivästä toiseen - joka päivä, ihan joka päivä. Nautinto oli kaukana. Sitä söi, jotta eläisi, ei muuta.

Tässä ruoka-askeesissa eläessä ovat silmät avautuneet myös meidän kultturisiin mielikuviin ihanneihmisestä. Luodaan kuva tavoitellusta olosta, kauniista ihmisestä, terveestä ihmisestä,  joka on yhtä kuin laiha ihminen. Kuinka me ihmiset teemme töitä tämän mielikuvan eteen! Lehdet ruokkivat: Laihdu rantakuntoon! Pääse eroon joulukiloista! Laihduta entisiin mittoihin! Lehdet pyörivät pelkästään ulkonäön ympärillä, tai perustuvat siihen, että koko ajan kehitetään itseä yhä "viehättävämmäksi" tai "terveemmäksi", ja kaiken takana on kuitenkin vain ihminen, joka on tyytymätön itseensä ja jopa kärsii riippuvuudesta ruokaan tai urheiluun tai muuten vaan siihen tunteeseen, että ei tee tarpeeksi, ole tarpeeksi tai tuntee syyllisyyttä siitä, että ei tavoita kuvittelemaansa ihanneminää. Syomisestä, elämisestä, olemisesta ja suorittamisesta tehdään vakaavaa...Sitten vasta kun oikeasti näistä asioista tulee vakavia asioita, sitä huomaa, kuinka naurettavaa on itkeä sitä, että on tullut muutama kilo lisää painoa, tai että on repsahtanut karkkilakossaan syömään yhden Tuplan. ( Selvennettäköön vielä, että tässä kun puhun laihdutuksesta, puhun juuri edellä mainituista taakoista ja mielikuvista, joiden vankeja moni on, en puhu oikeasti laihdutukseen liittyvistä sairauksista kuten bulimiasta ja anoreksiasta tai oikeasti sairaallollisesta lihavuudesta. Ne ovat ihan asia erikseen, vaikkakin surullista kyllä, tällaisesta "harmittomasta laihduttamisesta" voi hyvinkin puhjeta nämä vakavat sairaudet. )



Samaan aikaan kun edellä kuvaamani jutut säälittävät ja huvittavat, toisaalta tunnen myös puhdasta vihaa ja koen tällaiset ihmiset kiittämättömiksi. Haluaisin sanoa ääneen näille ihmisille, että tajutkaa, että olette etuoikeutettuja, että voitte valita mitä syötte! Tajutkaa, että ruoka ei ole itsestäänselvyys! Olkaa onnellisia siitä, että voitte syödä ilman että joudutte pelkäämään, mitä kamalia kipuja ruoka teissä voi aiheuttaa! Olkaa onnellisia että ruoka maistuu, toisin kuin välillä lapselleni, jolla ruokatorvi on niin tulessa, että ei voi syödä, vaikka nälkä voisi toisella ollakin...Olkaa onnellisia!!!! Kiitollisia!!! Teillä on valinnanmahdollisuuksia!

Toisaalta tämän kaiken millintarkan syömisen kontrolloinnin kautta, en varmaan koskaan ole ollut ennen näin vapaa henkisesti ruokaan kohdistuvista riippuvuuksista. Olen oppinut näiden 1 1/2 vuoden aikana käsittelemään tunteitani muulla tavoin kuin ruoan avulla. Olen oppinut juhlistamaan asioita muuten. Enää minun makukeskukseni ei koe riippuvuutta myöskään makeaa kohtaan. En tiedä, johtuuko se siitä, että kun on ruokavaliosta pois niin paljon ruokia, keho alkaa automaattisesti kaipaamaan sellaista ruokaa, jota oikeasti tarvitsisi ei sitä, mitä henkisesti tarvitsisi. Tällä hetkellä unelmoin juustosta, ruisleivästä, tomaatista, salaatista...kaikesta sellaisesta ruoasta, mistä moni ei osaa edes himoita, sillä ne ovat niin arkipäivää, eivätkä perinteisesti "hyvää". Valtettavasti olen myös oppinut sen, että sosiaalinen kanssakäyminen rakentuu meidän kulttuurissa pitkälti ruoan ympärille ja että pulla on meillä pyhä asia. Ihmiset mieleellään ennemmin jopa ovat minua näkemättä, kuin näkisivät minut pöydässään niin, että en voi syödä heidän tekemää pullaa. Minua ei kutsuta mihinkään, ei synttäreille, ei kahville, ei mihinkään. Koska en voi syödä, parempi minun jäädä pois? Se on surullista.

Sitä en tiedä, miksi ruokamaailmani muuttuu, kun tämä dieetti loppuu, tuleeko takaisin ruokanautinto vai ei. En osaa sitä oikeastaan ajatella. Sitä en myöskään osaa sanoa, miten tämä ruoalla sosiaalinen eristäminen tulee vaikuttamaan tiettyihin ihmissuhteisiini. On vaikea antaa anteeksi, että minua ei haluta edes nähdä, että minuun ei pidetä minkäänlaista yhteyttä. Tulipa nyt tekstiä ruoasta. Johtuu ehkä siitä, että meillä nyt alkanut ruisaltistus, ja pääsin maistamaan palan 100% ruisleipää. Taivaallista. Kyyneleethän siitä tuli. Ei taida makuhermoni sittenkään kokonaan olla turtuneet...Voin vaan kuvitella, kuinka hämmentävää ja häkellyttävää se onkaan kun voin upottaa hampaani juustonpalaan, tomaattiin tai kanafileeseen. Ei taida yksi nessupaketti riittää niihin ilon kyyneleihin.