Pienet kädet

Siinä kesken hellan jynssäyksen, pienet kädet kietoutuvat jalkani ympärille tiukasti ja jalkojeni juuresta kuuluu hellä ääni: "Äitsykkä, äitiliini, mä rakastan sua. Sä olet mun muru. Mun aarre. ". Heitän karhunkielen lavuaariin ja kumarrun alas halaamaan rakastani. Mun murua. Mun aarretta.

Tällaisia hetkiä mahtuu arkeemme paljon. Vaikeina aikoina hetkistä tuntuu tulevan entistä arvokkaampia, entistä enemmän voimaa antavia. Ne ikäänkuin pyyhkivät pois sen kaiken muun, sen pahan mikä leijuu päämme päällä. Elämä todentotta voisi olla hieman helpompaa. Omat tutkimukseni ovat edenneet nyt siihen pisteeseen, että minulle on tehty vahva epäily MS-taudin mahdollisuudesta oireisiini. Odottavan aika on pitkä. Odotan kutsua selkäydinpuntioon ja sitten vielä sen jälkeen kestää kolmisen viikkoa ennen kuin tulokset ovat valmiita. Kaikki on vielä niin epäselvää ja niin avoinna. Pelko silti asuu talossamme joka hetki. Onneksi pelkoa katkaisee juuri tällaiset pienet ihanat hetket. Silloin sitä tulee ajatelleeksi, kuinka kiitollinen sitä saakaan olla silti niin monesta asiasta. Ennen kaikkea siitä, että minulla on maailman ihanin tyttö. Rakkautta ei voi edes sanoittaa. Sillä ei ole rajoja. Olen niin kiitollinen, että sain tulla äidiksi. Sittenkin. En tiedä, kumpi tässä opettaa kumpaa, minä lastani vai lapseni minua. Pienet kädet antavat ääriä myöten rakkautta.

Näin äitienpäivän lähestyessä äitiyden asiat ovat yhä enemmän mielessä. Äitiys on ehkä opettavaisin rooli, jonka kautta olen paljon oppinut tuntemaan myös itseäni, millainen olen. Pieni ihminen riisuu aikuisen mielen panssareita olemalla niin avoin ja niin rehellinen. Se pakotta katsomaan omaa itseään paljaana, ilman mitään tekosyitä tai selityksiä. Riisuu pois turhan. Viimeaikoina on ollut aika vaikeaa olla läsnäoleva äiti, kun olen niin huonossa kunnossa ja huolissani itsestäni. Se surettaa paljon. Onneksi on kuitenkin niitä hetkiä myös paljon, pieniä rakkaudenosoituksia, jotka pysäyttävät hetkeksi kaikki vilisevät ajatukset ja saa keskittymään olennaiseen, tähän hetkeen. Kiitollisuuteen. Minun ihana tyttö. Olen hänestä niin onnellinen.

Äitienpäivän kunniaksi laitan tähän runon, joka itseäni on koskettanut, ja koskettaa edelleen.


Onko totta, et lapsi on sylissäin.
Ja näen itseni silmissä sen.
Että siintävät veet ja lämmin on näin,
ilma niin autereinen?

Missä ajassa, vuodessa elänkään,
kuka oon, minkä niminen?
Käsivarsillain nään nyytin pellavapään,
josta aiemmin tiennyt mä en.

Minä elän ja tunnen ihanuuden,
- Missä ihmeessä olin ennen?
Jouduin odottamaan pienen ikuisuuden
tätä hetkeä suuren onnen.