Aika-ajoin iskee tajuntaan suurenluokan masennus siitä, millainen äiti oikein olenkaan. Viimepäivinä on ollut juuri sellainen olo, kun tunnen epäonnistuneeni lähes kaikessa, mitä vain teenkin tai olen tekemättä. Sanotaan, että äitiys on haastavaa ja kasvattavaa, mutta uskonpa että sairaan lapsen äitinä haasteet, ja sen mukana tuoma nöyryys, on kasvattavaa potenssiin kymmenen.
Kun ei saa lastaan nukkumaan, tyytyväiseksi, iloiseksi, syömään muuta kuin edelleen soseista ruokaa, ei siinä kovasti saa tuntumaa siitä, että olenpa minä hyvä äiti. Kun toisin sanoen, ei onnistu niissä perusasioissa, mitä lasten kanssa on, väkisin mieleen tulee mieleen, että syy on minussa. Olen huono äiti. Kun yön hiljaisina tunteina kaikki mitä olimme jo saavuttaneet uniassiosiaation muuttamisen kohdalta kariutuvat siihen, että lapsi on tuskainen,.sitä tulee tarjottua se lohtu, joka häntä eniten auttaa, ei välttämättä se, joka auttaisi häntä nukkumaan joskus sitten kun taas tilanne on parempi pitkäkestoisemmin. Osaan piiskata ja piinata itseäni näillä epäonnistumisilla. Jo ammattinkin kautta tiedän ehkä liikaakin kiintymusuhteista, sosiaalistamisesta ja vuorovaikutuksesta. Onko meillä vikaa meidän vuorovaikutussuhteessa, kun lapsi ei syö? Onko perusturvallisuudessamme puutetta, jonka takia lapsi ei nuku? Onko kiintymyssuhteessa aukkoja, kun en saa lasta tuntemaan itseään rauhalliseksi edes sylissäni?
Perusasioista sitten sosiaaliseen epäonnistumiseen. Lapseni on ujo. Maailma taitaa olla yltiösosiaalisten tai sellaisten, jotka heti extroverttinä lähtevät tutkimaan uutta innolla. Introverttien kohdalla voidaan heti laittaa osoittava sormi kohti äitiä. Miten olet kasvattanutkin lapsesi niin araksi? Teidän tulisi liikkua enemmän ja nähdä ihmisiä, jotta teidän lapsi ei vierastaisi niin paljon, on tuttu lause, jota kuulen jatkuvasti.Tiedän, syy on varmasti osaksi minussa. Kun koko päivä menee siihen, että jollain tavalla perusasiat, juuri edellämainitut syömiset ja nukkumiset saadaan aikaiseksi, ei siinä paljon ole enää päivässä muuta aikaa, sosiaalistaa lastaan tai käyttää häntä muskareissa, taidekerhoissa, värikylvyissä ym. tai luuhata kylillä. Meidän elämässä portaat Maslowin tarvehirarkiasta eivät koskaan kipua sinne ylimmille portaille asti, itsensä toteuttamiseen, sillä jäämme perustarpeiden asteelle joka päivä.
Näistä mm. edellämainituista syistä tunnen itseni erittäin huonoksi äidiksi. Pitäisihän minulla nyt joku keino olla, jotta meidän elämä olisi helpompaa? Jotta lapsen elämä olisi helpompaa? Olenko vain tavallista surkeampi tässä äitiydessä kuin muut? Meidän ihana lääkärimme aina usein lohduttaa, että tämä kaikki KUULUU tähän sairauteen, kaikki nämä vaikeudet perusasioissa, mutta silti en voi olla miettimättä, selviytyisikö joku paremmin tästä kaikesta...ja en voi olla muistamatta niitä silmien pyörittämisiä joiltakin ihmisiltä, kun kerron, kuinka vaikeaa meillä voi olla nukkumaan meneminen. On helpompi kohdistaa syyttävä sormi äitiin kuin refluksista johtuviin epämääräisiin oireisiin. Onneksi tämän syyllisyyden välillä saa katki ne hyvät päivät, jolloin tajuaa sen eron, millainen voi lapsi olla, miten helposti voi kaikki perusasiat mennä ja kuinka paljon jää aikaa kaikkeen muuhunkin. Silloin, niinä hetkinä tajuaa, että ei ole vain kuvitellut elämänsä olevan hankalaa tai erilaista. Silloin toivon mukaan, sitä myös tajuaa sen, että on ihan hyvä äiti, riittävän hyvä. Olosuhteet eivät vain ole aina niin helppoja olla se hyvä äiti.
Voi Anu, kukaan ei selviytyisi paremmin tuossa tilanteessa, olet niin huippuäiti, et "vain" riittävän hyvä vaan parhain ja täydellisin tytöllesi - ja kun aikanaan helpottaa, oikeasti, oikein pidemmällä aikavälillä, saat viimein nauttia työsi tuloksista, niistä hedelmistä joita nyt kasvatat. Lapsesi on varmasti saanut hellässä hoidossasi niin vankan perusturvallisuuden ja luottamuksen maailmaan, että pärjää vaikka missä tilanteessa. Sitten kun keho ei enää aseta niin suuria haasteita teille molemmille, on mielenkin helpompi suunnata uusiin asioihin. Kukaan, ei edes Suomen paras lääkäri (niin väärin kuin se onkin), pysty poistamaan pikkutyttösi kipua ja tuskaa, mutta sinä teet niiden kestämisestä sen verran helpompaa, kuin mitenkään mahdollista, joka hetki. Tilanne olisi toivoton, jos hänellä ei olisi sinua, mutta sinun lähelläsi hänellä on suurin mahdollinen lohtu ja apu mitä maailma voi tällä hetkellä tarjota.
VastaaPoistaJa ymmärrän niin hyvin (tai niin hyvin, kuin omien kokemusten perusteella voin) ajatuksiasi. En vain osaa muotoilla sanoiksi kannustuksia/rohkaisuja oikein, osittain ehkä siksi, että omat ajatukseni vinksahtelevat vähän samoilla huono äiti -radoilla. Mutta ei me olla, kaikkea muuta, ja sinä se vasta sankari olet, oman elämäsi ja tyttösi. Ihan valtavasti voimia, ja uutta parempaa jaksoa toivoin niin hartaasti teille <3 EO
Kiitos Eo. Olin niin mykistynyt näistä ihanista kommenteista, joita sinä ja LL minun blogiini kirjoititte, että en heti löytänyt edes sanoja, miten olisin voinut vastata niihin. En edellenkään osaa muuta näihin vastata kuin kiitos kaunis ♥. En tiedä, miten jaksaisin ilman kaikkia niita kannustavia sanoja, jotka valavat rohkeutta aina vaan yhä uudelleen jaksaa aina eteenpäin.
PoistaSe on kyllä niin totta, että kun keho ei enää joskus aseta uusia haasteita, on paljon helpompaa varmasti jaksaa kiinnittää huomiota muualle, ja energiaa ja uteliaisuuttakin taas kääntyä sisältä ulospäin. Toivon sinne niin, että teilläkin siellä alkaisi parempia kausia ja että sun käsivarret ja jalat saisivat myös tarvittavaa lepoa ja saisit joskus, vaikka niin kaunista onkin aamuyöstä, käyttää sen ihan vaan siihen tarkoitukseen kun se on, eli nukkumiseen. Olette ajatuksissani ♥
(pikapikaa kmmentoin...) Voi rakas Anu!!! Olet maailman paras äiti lapsellesi, jos joku muuta väittää, hypätköön suohon! Olisin jälleen voinut sanasta sanaan kirjoittaa samoin. Niin samat tuntemukset näistä jutuista. Kaikkein pahin varmaan on tuo sosiaalinen kokemus. Kotona itsekseen pystyy jotenkuten itselleen selittämään, miksi olen valinnut pitkän imetyksen tien, ja miksemme käy juuri missään, mutta sitten kun mennään jonnekin ihmisten ilmoille, ja näkee miten helposti asiat joillakin toisilla sujuvat, alkaa sitä miettiä, että onko kyse siitä, että itse onkin tehnyt jotain väärin, kun systeemit ei suju niin helposti. Kun me näistä vaikeista vuosista selvitään, me varmaan, sitten kun ollaan toivuttu, pystytään mihin vaan, kun ollaan kasvettu ihmisinä "tavallisia " äitejä pidemmälle.
VastaaPoistasuukkosin ja halauksin, LL
On lohduttavaa kuulla, että samoja ajatuksia on muillakin äideillä omasta riittämättömyydestään. Voin niin hyvin uskoa että pitkässä imetyksessä kohtaa monia ei-toivottuja kommentteja. Mä yritän aina nousta niiden yläpuolelle ja hoen itselleni, että mä tiedän, että tää on meille se paras valinta, tärkeä juttu ja nyt kun saatiin vielä ne verikokeidenkin tulokset, jopa meidän neuvolantäti sanoi, että kyllä se äidinmaito on huipputavaraa!!! Saat olla siellä ylpeä itsestäsi, ihan varmasti teilläkin kuten meillä imetys on kannatellut monen huonon kauden läpi.
PoistaOltiin tänään tosiaan neuvolassa ja neuvolantäti kuunteli meidän arkea ja todella kauniisti sanoikin, että tiedätkö, monesta ei ole tohon ja että joka päivä näkee niitä äitejä jotka valittavat siitä että ei ole tarpeeksi omaa aikaa tai raskauden aikana suree sitä, että ei saisi juoda montaa lasia viiniä ym. ja kokevat jo nämä tällaiset rajoitteet liian ahdistavina...Se avasi silmäni näkemään, että totta, sitä antaa paljon itse lapselleen ja mikä parasta, sitä antaa vielä niin, että en tunne sinällään jääväni mistään "paitsi". Mulle suurin palkinto on se, että olosuhteisiin nähden tyttö kasvaa ja kehittyy ikätasonsa mukaan. Aikansa kutakin. Neuvolantäti muutenkin sanoi tosi kauniisti meidän tytön vierastamisesta ja ujoudesta, että lapsilla joilla on kipuja ja joutuvat kohtaamaan fyysistä epämiellyttävyyttä, on ihan luonnollista vierastaa, ja että se on päinvastoin hyvä piirre, että tällaisella lapsella on tuntemus omista rajoistaan ja siitä, että ei pidä siitä, että esim. vieraat ihmiset tai lääkärit ne rajat fyysisesti ylittävät.
Voimia sinne ja kirjoittelehan teidän kuulumisianne taas jonnekin palstalle tai tänne...Halauksia täältä kesäsateen keskeltä lähettäen Anu
Meidän 3v syö edelleen soseista ruokaa myös. Allergiat&refluksi, mikäs mukaan. Ensi kuuksi sairaalamme varasi meille ryhmäpalaveriajan johon tulee jopa psykologi, koska he epäilevät, ilmiselvästi, että syy on minussa. Kammottavaa. Ihan kuin minä haluaisin syöttää mautonta kukkakaali-broilerisosetta ainoana ruokana lapselleni 3 vuotta? Tuntuu, että HE ovat hulluja. ANtaisin mitä vain jos voisin ostaa lapselleni kaupasta esim. jäätelön tai vaikka suklaapatukan. Ja sittenkun voisin nämä lapselleni naamaan tunkea niin olisin normaali äiti, niinkö?!
VastaaPoistaKärjistettyä, tiedän. Mutta joskus itken kaupassa (hiljaa sisäänpäin tosin) kun kävelen hyllyvälejä ja näen kaiken mistä lapseni jää paitsi.
Siis voi että, näen täällä punaista puolestanne!!!! Joo, me kaikki allergia- refluksikkoäidit halutaan vaan syöttää samaa mössöä toiselle joka päivä...huh huh. Surullista... Tuntu siltä, että kun ei lääkärien taidot riitä, heidän suuri ammattiylpeys estää heitä katsomaan asiaa toiselta kannalta, ja he siksi ainoastaan näkevät vaihtoehtona sen, että vika on oltava jossain muussa - eli korvien välissä, joko lapsella tai vanhemmilla. Mä olen kanssa usein saanut kuulla, että ei kukaan voi olla noin allerginen! Tätä purankin tänne viimeisemmässä kirjoituksessani. Voi että kun se tuntuu pahalta. Ihan kuin tahallaan tosiaan antaisi lapselleen vain bataattia ja poroa tai olisin tosiaan niin yksinkertainen, että en osaa syöttää lastani muutoin. Ne ihmiset eivät ymmärrä mitään. Ei sitä todellakaan, mitä tämä elämä on lapsen kanssa jolla on todella vähän sopivia ruokia. Ja jos ei lapsi pysty syömään karkeaa ruokaa refluksinsa takia, ei se syy ole äidin tai isän, vaan sen sairauden. Voimia ihan kamalasti tuohon palaveriin teille ja pidä pääsi ylpeänä pystyssä ja mieli vahvana. OLET VAHVA ÄITI JA TIEDÄT TASAN TARKKAAN MIKSI LAPSESI SYÖ SOSEISTA SAMAA RUOKAA JOKA PÄIVÄ. Kerrohan tänne, miten palveri sitten meni...enkeleitä matkallenne ja pienelle 3-vuotiaallenne myös. Kuule, joskus jonain päivänä, meidän lapset syö ihan kaikkea ja tää kaikki on takanapäin, ihan varmasti!!
VastaaPoistaKiitos. Palaveri on vasta elokuun puolen välin jälkeen ja koitan kovasti unohtaa sen ennen sitä, etten murehdi turhia etukäteen. Meidän lapsi on myös juuri mallia "eihän tuon näköinen lapsi VOI olla allerginen". Paino menee hyvin keskikäyrillä, lyhyt on, mutta niin on muukin suku.
VastaaPoistaIho pysyy hyvänä kun kannan perusrasvaa ja kortisonia joka paikkaan ja huollan ja hoidan ihoa muutenkin jatkuvasti hyvin.
Ja kukaanhan ei meidän kotona ole katsomassa niitä huonoja hetkiä, öitä kun poika oksentaa (onneksi nexiumilla on tää saatu kokonaan pois, 3kk nyt ollut oksentamatta ja minä en vieläkään osaa nukkua koko yötä, käyn aina tarkistamassa kuitenkin). Tai kun iho on huonoimmillaan jonkun kokeilun jälkeen, harvoin sekään osuu juuri lääkärikäynnille. Tai kun poika ripuloi jne jne