Yksi pelistä pois...

Aloitan tätä kirjoitusta aika raskain ja pelonsekaisin mielin. Eräs pidempiaikainen pelko on toteutunut. Nyt sitten meiltä pudonnut pois ruokavaliosta sellainenkin tuote, joka ollut meillä käytössä jo yli vuoden. Yhdestäkään ruoka-aineesta ei haluaisi varsinkaan tässä vaiheessa enää luopua, sillä uusia pudonneiden tilalle ei olla saatu yhtään yli vuoteen. Pakko se kuitenkin on, sillä riisistä tulee nykyään niin selvät oireet ja yhä pienemmästä määrästä. Loppujen lopuksi eihän siinä riisissä paljon ravintoa ole, mutta kun aineita on vähän, jokainen putoaminen tekee sen, että joutuu oikeastaan kaikki kokkaukset tekemään toisin, sillä melkein joka ruoassa on aina niitä kaikkia raaka-aineita joita voimme käyttää.

Suoraan sanottuna olen ollut viimepäivät aika itkuinen. Ensin alle kaikki mahdolliset juhlat, pääsiäinen, vappu, hääpäivä ja tuleva äitienpäivä ruokavaliokidutuksineen lisättynä tähän takapakkiin. Tuntuu, että jatkuvasti ollaan vaan aina samassa tilanteessa, vaikka niin kovasti yritetään tässä, että muutosta tapahtuisi. Kun toisen keho ei ota uusia ruokia vastaan, se ei vaan ota, tekisi sitten mitä ja minkälaisin rotaatioin ja minkälaisin raaka-ainein. Valvottu yö ja aamuinen vaipanvaihto puhui myös karua kieltään. Ainoa rotaatiossa oleva mahdollinen hedelmä, banaani, taitaa olla myös nyt rotaatiosta pois. Jo yksi siivu pakastettua banaania on tullut tiensä päähän. Toisen peppu on ihan tulessa...Vähän aikaa sitten lapsi sieti banaania jo kolmekin siivua kerran viikossa. Kurkku, ne pari senttiä joita pystyin syömään silloin tällöin, putosivat pois jo kolme viikkoa sitten. Olemme taas nolla uutta, tai itse asiassa miinuksella, sillä meillä nyt vähemmän ruokia kuin silloin kun lapsi oli 9 kk ikäinen. Masentavaa. Kerrassaan!

Yritän olla lapsen takia kyllä pirteä, teemme normaaleja arkipäivän asioita, mutta ajatukset ovat aika alavireisiä ja itkeskelen sitten lapsen päiväunien aikana meidän tilannetta. Jokainen ruokakokeilu ja kaatumiset tuntuvat edellistä raskaammalta. Olen kamalan huolissani tulevaisuudesta, millä pian enää tyttö jaksaa kasvaa, ja myös huolissani omasta jaksamisestani, miten enää jaksan imettää, valvoa ja ylipäänsä elää näillä ruoka-aineilla.  Viimeksi ravintoterapeutin laskelmien mukaan lapselta puuttuu joka päivä 1/3 tarvittavasta energiamäärästä. Sen hän luultavasti ottaa mun maidosta, sillä paino on edelleen ihan ok, vaikka vähän laskusuunnassa onkin ollut koko ajan. Ruoka-aineita on vaan aivan liian vähän, niitä pitäisi saada lisää, mutta mitä tehdä, kun ei niitä saa lisää... Se, että syön vielä kesänkin possua kolme kertaa päivässä höystettynä bataatilla ja silloin tällöin kukkakaalilla, on enemmän todennäköistä kuin haluan edes ajatella. Nykyisistä ruoka-aineista on  tosi vaikeaa enää saada keksittyä mitään uudenmakuisia/ uudennäköisiä/ uudella koostumuksella olevia välipalojakaan. Vaikka lapsi ei vielä tiedä makumaailmoista mitään, hän nyt ihan selvästi jo alkaa protestoimaan sitä vastaan, että joutuu syömään hänkin kolme kertaa päivässä samanmakuista ( vaikka ehkä hieman erinäköistä) ruokaa ja voi että kun sydän aina särkyy, kun hän niin kovasti haluaisi syödä miehen lautaselta ruokaa, jota ei voi hänelle antaa.

Tätä omaa ja lapsen ruokatilannetta kun yritän kertoa, moni ei valitettavasti vaan pysty sitä ymmärtämään. Tätä, että syö joka päivä samaa ruokaa, tämä pitäisi kokea, jotta tämän voisi edes ymmärtää. Samoin tämä jatkuva ruoka-aineiden kaatuminen. Tämäkin samanlainen, pitää vain kokea, jotta voi tietää, miltä se tuntuu. Kun yli vuoden on etsinyt ruokia löytämättä yhtään pysyvää uutta sopivaa, se ei paljon lohduta, että sanotaan, että otat jonkun uuden kokeiluun nyt vaan tai ehdotetaan että oletko kokeillut sitä tai tätä! Sekään ei yhtään lohduta, että sanotaan, että onneksi teillä on se bataatti ja poro. Tai sitten sanotaan mulle että onhan sulla tuo kukkakaali, etkös siitä aina ole tykännyt?  Välillä olen yrittänyt kuvata tarkemmin, mitä tarkoittaa käytännössä kun ruoat tippuvat. Se että ollaan saatu jotain sopimaan sen pari tl on jo kuukausien työ ja sitten kun se tippuu, voi tilanne olla siinä tilanteessa jo se, että suolistoa parannellaan taas monta viikkoa, ennen kuin voi ottaa edes mitään kokeiluun. Omaa ruokamasennustani olen yrittänyt selittää niin,että kuvittele oma lempiruokasi, se kaikkein herkuin ikinä...ja sitten syöt sitä sun lempiruokaasi vuoden, joka päivä. Onko se enää lempiruokaasi?

Kaikki ruoat suoraan sanottuna jo oksettavat, mutta jälleen lapsen takia yritän syödä hyvällä mielellä ja toisaalta myös sen takia pakotan itseni syömään, että pysyn jollain tavalla edes tolpillani ja maitoa edelleen tulisi. Elämä on todellista selviytymistaistelua, venymistä ja sietämistä. Ei tällä hetkellä kovinkaan siedettävän hyvää...