Kiitollisuutta

Viimeaikoina olen paljon pohtinut kiitollisuutta ja sitä, miten sitä osaakin olla nykyään kiitollinen niin monesta asiasta, mistä ennen ei edes tajunnut olla kiitollinen. Ne kiitollisuuden aiheet on sellaisia ihan tavallisia hassuja, pieniä asioita, kuten vaikka puhtaan pyykin tuoksu niitä viikatessa pois narulta, lapsen leikkien seuraaminen, koiran tyytyväinen tuhina kylkeäni vasten... Ihan sellaiset hetket vaan, joissa tajuaa sen, että elämä on hyvää ja monet asiat ovat niin hyvin.

Kiitollisuus tuntuu olevan nykyaikoina vaikea asia. Meidän elämä kyllästetään jatkuvasti haluamaan yhä enemmän asioita elämään. Meidät on opetettu katsomaan elämäämme suurennuslasin alla ja huomaamaan epäkohdat ja puutteet. Pitää saada enemmän, haluta enemmän, saada kaikki palaset samaan aikaan samalla hetkellä. Saada täydellisiä ystäviä, saada täydelliset lapset, täydelliset vanhemmat/isovanhemmat, täydellinen työ, täydellinen parisuhde, täydelliset harrastukset, täydellinen elämä. Tätä tavoitellessa kadottaa nopeasti ne kiitollisuuden aiheet ja myös ne hetket, jotka ovat täydellisiä ehkäpä juuri sen takia, että ovat epätäydellisiä. Sileä kivi voi olla pehmeä kädessä, mutta toisaalta juuri sileän pinnan takia, kiven muoto on yksiulotteinen. Kun pitää kädessään rosoista kiveä, tuntuma kiveen on erilainen, voi aistia sen monet ulottuvuudet, pienet kolot ja vaihtelevat pinnat. Säröt ja sileydet vuorottelevat, ja antavat yksilöllisen hahmon. Tekevät kivestä uniikin ja ainutlaatuisen. Elämässä on vähän sama juttu. Rosoisuus paljastaa kauneuden. Ja elämä on kaunis, monella tapaa.

Jukka Poika laulaa: Kiitollisuutta,
mä haluun nähä kiitollisuutta
Pitää olla kiitollisempi
ja joka päivä joka ilta vain enempi
Kiitollisuutta,
mä haluun nähä kiitollisuutta
Pitää olla kiitollisempi