Tässä monen päivän ajan olen miettinyt, että tänne kirjoittaisin jotain, mutta tiedättekö, mun päässä ei ole lähiaikoina ollut yhden yhtäkään ajatusta yhtään mistään! Siispä pahoittelen jo etukäteen, että luultavasti tässäkään tajunnanvirrassa ei ole mitään punaista lankaa, muuta kuin sanassa väsymys- kooma...joka on nyt päällä jollain tavalla totaalisesti, kokonaisvaltaisesti ja kaapannut mut jonnekin ihme-sfääreihin. Syytä tähän lamaannuttavaan olotiaan en osaa löytää mistään, päinvastoin meille alkanut tulla tasaisesti yhä enemmän parempia päiviä ja jo sellaisia öitäkin, että saadaan ainakin yksi kahden-kolmen tunnin pätkä nukkua. Rotaatiot näyttävät myös lupaavilta tällä hetkellä, eli kaikin puolin yli vuoden kestävä mitään-parempaa-ei-tapahdu-mantra on muuttanut muotoaan, että ehkä-sittenkin-jotain-tässä-tapahtuu-mantraan.
Tämän valossa siis, mun pitäis täällä hyppiä, pomppia, tuuletella ja nauttia täysillä, jaksaa nyt katsoa maailmaa uusin silmin, nauttia ihan kaikesta tekemisestä, jotka jääneet sen takia, kun lapsella on niin huono päivä, mutta en kykene tekemään yhtään mitään kivaa, hauskaa, virkistävää tai muuten vaan sellaista, joista olen haavellut. Älkää käsittäkö väärin, olen aivan SUPERonnellinen, ihan oikeasti, olen hurjan kiitollinen ihan jokaisesta pienestä asiasta, jokaisesta uudesta murusesta joita pikkuinen voi syödä, mutta voi...OLEN VAIN NIIN KAMALAN VÄSYNYT!!!Haluisin vaan nukkua, nukkua, nukkua, nukkua, tai käpertyä jonnekin sohvannurkaan niin, että suurinpiirtein mua ei huomattaisi, että saisin vaan olla rauhassa enkä tarpeellinen kenellekään. Kun omaa aikaa alkanut tulla mm. lapsen päikkäriaikaan ( kyllä! meillä nukutaan nykyään 1-2 h päikkäreitä) en saa tehtyä yhtään mitään ja jos itsekin yritän nukkua - uni ei tule-edelleen olen hälytysvalmiudessa...
Tää väsymyksen tila on jopa jollain tapaa pelottavakin, mutta toisaalta tää ei tule yllätyksenä. Jos et nuku kahteen vuoteen kuin pieniä puolen tunnin, vajaan tunnin torkkuja, olet koko ajan äärirajoilla, velanmaksun aika tulee väistämättä. Ei taida äiditkään valitettavasti olla sellaisia, että pärjäisivät koko ajan ilman unta. Onhan se ihan luonnollista, että kun keho saa tilaa vähän edes silloin tällöin levätä, se alkaa yhä sinnikkäämmin viestittää, että haluaa, ja tarvitsee tätä lisää yhä enemmän. Siihen ei kuitenkaan vielä ole täysin tilaa. Päivät ja yöt ovat edelleen tosi vaihtelevia. Joskus mennään vain neljällä- viidellä herätyksellä, toisinaan, kuten viimeyönä herättiin taas sen 12 kertaa, mutta suunta on parempaan päin, hyviäkin öitä siis jo tulee...Tulevat haasteet pitävät myös huolta siitä, että luultavasti lepoa ei tule, on edessä ruisaltistusta ja maitoaltistusta, jotka kuitenkin tarkoittavat ainakin jossain mittakaavassa enemmän oireilua, tai sitten ei...eli toisaalta odotan kyllä altistuksia myös innolla, jospa olisikin käynyt kuten vehnälle, sietäisi näitäkin hieman paremmin...No, se selviää aikanaan.
Onpaa tässä viimeaikoina sellaisiakin asioita päässä häivähtänyt hetkittäin, että mitähän sitä sitten juttelee, ajattelee, tekee, kun tämä aika on ohitse? Kun ei tarvitse enää kirjata ylös jokaista suupalaa, jokaista oiretta ja pitää uni- ja kakkapäiväkirjaa. Mitä sitä silloin miettii? En tiedä. En osaa keksiä tällä hetkellä tähän mitään.
Kuulostaa niiiin tutulta. itse elän tuota samaa vaihetta, ja ihmettelen miksen osaa millään lailla näyttää onnelliselta kun lapsella on kaikki paremmin. Koska en jaksa. Olen niin puhki ja väsynyt, ettei sillä tunu olevan mitään määrää. En jaksa innostua enkä piitata mistään. Olenhan minä onnellinen, tosi onnellinen ja iloinen, että vihdoin ollaan jotenkin raiteillaan pojan sairauden hoidossa. Tuntuu vain että en oikein jaksa käsitellä sitä enkä mitään muutakaan, enkä myöskään jaksa ryhtyä mihinkään ja saada toimeksi asioita.
VastaaPoistaOlen varannut itselleni ajan terapeutilta. En yhtään tiedä, mitä siltä odottaa, mutta luulen että tässä tilanteessa siitä voi olla apua; kertoa kaikki kahden vuoden (ja ylikin) aikana tapahtunut, ja etsiä ehkä vähän itseään uudelleen, kun ensimmäistä kertaa pitkään aikaan alan opetella ajattelemaan muitakin asioita kun lapsen hoitoa 24/7, seuraamaan uutisia ja lukemaan lehtiä, harrastamaan ja tekemään kaikenlaisia ns. tavallisia asioita. Mistä lahteä rakentamaan minuutta ja omia tarpeita uudelleen, kun on pitkään elänyt toisen ehdoilla? en edes tiedä, osaako terapeutti minua auttaa, mutta tuntuu, että jotakin on tehtävä, mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Päätin olla kaukaa viisas ja hakea apua ennenkuin väsymykseni tila menee romahtamisen ja totaalisen tilttaamisen puolelle. on pakko. perheen ja itseni takia. koska mies ja kaksi lastani tarvitsevat minua yhä, enkä halua kadota heidän elämästään masentuneeksi pökkelöksi.
Voimia sinulle kovasti! On ihan tosi mahtavaa että teillä menee paremmin! Se on niin hienoa, että minua täällä koneen ääressä melkein itkettää. Toivon sydämestäni, että teillä aina vain helpottaisi enemmän! Anna sinäkin aikaa ja lupa omalle väsymyksellesi! olisi kai epänormaalia, jos me tuosta vain jatkettaisiin elämäämme siitä mihin se jäi silloin kun lapsen sairaus alkoi viedä alämästä leijonan osan. Ulkopuoliset tosin odottavat tietysti kaikenlaisia urasuunnitelmia meiltä ja ihanaa iloista elämänasennetta kun kaikki kerran on paremmin, kun ei he ymmärrä, mitä kaikkea tämä on vaatinut. Nyt on aika antaa lupa omille tarpeillemme ja toiveillemme, ja aika ihan rauhassa palautua ja olla väsynyt, ulkopuolisten ihmisten mietteistä viis!. (sanon tämän kaiken osittain myös itselleni).
Niin, ja onhan tässä se, ettei tuo ihan kokonaan ole meidän kohdalla ainakaan poispyyhkäisty, tuo refluksitauti. Kokoajan se pitää itsellä pientä hälyytystilaa päällä. Kokoajan on jotakin pientä, ja lääkkeet pitää muistaa antaa ajallaan. Monesti virnistänkin niille, jotka päivittelee, että onpas poika terveen oloinen, että niin, miten sen nyt ottaa, kyllä hän pärjää, kun saa 5 kertaa vuorokaudessa refluksilääkkeitä ja allergia ja ummetuslääkkeet siihen päälle. Että juu. ihan tervehän hän jo on, juu, mutta annappas olla jos lääkkeet päiväksi unohtuvat... Joka kerta kun vain ajattelenkin kaikkia niitä tuttavien kanssa käymiäni keskusteluja, ja niitä, jotka on vasta tulossa, verenpaineeni alkaa nousta, sillä, tuntuu että nyt kun homma on hyvin hallinnassa, ihmiset luulee, että poika on ihan terve. Sitten vasta kun ne näkee meidän tiskipöydällä tönöttävän lääkearsenaalin, ne tajuaa ehkä jotakin...
Huh. MInulta ei taida tulla ikinä kovin selkeitä ja järkeviä kommentteja. Kiitos taas postauksestasi, puit hyvin ajatukseni sanoiksi!
Halauksin, LL
Kylläpä meidän ajatukset menevät niin samaa rataa...toisaalta kurjaa, että sä siellä kanssa ihan puhkipoikkiväsy, mutta toisaalta tiedätkö, tunnen helpotusta, että en ole ihan yksin näine tunteineni täällä. Haluaisin sanoa sulle paljon muutakin, mutta siirsin ajatuksiani tuonne "suljetulle" refluksi-palstalle vähän lisää...Voimia ihan hurjasti sinne LL, halauksin ja tuo mitä olet suunnitellut itsesi hyväksi, kuulostaa tosi hyvälle. Ehkäpä nyt on aika jollain tavalla hoitaa äitiäkin. se kun usein tuntuu unohtumaan tässä yhtälössä, kun kaikki kiinnittyy lapsen vointiin tai usein siihen, että lapsi näyttää niin "normaalilta" ja unohdetaan se, mikä kaikki työ/ lääkkeet/ruokavaliot ovat sen takana, että lapsi näyttää siltä miltä näyttää. Ne eivät tule itsestään, eikä kukaan muu kuin ihan perheenjäsenet näe sitä yöelämää, mitä tän refluksin kanssa on. Ihanaa kyllä, että siellä lapsesi voi nyt niin hyvin. Ei taida sanat edes riittää kuvaamaan sitä, kuinka iloinen olen teidän puolesta!
VastaaPoistaMä olen kokenut jo useamman kerran, että uupumus iskee vasta, kun asiat ovat hyvin tai paremmin vaikean jakson jälkeen. Valvoin ja kärsin aikoinaan kymmenisen vuotta omien vatsakipujeni takia. Kun viimein vatsani saatiin kuntoon operaatioiden avulla, niin tipahdin sen verran kunnolla, että jäin töistä pitkälle sairauslomalle ja aloitin masennuslääkityksen ja terapian. Olin 10 vuoden aikana suorittanut itseninaivan piippuun. Sama juttu kävi, kun poikamme (nyt 1 v 8kk) olo alkoi edes vähän helpottaa viime kesänä ja mies jäi kolmeksi kuukaudeksi kotiin. Tipahdin taas. Nyt aloitin vain tutun lääkkeen uudestaan, ja homma alkoi rullata. En tässä missään nimessä suosittele lääkkeitä, vaan haluan vaan jakaa "tietoa" siitä, että silloin kun elämä alkaa helpottaa, niin olo ei todellakaan välttämättä helpota. Psykiatrini totesi, että tätä tapahtuu varsinkin tosi tunnollisille ja huolehtivaisille ihmisille. Eli, yrittäkää antaa uupumukselle hetkeksi sijaa (silläkin on tarkoituksensa), ja yrittäkää miettiä, mikä voisi oloanne parantaa (oma aika, terapia...).
VastaaPoistaÄskeisen kirjoittaja siis Kaisa N. Sori typot. Harjoittelen IPadin käyttöä...
VastaaPoistaKiitos Kaisa N. kun jaoit kokemuksesi. Itse tunnistan itsessäni juurikin tunnollisen ja kiltin tytön leiman. On vaikea myöntää että on väsynyt ja on vaikeaa antaa itselleen luvan olla väsynyt ja uupunut. Se taitaa kuitenkin olla ainoa tie siihen, että voimaantuu. Voimai sinne sulle ja kaikkea hyvää teidän perheelle!
VastaaPoista