Tuomittu

Mun piti tänne tänään aamulla kirjoittaa aiheesta, kuinka olinkaan ensimmäisen kerran saanut aavistusta siitä, että muutakin elämää voisi olla kuin tämä refluksi-allergiaelämä. Tähän aavistukseen minut viritti iloinen uutinen siitä, että olin kuin ihmeenkaupalla saanut tentittyä yhden tentin, josta sainkin ihan huippuarvosanan ja huippuarvostelun! Olin ollut kuulemma asiantunteva, syvällinen, analyyttinen sekä kirjoittanut selkeästi ja mielenkiintoisesti. Mikä saavutus tässä univelassa!!! Olin hetken aamulla niin onnellinen siitä, että kyllä tässä päässä sittenkin vielä saattaa ehkä pysyä joitakin asioita ja kuinka ylpeä itsestäni olinkaan, että olin suoriutunut niin hyvin, vaikka tilanne olikin juuri viime kuukauden extrahuono lukemiseen.

Mutta mutta...nyt sitten oma hehkuttamiseni omasta suorituksesta tuntuu latistuneen yhtä nopeasti kuin alkoikin. Tämän jalat maanpinnalle-tunteen sai aikaan puhelu, jota olin odottanut jo kuukauden verran. Ravintoterapeutti soitti lapsen ravinnonsaantilaskemista. Olimme meinaan sopineet, että jos ravintolaskemat ovat edes suht kohdallaan, voisin alkaa lopettelemaan imetystä. Mikä huikea ajatus se olisikaan, syödä jotain ihan mitä itse haluaa!!!! No, tulos oli se, että lapsen energiansaannin arvio oli ravintolaskelmien mukaan vielä niin huono, että ei puhettakaan, että olisin tässä voinut ajatella imetyksen lopettamista tai vähentämistä. Olen siis TUOMITTU imettämään tällä possu-bataattikuurilla vielä X aikaa. Luoja tietää kuinka kauan! Toisaalta uutisista en ole mitenkään shokkijärkyttynyt, tiesinhän mä että ei tässä reiluun vuoteen ( tarkalleen 1 v 4 kk) ole tapahtunut mitään sellaista mullistavaa edistymisistä ruokien suhteen, että olisin ihmeissäni näistä tuloksista. Toisaalta taas omassa mielessäni olin jo silti alkanut kehitellä sellaista syksyä, että saisinkin syödä jo normaalia ruokaa. Olipa typerä ajatus sinälläään. Kun NYT näkee mustaa-valkoisella silmien edessään ne luvut, ne lyövät NIIN suoraan kasvoihin ja palauttavat tosiaan maanpinnalle tähän tilanteeseen, että ruokien suhteen olemme todella huonossa tilanteessa, vakka refluksiin nyt näytääkin tuo tällä hetkellä syöty happosalpaaja-laksatiivi-coctail melko hyvin auttavan. 

Mikä sai mut ajattemaan niin typerästi, että olisimme edistyneet niin paljon? Ehkäpä yksinkertaisesti se, että kun on tarpeeksi kauan mennyt tosi huonosti, jo muutos pienestikin parempaan saa ajattelemaan, että meillä meneekin jo tosi hyvin. Hassusti kuvittelin suurin piirtein että meidän ruokalusikallinen uutta makua, possua, pelastaisi koko tilanteen. No, onhan se meille iso harppaus siihen että ei ollut mitään muuta lihaa kuin poro, mutta ravitsemusterapeutin silmin me olemme edelleen edistyneet huonosti ja liian hitaasti. Hänen mukaansa yksi ruokalusikallinen puolen vuoden saldona on todella vähän. Hänen silmin tuskin lainkaan. Ja niinhän se kyllä onkin paperilla. Sitä vaan on itse pitänyt ja edelleen pidettävä yllä sitä ajatusta, että jo kynnenpäällinen enemmän jotain on edistymistä, jotta ei kokonaan luovuttaisi tässä. On oppinut olemaan iloinen niin pienestä, mutta toisin silmin katsottuna melko mitäänsanomattomista edistyksistä. No, joka tapauksessa lopputulos nyt tällä hetkellä on se, että imetys jatkuu ja minä tyttö syön joka päivä kolme kertaa possua ja bataattia edelleen. PLÄÄH!