Kun ruoasta katosi nautinto...

Kuten olen todennut jo aiemmin, monet asiat ovat saaneet ihan uudenlaisen merkityksen ja syvyyden, kun eletään tässä refluksi-allergiamaailmassa. Yksi mullistavimmista asioista on suhde ruokaan, joka on muuttunut ihan valtavasti. Ruoka on ihmiselle nautinto, ja kun se nautinto katoaa, muuttaa se koko ajattelutapaa ruokaa kohtaan.  

Myönnän, olen ollut ennen tunnesyöjä, kulinaristi, suuri intohimoinen ruoanlaittaja. Kaikki iloiset tapahtumat tai surulliset, usein kytkin ruokaan liityviksi. Ruoka juhlisti juhlat ja lohdutti kurjina päivinä. Ruoka oli elämässäni isolla sijalla. Tällaiselle herkkupepulle ei siksi ollutkaan kovin helppo asia ryhtyä hurjalle imetysdieetille, Ja voi,  juuri silloin jos koskaan, olisin tarvinnut lohtusyömistä - ystävääni ruokaa! Vauva huusi ja valvotti, itse suurimmissa hormoonimyrskyissä ja ihan hirmunälkäinen koko ajan. Ei - silloin vietiin minulta pois syömisen ilo - ruokaystäväni. Muutenkin ruoka alkoi näyttäytyä erilaiselta. Entisestä ystävästä tuli vaarallinen. Vahingoittava. Arvaamaton. Jopa vihollinen. Se entinen harmiton pullansiivu muuttui raaka-aineiden summaksi vaarallisia, ennalta arvaamattomasti käyttäytyviä ainesosia. Ruokanautinto muuttui tuoteseloistuksiksi. Pian ruoka muuttui samoiksi raaka-aineiksi, joita alkoi syödä päivästä toiseen - joka päivä, ihan joka päivä. Nautinto oli kaukana. Sitä söi, jotta eläisi, ei muuta.

Tässä ruoka-askeesissa eläessä ovat silmät avautuneet myös meidän kultturisiin mielikuviin ihanneihmisestä. Luodaan kuva tavoitellusta olosta, kauniista ihmisestä, terveestä ihmisestä,  joka on yhtä kuin laiha ihminen. Kuinka me ihmiset teemme töitä tämän mielikuvan eteen! Lehdet ruokkivat: Laihdu rantakuntoon! Pääse eroon joulukiloista! Laihduta entisiin mittoihin! Lehdet pyörivät pelkästään ulkonäön ympärillä, tai perustuvat siihen, että koko ajan kehitetään itseä yhä "viehättävämmäksi" tai "terveemmäksi", ja kaiken takana on kuitenkin vain ihminen, joka on tyytymätön itseensä ja jopa kärsii riippuvuudesta ruokaan tai urheiluun tai muuten vaan siihen tunteeseen, että ei tee tarpeeksi, ole tarpeeksi tai tuntee syyllisyyttä siitä, että ei tavoita kuvittelemaansa ihanneminää. Syomisestä, elämisestä, olemisesta ja suorittamisesta tehdään vakaavaa...Sitten vasta kun oikeasti näistä asioista tulee vakavia asioita, sitä huomaa, kuinka naurettavaa on itkeä sitä, että on tullut muutama kilo lisää painoa, tai että on repsahtanut karkkilakossaan syömään yhden Tuplan. ( Selvennettäköön vielä, että tässä kun puhun laihdutuksesta, puhun juuri edellä mainituista taakoista ja mielikuvista, joiden vankeja moni on, en puhu oikeasti laihdutukseen liittyvistä sairauksista kuten bulimiasta ja anoreksiasta tai oikeasti sairaallollisesta lihavuudesta. Ne ovat ihan asia erikseen, vaikkakin surullista kyllä, tällaisesta "harmittomasta laihduttamisesta" voi hyvinkin puhjeta nämä vakavat sairaudet. )



Samaan aikaan kun edellä kuvaamani jutut säälittävät ja huvittavat, toisaalta tunnen myös puhdasta vihaa ja koen tällaiset ihmiset kiittämättömiksi. Haluaisin sanoa ääneen näille ihmisille, että tajutkaa, että olette etuoikeutettuja, että voitte valita mitä syötte! Tajutkaa, että ruoka ei ole itsestäänselvyys! Olkaa onnellisia siitä, että voitte syödä ilman että joudutte pelkäämään, mitä kamalia kipuja ruoka teissä voi aiheuttaa! Olkaa onnellisia että ruoka maistuu, toisin kuin välillä lapselleni, jolla ruokatorvi on niin tulessa, että ei voi syödä, vaikka nälkä voisi toisella ollakin...Olkaa onnellisia!!!! Kiitollisia!!! Teillä on valinnanmahdollisuuksia!

Toisaalta tämän kaiken millintarkan syömisen kontrolloinnin kautta, en varmaan koskaan ole ollut ennen näin vapaa henkisesti ruokaan kohdistuvista riippuvuuksista. Olen oppinut näiden 1 1/2 vuoden aikana käsittelemään tunteitani muulla tavoin kuin ruoan avulla. Olen oppinut juhlistamaan asioita muuten. Enää minun makukeskukseni ei koe riippuvuutta myöskään makeaa kohtaan. En tiedä, johtuuko se siitä, että kun on ruokavaliosta pois niin paljon ruokia, keho alkaa automaattisesti kaipaamaan sellaista ruokaa, jota oikeasti tarvitsisi ei sitä, mitä henkisesti tarvitsisi. Tällä hetkellä unelmoin juustosta, ruisleivästä, tomaatista, salaatista...kaikesta sellaisesta ruoasta, mistä moni ei osaa edes himoita, sillä ne ovat niin arkipäivää, eivätkä perinteisesti "hyvää". Valtettavasti olen myös oppinut sen, että sosiaalinen kanssakäyminen rakentuu meidän kulttuurissa pitkälti ruoan ympärille ja että pulla on meillä pyhä asia. Ihmiset mieleellään ennemmin jopa ovat minua näkemättä, kuin näkisivät minut pöydässään niin, että en voi syödä heidän tekemää pullaa. Minua ei kutsuta mihinkään, ei synttäreille, ei kahville, ei mihinkään. Koska en voi syödä, parempi minun jäädä pois? Se on surullista.

Sitä en tiedä, miksi ruokamaailmani muuttuu, kun tämä dieetti loppuu, tuleeko takaisin ruokanautinto vai ei. En osaa sitä oikeastaan ajatella. Sitä en myöskään osaa sanoa, miten tämä ruoalla sosiaalinen eristäminen tulee vaikuttamaan tiettyihin ihmissuhteisiini. On vaikea antaa anteeksi, että minua ei haluta edes nähdä, että minuun ei pidetä minkäänlaista yhteyttä. Tulipa nyt tekstiä ruoasta. Johtuu ehkä siitä, että meillä nyt alkanut ruisaltistus, ja pääsin maistamaan palan 100% ruisleipää. Taivaallista. Kyyneleethän siitä tuli. Ei taida makuhermoni sittenkään kokonaan olla turtuneet...Voin vaan kuvitella, kuinka hämmentävää ja häkellyttävää se onkaan kun voin upottaa hampaani juustonpalaan, tomaattiin tai kanafileeseen. Ei taida yksi nessupaketti riittää niihin ilon kyyneleihin.