Jälleen tänään, kun tyttöni ja minä tuijotamme vain toistemme kasvoja, mielen valtaa paha olo. Me olemme niin yksin. Moni sairastunut ihminen puhuu tukiverkkojen katoamisesta. Joillakin onnekkailla näin ei ole käynyt. Me taidamme olla niitä epäonnekkaita, joiden puhelin ei enää soi, eikä kukaan käy kylässä. Syitä voisi etsiä vaikka mistä. Siitä, kuinka kaikki alkoi muuttua kun lapsi sairastui. Siitä, kuinka kaikki lopulta muuttui, kun itse sairastuin. Kun lapsi oli sairas, minä itse vielä jollain tavalla pidin yllä jonkinlaista sosiaalista verkkoa, jos ei muuten, niin lähtemällä lapsen kanssa puistoon tapaamaan muita ihmisiä. Siinä vaiheessa jo oikeastaan moni oma ystäväni lakkasi pitämästä yhteyttä, kun en enää voinut lähteä kahvilaan tai ulos syömään, paikkoihin joissa yleensä ennen oli nähty...eihän sitä ihminen nyt mitään muuta pysty keksimään, missä voisi tavata????Miten typerä ajatus!
No, joka tapauksessa nyt, kun itse en ole pystynyt enää menemään edes puistoon kohta puoleentoista vuoteen ja yliopistolla en ole pystynyt enää käymään, on minulta kadonnut se viimeinenkin häivähdys kodin ulkopuolella olevasta elämästä. Onneksi lasta käy säännöllisesti tapaamassa mummi ja hän pääsee mummin kanssa puistoon yms. ja lapsen isä pitää huolen vapaa-aikanaan siitä, että lapsi pääsee kotoa pois, mutta minä...minua ei käy katsomassa ketään. Ihan kun olisin kadonnut. En muista koska olisin saanut kotiini jonkun kylään ja saanut vaihtaa kuulumisia ja turista niitä näitä. Miten ikävä onkaan tällaisia hetkiä!
Moni ei taida oikeasti edes tietää tai ei halua sitten nähdä, kuinka huonossa kunnossa olen, vaikka olen siitä saattanut puhuakin. Tuntuu pahalta sanoa näin, mutta oikeasti olen ollut suurimmaksi osaksi niin huonossa kunnossa, että jotta pääsisin edes vähän kävelemään pihatielle, olisin tarvinnut/ tarvitsisin taluttajan. Rohkeuteni ei ole ollut niin suurta, että olisin lähtenyt selvittämään mahdollisuutta saada kotipalvelu. Onneksi on tuo piha tuossa, johon vielä pääsen, ja josta jaksan kontata takaisin sisään, jos jalat lähtevät alta.
Tämä hiljaisuus on pakottanut katsomaan itseäni myös peiliin ja sitä olen täällä tehnytkin. Millainen ystävä minä olen ollut muille? Olisinko tehnyt samoin jollakin toiselle, mitä on minulle tehty? En tiedä vastausta. Tuskin koskaan syyttävä sormi osoittaa vain yhteen suuntaan, eli minussakin on varmasti vikaa. Olen ollut auttamatta surkea ystävä viimeiset vuodet. En ole jaksanut pitää yhteyttä kehenkään, enkä ole pystynyt lähtemään mihinkään. Silti, ansaitsenko sen mukaan tämän yksinäisyyden, en osaa sanoa. Tässä vaiheessa tuntuu enää vaikealta myös alkaa kuromaan ystävyyssuhteita uudelleen kasaan. En tiedä, mistä edes aloittaisin tai mitä sanoisin. On välissä niin paljon. Sitä en voi silti kiistää, ettenkö minä kaipaisi myös ystävää.
Luin postauksesi jo kauan sitten ja minua jäi vaivaamaan, etten silloin kommentoinut mitään. Edelleenkään en tosin tiedä mitä lohduttavaa sanoisin... Noin huonossa kunnossa ystäviä varmasti kaipaisi enemmän kuin koskaan! Omasta elämästämme tiedän, että jo lasten sairaudet todella kutistavat sosiaalista elämää. Tapaamisia on vaikeampi järjestää, muita ei kiinnosta puhua vain sairauksista ja itsestä tuntui pahimmillaan, että kaikki muu on niin merkityksetöntä ettei jaksa puhua pelkkää "small talkia". Voin vain yrittää kuvitella kuinka yksinäistä on, kun ei edes pääse kotoa tapaamaan ketään tai edes "ihmisten ilmoille". Enpä tiedä lohduttaako tämä sepustus Sinua yhtään, mutta ainakin lähetän oikein lämpimän ajatuksen sinne ja toivon kevätauringon tuovan valonpilkahduksia elämäänne�� SG
VastaaPoistaAnu, en tiedä mitä kirjoittaa, olen todella surullinen sinun puolestasi, toivon todella, että tämä teksi on saanut jonkun ystäväsi heräämään! Sinua ei missään nimessä saisi jättää nyt yksin! Toivottavasti voit nyt edes vähän paremmin ja aurinko on tuonut valoa myös teidän elämäänne <3
VastaaPoistaVOIMIA!
jaksamista ja toivottavasti netti edes auttaa saamaan keskustelukavereita ja itse kiinnostaisi tulla kylään ja vaihtaa ajatuksia, voisin jopa taluttaa ulos =)
VastaaPoistaVoi miten surulliseksi tulin luettuani tämän :( Meille on käymässä vähän samoin. Arki vie niin paljon voimia, ettei resurssit riitä kodin ulkopuolisten asioiden ajatteluun. Olen yrittänyt pitää yhteyttä ystäviini vaikka edes tekstiviesteillä ja monesti he vastaavat, että ovatkin minua ajatelleet. Miksi eivät sitten ole kysyneet, miten jaksan? Tiedän, että minulla ja heillä on enää harvoja yhteisiä puheenaiheita, koska oma elämäni pyörii lähes yksinomaa lapsen ja hänen refluksinsa ym. ympärillä, eikä seurani oli välttämättä kovin piristävää. Olen yrittänyt käydä perhekerhoissa, mutta jotenkin se kaikki tuntuu niin pintapuoliselta, eikä muiden äitien kanssa oikein tunnu maailmat kohtaavan... On niin erilaista meidän arki, niin eri asiat ovat tärkeitä. Tsemppiä ja voimia sinulle kovasti! Toivottavasti saat edes netistä vertaistukea. Olen saanut joitain ystäviä muista refluksikkojen äideistä ja tavannutkaan heitä. On helpottavaa, kun ei tarvitse selittää tai puolustella. Tavallaan koko elämä on mennyt uusiksi, mutta se on tarjonnut mahdollisuuden myös johonkin uuteen.
VastaaPoistaKiitos vastauksestasi! Olen ihan älyttömän surkeasti blogiakin nykyään kirjoittanut - oikeastaan siitä syystä, että ei ole ollut kauheasti enää mitään uutta kerrottavaa tilanteestamme. Toivon sinulle että jaksat tsempata sosiaalisten suhteiden eteen, uskon kuitenkin, että pidemmällä tähtäimellä se on hyvä juttu, vaikka ymmärrän niin hyvin, kuinka kontrasti omien juttujen ja toisten juttujen välissä on kuin valtameren takaa puhuisi. Meille kuuluu nykyään parempaa ja se, että olen vähän aloitellut työjuttuja, on tuonut kivasti sosiaalisuutta elämään ja olo ja elo ei ole enää samalla lailla yksinäinen kuin ollessa pelkästään kotona. Nykyään koen jopa sen, että kuulen ihan muita juttuja virkistävänä! ja saan kaivattua lepoa, ei vaan fyysisesti, vaan myös henkisesti omiin ajatuksiin. Toivon teille hyvää joulun aikaa ja voimia kaikkeen arkeen ja siinä oleviin haasteisiin <3 kiitos kun kirjoitit tänne!
Poista