Saa nähdä, mitä tästä tekstistä tulee. Silmät ovat niin kyynelissä ja turvonneet, että vaikea nähdä kunnolla kirjaimia. On pakahtunut olo. On aika kirjoittaa tuskasta. Siitä tuskasta, joka on ollut jokapäiväinen seuralainen siitä lähtien kun lapseni sairastui. Vastoinkäymisiin voi suhtautua urheudella, mutta se ei poista sitä, että sitä tuskaa ei olisi tai sitä ei kokisi. Se on. Se vaikuttaa arjessa, halusi tai ei. Nyt kun lapsi voi monella tapaa paremmin, tuskan määrä, mitä on kantanut sisällään, on yllättänyt minut. Se kipu. Väsymys. Itsensä ylittäminen. Totaalinen uupumus, jolle ei tunnu olevan rajoja. Vajoaminen, jolla ei näytä olevan pohjaa.
Tuskaa olen yrittänyt painaa alas. Unohtaa sen olemassaolon. Tsempata, että kyllä tää tästä ja vielä on parempi aika. Sinänsä absurdia, että nyt kun on tosiaan tullut se "parempi aika", tuska ei väistykään, vaan nousee pintaan vyöryen aallon lailla.
Tuska nousee muistoista. Siinä kun viikkaan pois vauvanvaatteita myyntiin tajuten, että tää oli nyt tässä. Tai että kun näen onnellisen äidin pienen hymyilevän jokeltelevan vauvansa kanssa. Tai kun katselee vanhoja valokuvia, ja palan tunne jää kurkkuun.
Tuskaa nousee myös jokapäiväisissä arjen hetkissä. Se roikkuu paidanliepeissä kiinni ja painaa maahan. Siitä, kun ihmetellen katselee yksivuotiasta leikkipuistossa, jonka nenän edessä on enemmän ruokia kuin edelleen omalla kolmevuotiaallaani. Tai siitä, kun herään ja tajuan että tätäkään päivää en saa aloittaa voiden hyvin vaan kehoni armoilla. Tai siitä, että en jaksa enää tehdä ruokaa hellan ääressä seisten, vaan tuolilla istuen ja välillä lattialla maaten. Tai siitä, kun pakastan kesän marjoja ja purskahdan itkuun muistaessani kaksi edellistä kesää jolloin mansikoita olin pakastanut niin, että en voinut syödä murustakaan, vaikka aliravittu keho ahmien niitä pulleita, makeita, herkullisia vitamiinipommeja katselikin kaihoten. Tai siitä, kun lääkäri katsoo minua syyttävästi, että miten olen voinut päästää itseni näin huonoon kuntoon, syödä sisäelimeni pilalle. Tai siitä, kun edelleen lähes joka yö, jossain kohtaa säpsähdän hereille ja tarkistan, että hengittäähän lapseni.
Tuska pysäyttää. Pakottaa pysähtymään. Ei vaan fyysisesti, vaan myös henkisesti. En tiedä, mitä tälle tuskalleni teen. Ehkä ainoa tie on vain antaa sen nyt olla. Olla siinä. Hyväksyä. Kohdata ja tutustua siihen. Mutta se tekee kipeää.
Voi rakas Anu. Ei ole sanoja, mutta ehkä taas kerran löydät viisaudellasi parhaimman ratkaisun: antaa olla. Ehkä pakko vain tutustua siihen tuskaan ja väsymykseen, ja sillä tavoin se lopulta helpottaa, eikä kieltämällä tai vastaan hangoittelemalla. Mulla on jotain samansuuntaista meneillään, pienimuotoisempaa toki paljon, mutta väsy yllättää sittenkin ja oma keho. Mieli myös, uudestan ja uudestaan. Hurjasti voimia, kirjoittelen kun paremmin aikaa. Suuren suuret halaukset. Toivon sinulle, ja teille, paljon paljon parempi päiviä tulevaisuudessa. <3 EO
VastaaPoistaKiitos ♥ Kaikkia näitä toivon myös sinne ♥ kirjoitellaan!
PoistaVoi Anu :/ olen niin surullinen puolestasi :(
VastaaPoistaPystyisittekö mitenkään muuttamaan? Me nimittäin juuri muutettiin ja ensimmäistä kertaa muuttaessa oli jotenkin jännä olo siivoillessa viimeisen kerran vanhan asunnon. Tuntui, että yksin siellä tyhjässä asunnossa siivosin myös pois sen joka öisen heräilyn, lapsen itkun, oman huolen, kaikki ne kuolemanpelot yms. Oli todella kaihoisa tunne myös, jättää asunto jossa sain viimeisen vauvani.. Nyt, kun asutaan uudessa kodissa niin tuntuu siltä, niin kliseistä kun se onkin, että on todella kääntänyt uuden sivun elämässään :)
Hei!
VastaaPoistaMielenkiintoinen ajatus muuttamisesta ja sen vaikutuksesta! Ihana juttu, että tuollainen tapahtuma toi teidän elämään uuden alun tuntua ja uudenlaista positiivsta energiaa! Mä rakastan mun kotia liikaa siitä muuttaakseni tällä hetkellä. Koti on mun turvapaikka ja nyt kun pihalle on rakennettu lapselle unelmien leikkimökkikin, muutto ei taida olla meille oikea ratkaisu. Mutta jospa keksisin jonkun toisen tavan symbolisesti auttaa itseäni uudistumaan? Sitä jään tänne miettimään...Joka tapauksessa PALJON IHANIA HETKIÄ UUTEEN KOTIINNE! ♥
Kiitos Anu <3
PoistaPohdin vielä lisääkin tätä muuttamista itseasiassa.. Aiemmin asuimme todella rauhallisessa ympäristössä ja jos ikkunasta näkyi kerran päivässä orava niin oli se meidän kohokohtamme Sisun kanssa niinä päivinä, kun molemmat lapset olivat kipeinä peräjälkeen ja saatettiin olla sisällä monta päivää.. Mieheni tekee pitkää päivää töissä ja vanhin lapsi juoksee kavereilla tai ulkona itsekseen.. Nyt täällä uudessa kodissa näkyy ja kuuluu ikkunasta paljon elämää, ihmisiä sekä meteliä, autoja, rakennustyömaa ym.. Tämä nyt toki on vain väliaikainen koti, kunnes löydämme kivan isomman uuden kodin, mutta innoissani olen tästä hälinästä ympärillä. Lapset eivät toki, kop kop, ole olleet vielä kipeinä, mutta voin vain kuvitella miten ihanaa on sitten olla neljän seinän sisällä, kun näkee kuitenkin ihmisiä ja elämää. Tuntee, ettei ole ainoa ihminen maailmassa - täällä kipeiden lasten kanssa huonosti nukutun yön jälkeen ja mieskin tulee vasta ilta yhdeksältä kotiin.. Hassua, mutta niin totta :)