Tää on niille..

Refluksi-allergiaelämä on elämää, jolle ei aina löydy sanoja. Ennen lapseni sairastettua olin ajatellut allergioista aika kevyesti, vaikka olenkin itse jo lapsesta asti kärsinyt jos jonkinmoisista oireista. Nyt ajattelen allergioista hyvin eri tavalla, vaikka edelleen vaikeimpina aikoina muistutankin itseäni siitä, että lapseni ei ole onneksi kuolettavasti sairas, vaikka allegiat ovatkin vakavia ja saattavat uhata henkeä.

Olin ajatellut, että olen nähnyt jo lapsessani sen kirjon, miten hän reagoi. Mutta ehei! Saimme kokea uuden oireen, adhd-päättömän raivon, sellaisen raivon, että lapseen ei saa edes katsekontaktia ja lapsi valvoo putkeen yli 15 tuntia pystymättä levottomuudeltaan ja ahdistukseltaan nukkumaan. Tämä oire tuli kananmunan kokeilusta. Ensimmäisestä murusta mitä kokeilimme tuli vain maha kipeäksi, toinen muru, jonka itse asiassa lapsi varasti, tuli rajummat oireet. Kolmatta murua toivottavasti emme joudu kokeilemaan pitkään aikaan.

Allergia siis yllättää, se pitää varpaillaan, ja vaikka kuinka tutulta sen kanssa eläminen jo on, silti se on arvaamaton matkakumppani. Tämä epävarmuus on yksi raastava asia äitinä ja juuri se, että koskaan ei tule hetkeä että voisi hellittää, vaikka olo olisi kuolemanväsynyt.

Allergiaelämässä jotkut pääsevät helpommalla, lapsi toipuu pariin ikävuoteen mennessä niin, että saa sallitut ruokalistat vaihtaa kielletyiksi. Me emme ole vielä olleet siinä onnekkaita. Meillä edelleen on vain niukka sallitut lista, jota lapsi voi syödä. Onnekkaita olemme siinä, että niitä muutamia ruoka-aineita syödessään lapsi on tyytyväinen ja terveen oloinen, vaikka tiedossa on koko ajan huoli ravintoaineiden niukkuudesta, siitä, että saako lapsi liiallisesta bataatin syömisestä jotain pidempiaikaisia haittoja esim. maksaan tai kilpirauhaseen, sekä miten lapsi henkisesti alkaa pahoinvoimaan siitä, että syö lähes joka päivä samaa ruokaa.

Viimeaikoina ajatuksissani on ollut erityisesti yksi äiti ja yksi perhe, josta on tullut minulle erityisen, erityisen rakas. Olen puhelimen päästä saanut seurata heidän allergiaelämää ja välillä olla täällä kyynelsilmin siitä huolesta, miten he siellä jaksavat, miten ihmeessä voivat jaksaa niin sietämätöntä tilannetta. On vaikea pidättää itkuaan äidin huolestuneesta äänestä, sillä niin hyvin itsekin voin samaistua siihen tilanteeseen, kun kaikki näyttäytyy toivottomalta. Tämä äiti silmissäni näyttäytyy urheimmalta äidiltä ketä tiedän. Hän on todellinen voittaja, sillä joka päivä hän tekee sen työn, mikä on pakko vain tehdä. Joka päivä hän kiipee pitkät portaat ylös kuin Rocky Balboa, ilman sitä, että saisi tuntea olevansa voittaja, vaan päinvastoin saa tuntea riittämättömyyttä, lannistumista ja sitä, että kaikki keinot auttaa omaa lastaan ajautuvat yksi toisensa jälkeen umpikujaan. Siinä jos jossain on sankaruutta, hiljaista sankaruutta, jota ei välttämättä edes läheiset osaa nähdä, ainoastaan sellainen, joka itsekin joka päivä kiipee samoja portaita ylös verenmaku suussa.

Allergiaelämää voisi hyvin kuvata myös seuraava laulu. Tämä laulu kuuluu omaan "terapiaani", josta itse saan voimaa taas nousta kontaltani ylös ja jatkaa taas alusta kaiken kaaduttua. Tää laulu on erityisesti sille eräälle äidille, jonka luona ajatukseni ovat olleet nyt lähes joka hetki. Tää allergiaelämä on todellakin rakkautta, hulluutta, draivii. Ilman Rakkautta omaa lasta kohtaan tätä ei jaksaisi. Hulluutta siitä, että juuri kun ajatteli että enempää ei voi tulla, tulee siltikin.  Draivii...se tulee siitä tarmosta, että liekki palaa aina vaan, vaikka kynttilät olisivat kummastakin päästä jo aikoja sitten palaneet loppuun.

Tää on sulle...


Tää on oikeille voittajille,
oman elämänsä sankareille,
Voitontahdon silmistä nään,
tahdonvoimaa täynnä pää.

Tää on rakkautta, hulluutta draivii,
melkein kaiken ton se vaatii,
Myös kyyneleitä verta hikee,
joskus vannomista Herran nimeen.

Tää on niille jotka antaa kaiken,
Rocky Balboa ja Eye of the Tiger,
jotka antaa enemmän kuin lupaa,
vaikka tulis välil lunta tupaan.

Ei voi kelaa et se tulee noin vaan,
pitää olla valmis uhrautumaan,
vaikka hopeetkin jaetaan,
vain voittaja muistetaan

Tää on pukuhuone tsemmauskamaa,
niile jotka löytää petrausvaraa,
Niille joilla maistuu veri suussa,
vaikka ollaan vasta tammikuussa.

Tää on rakkautta, hulluutta draivii,
melkein kaiken ton se vaatii,
Myös kyyneleitä verta hikee,
joskus vannomista Herran nimeen.