Varovasti

Me olemme täällä eläneet herkän hiljaisuuden aikaa ja siksi blogini on ollut myös hyvin hiljainen. Kaikki mielessä olevat asiat jollain tavalla tuntuvat kuin kukan nupuilta tai ruohon versoilta, että niitä haluaa pitää itsellään ihan hiljaa ja suojella.

Elämästä on tullut monin tavoin varovaista. Olen pienin askelin toipumassa, mutta ne akseleet ovat kuin pienen lapsen ensiaskeleita, huteria, varovaisia ja pelokkaitakin. Muistissa on vahvasti eletyn elämän jäljet, joiden toipumista ei voi kiirehtiä, on mentävä hiljaa, kuunnellen.

Kuuntelu on ollut iso osa toipumista, hengissä säilymisen elinehto. On ollut pakko kuunnella sisimpänsä ääntä. Keskustella kivun kanssa, ymmärtää sitä, miksi kehoni on niin rikki, miksi olen niin väsynyt. Ymmärtäminen herättää myötätuntoa ja hellyyttä itseä kohtaan, joka hätistää pois kaikki ne itsesyyttelyt ja syytökset siitä, miten olen voinut päästääkin itseni tähän pisteeseen, sekä piinaavat pohdinnat siitä, olisinko voinut tehdä jotain toisin, paremmin, jotta olisi tältä kaikelta vältytty? Jotta en olisi sairastunut näin vakavasti?

Kaikkiin piinaaviin kysymyksiin ei kuitenkaan ole vastauksia, sillä elämää ei voi kelalta taaksepäin kuten vanhaa kasettisoitinta. On otettava se, mikä on tullut, hyväksyttävä ja käännettävä katse tulevaan. Mennä eteenpäin, vaikka tuntuukin, että kaikki menee eteenpäin niin hitaasti, liian hitaasti.

Tähän hitaasti menemiseen usein pysähdyn. Mitä minulle sillä halutaan opettaa? Helposti tähän vastaa kärsivällisyyttä, mutta mitä muuta? Tähän olen löytänyt vastauksen. Hellyyttä. Kun tuntuu, että mikään ei muutu tai mene eteenpäin, kiukun, turhautumisen ja katkeruuden korvaa hellyys. Otan asiat eteeni hellyyden kautta. Katson jalkojani, jotka eivät kanna kuin nykyään kotipihalla, hellyydellä. Ne ovat kantaneet sitä ennen paljon. Nyt niiden aika levätä. Katson lastani  uudenlaisella hellyydellä myös. Hänen rajoitteensa ovat saaneet omien rajoitteideni kautta ihan uudenlaista myötätuntoa, kun minä myös kamppailen kapean ruokavalioni kanssa.

Olen oppinut jotain siis koettelemuksista. En tiedä, onko sillä sinällään mitään arvoa, mutta sillä on, että olen sen kautta löytänyt itseäni enemmän. Melkoinen suorituskeskeinen minuuteni on saanut mojovia opetuksia siitä, että minuus on paljon muutakin kuin kykyä tehdä asioita ja pärjätä. Minuus löytyy kyvystä olla. Oleminen on paljon vaikeampaa kuin tekeminen. 

Edessä on vielä vaikeita aikoja. Ensi viikolla selviää oman terveyden kannalta merkittäviä juttuja, ja jännittyneenä niitä odotan. Oman haasteensa arkeen on laittanut se, että lapseni lähes kaikelle oleva herkkyys on jälleen kerran mykistänyt.  Tällä kertaa kohdistuu syvä huokaus siihen, että meillä ei ole vieläkään löytynyt lapselle sopivaa särkylääkettä. Tämä tuo aika paljon edelleen rajoitteita sen suhteen, kuinka paljon uskallamme vielä olla lapsiryhmissä, ja mitä jos tilanne on sama, vuoden päästä kun pitäisi miettiä hoitopaikkaa. Levottomia ajatuksia on vaikea tyynnyttää. Pyrin siihen kuitenkin hokemalla itselleni, päivä kerrallaan. Hellyyden varassa.


"Minä luon elämääni hellyyden varassa.
Palautan herkkyydelle
sille kuuluvan tilan.
En anna äänekkäiden tai häikäilemättöminen
määrätä itseäni.
Syvemmin kuin koskaan ymmärrän,
mikä voima kätkeytyy varovaisuuteen. "