Iloinen hämmennys

Riemullani ei ole oikeastaan nyt rajoja. Tein jotain sellaista, jota en uskonut vielä pystyväni tekevän pitkään aikaan, mutta jotain hassua kehossani on tapahtunut - sillä - (rummutusta ja hurraa-huutoja!!), olin tänään ensimmäistä kertaa kävelemässä muualla kuin pihamaalla sitten kevään!!! Oli aivan uskomaton tunne tajuta, että yhtäkkiä jalkani kantavat taas. Ja vielä enemmän hassu tunne, kun olin ajatellut päinvastoin, kun tulin keuhkokuumeeseen, että täältä todellakaan ei enää nousta...tai jos noustaan niin siinä menee vuosia.

Olen yrittänyt löytää järkisyitä tähän ihmeelliseen voimaantumiseen, joka on tapahtunut, vaikka olen vielä keuhkokuumeestakin toipilas, enkä löydä syytä kuin yhdestä ihmeellisestä sattumuksesta. Kun sain antibiootit keuhkokuumeeseen, yhtäkkiä vatsani alkoi voimaan paremmin. Olin sitä ennen joka päivä vesiripuloinut yli vuoden verran. Kun aloitin antibiootit, ripuli loppui kuin seinään ja sen lisäksi, ihan muutamassa päivässä "kuukasvoisuuteni" häipyi ja laihduin 5 kg. Niin outoa ja omituista...En muuta keksi kuin sen, että antibiootti vahingossa hoitivat jonkun suolistotulehduksen? jolla ollut merkitystä sille, että kilpirauhaseni ja lisämunuaiseni piiputtivat. Nyt ei ole minulla edes kilpirauhasoireita! Toinen looginen syy on se, että olen syönyt hevoskuurin verran lisäravinteita ja ne alkavat toimimaan, eli aliravitsemus alkaa olla mennyttä aikaa..

Hämmennys on, olkoon syy mikä tahansa,  suuri...ja juuri kun sain lääkäristä itselleni kilpirauhaslääkkeet ja lisämunuaista tukevat lääkkeet. Miten hassua elämä on!! En ehtinyt niitä aloittaa, kun tulin kipeäksi ja nyt mietin, aloitanko edes? Taidan hetken kuitenkin katsoa, mitä ihmettä nyt tapahtuu. Olo on häkeltynyt. Mutta niin onnellinen. Hei, mä kävelin ainakin kilometrin ja olisin voinut kävellä vielä vaikka pidempäänkin. Kuinka ihmeellistä se olikaan!!!! Onhan sitä puoli vuotta käveltykin vain kotipihalla ja ollut kausia, että olen voinut vaan istua pihalla. Siihen nähden, edistys on valtavaa. Ihan kuin olisi päässyt jonkinlaisesta vankilasta ulos. Oman kehonsa vankilasta. Myös suru on ollut aika suurta siitä, että aina kun lapsi kysyy lähdetäänkö puistoon, olen joutunut sanomaan,että äiti ei pysty...puhumattakaan mun koiraveteraanin katseesta, joka pitkään ollut apeana siitä, että lenkkinarun päässää minua ei näy. Voitte kuvitella, millainen riemu myös koirallani oli, kun minä otin hihnat käteen ja lenkilläkin, karvakorvani monta kertaa katsoi taaksepäin ja heilutti häntää niin innoissaan. Ihan odotan sitä päivää, kun saan lapseni taas viedä puistoon.

Pitkästä aikaa on luottavainen olo, että kehoni toipuu ja että vielä joskus pääsen nauttimaan liikunnan ilosta. En mä mitään ihmeitä kaipaa, tai maratooniin tähtää, haluaisin vaan sitä että jaksaisin koiran kanssa käydä metsässä ja lapsen kanssa mennä kävellen puistoon. Ne riittäisivät minulle loppuelämäkseni.