Viettejä

Monella tapaa elämä muuttunut erilaiseksi ja sitä huomaa ajattelevansa asioita sellaisella tavalla, joka menee jo tragikomedian puolelle ja yllättää outoudellaan jo itsenikin. Kun ruokia on ollut todella vaikea löytää, ja itsellä aikalainen nälkä, tämä epätoivo on muuttanut koko persoonaani jollain tavalla alkukantaiseksi. Tämä alkukantaisuuden huomio tuli toteen yllättäen ollessani metsässä lenkillä. Siinä pellon laidassa istua nökötti jänis syömässä ruohonkortta. Entisen "oih, onpa ihana söpö pupu iikk!!!" ajatuksen sijaan heti ensimmäinen ajatus olikin,  että "hmm...aika isokokoinen rusakko. Tuosta voisi saada kokeiluun jäniksenlihaa." Karua, mutta totta. Ajatus tuli niin selkärangasta, että ihan hätkähdytti. Edeleen näen kaiken metsänelävän nykyään vain ravintona. Olen muuttunut entisajan ihmiseksi, jotka harrastivat joskus muinoin metsästystä, keräilyä ja omavaraistaloutta. Mulla vaan tosin ei ole mitään välineitä millä tuo söpö pupu saalistaa tuona metsäkohtaamishetkenä, joka toisaalta on varmaan tosi hyvä asia. Tuskin edes sitä kiinni saisinkaan ja voi hyvin olla, että kun olisi se h-hetki, en pystyisi oikeasti sitä suloista pitkäkorvaa tappamaan, tai sitten pystyisin. En tiedä.


Toinen omituinen asia, joka herättänyt minut uusista ajatuksista on se, että kaikki ruoka, mikä jää vain valitettavasti haisteltavaksi, tuoksuu erittäin voimakkaalle, verrattuna entiseen. Omituiselle. Vieraalle. Haistan kaikki erilaiset mausteet, aromit ihan toisin kuin ennen. Osaan erottaa myös lisaineiden tuoksun. Enkä enää tiedä kaikkien kohdalla, tuoksuvatko ne hyviltä vai ei, sillä siitä on niin kauan aikaa, kun olen sitä kyseistä ruokaa syönyt, että oma makukeskukseni ei enää anna signaaleja kielen herahtamiselle kyseiseen ruokaan. Luultavasti jos nenäni eteen nyt tuotaisiin iso suklaakakku ja lautasellinen possunpihvejä, oma kieleni herahtaisi vain possulle, sillä suklaakakku näyttää silmissäni, en tiedä oikeastaan miltä...ruskealta? mutta makua en enää osaa tavoittaa. Minun makuhermoni ovat siis käytössä ainoastaan tällä hetkellä sopivaan ruokaan tai sitten, kuten aikaisemminkin jossain kirjoitin, makuhermot ovat todellakin tehneet itsemurhan. Tai jos keittiöpsykologiaa käyttää, voi olla niin, että muistini sen takia ei pysty muistamaan mitään herkkuja, sillä se olisi liian tuskallista muistaa ja siksi tällä hetkellä on parempi vaihtoehto että en kykene edes muistamaan muita makuja kuin niitä joita voin syödä.


Joka tapauksessa nämä ajatukset tuovat mieleen sen, että ihminen on luotu selviytymään tilanteesta kuin tilanteesta.  Meidän sisällä asuukin kaiken sen sliipatun, puunatun, sivistyneen ulkokuoremme alla edelleen se metsästäjä, saalistaja, nälkäinen heimolainen tai jälkeläisen ravinnonsaannin turvaava naaraseläin. Muitakin elämellisiä tunteita olen tässä parin vuoden aikana kokenut. Voimakasta suojelua lastani kohtaan, jotain sellaista hurjaa viettiä, joka on heräänyt vasta kun tulin äidiksi. En ole ennen ollut sellainen, joka ihan herkästi menettäisi hermonsa auktoriteeteille esim. lääkäreille, mutta nyt huomaan, että eräänlainen sovinnaisuuden kuori on päältäni murtunut. En enää jaksa olla kiltti, kuuliainen ja kuunnella mitä vaan keneltä vaan, olkoon kysessä sitten vaikka ylilääkäri tai neuvolantäti tai vaikka naapuri. En enää pysty olemaan hiljaa, sanomatta mielipidettäni, vaikka tiedän, että joskus se todellakin olisi parempi vaihtoehto. En enää siedä sitä, että lastani tulkitaan väärin tai että minua ei kuunnella. Tälle naaraalle on tullut kynnet ja kova ääni. Varokaa!


Vielä lopuksi pitää kuitenkin mainita, että hei, älkää pelätkö, jätän teidän lemmikit ja muut rauhaan, en ole vielä niin nälkäinen...