Se päivä on nyt tässä!!!!

Söin äsken keittiössä ruisleipää juustonsiivulla. Kyyneleet vaan valuivat pitkin poskia kun mutustelin pieniä murusia suussani kaikilla makunystyröilläni. Tilannetta, jota nyt koen ja elän, en oikein osaa kuvailla. Sisälläni vellovat tunteet helpotuksesta ahdistukseen, ilosta suruun, katkeruudesta kiitollisuuteen, kaikenlaisesta liikutuksesta ja haikeudesta ihmeelliseen olotilaan, josta en saa kiinni kuin pieniä välähdyksiä. Olin kuvitellut usein tätä päivää, että saa taas syödä, mutta mikään kuvitelma ei pystynyt tavoittamaan sitä, mitä tämä oikeasti sitten on.

Koko tapahtumaketju lähti liikkeelle jouluisen mahataudin vierailusta.  Mahatauti ei turhaan ollut yksi niistä taudeista, joita pelkäsin, mitä tekeekään lapselle, jonka suolisto valmiiksi jo niin hauras. No, se teki niinkuin arvata saattaa. Refluksi ärhentyi todella pahaksi ja ruokia tippui pois niin, että tällä hetkellä ihan sopivia on kolme ja niistäkin se kolmas sellainen, jonka määriä on vähän pakko tarkkailla. Tämä tapahtumaketju rysäytti omaan tajuntaani sen, mitä oikeastaan olin tiennyt, lapsemme ei tulisi kohtaamaan mitään ihmeparantumista tiettyyn ikään mennessä. Jos yksi tauti tuosta vaan vie pois periaatteessa koko vuoden edistymisen, oli pakko hyväksyä, että entiseen pääsy myös on pitkä tie taas, puhumattakaan siitä, että päästäisi vielä siitä eteenpäin siihen vaiheeseen, että voisin turvallisin mielin lopettaa kokonaan imetyksen. Tämän tajuaminen sai havahtumaan siihen, että enää en jaksa kolmatta vuotta elää näin pienillä ruoka-aineilla, itselläkin kun taas joulusta asti on ollut suurin piirtein vain kolme ainetta käytössä. Olin niin huonossa kunnossa, että lääkärin kanssa keskusteltuani kumpikin oli samaa mieltä, että nyt on vain pakko lopettaa imetys - jotta lapsella on vielä äiti olemassa. Lapsi kyllä pärjää, vaikka luultavasti voikin laihtua tämän ratkaisun myötä.

Tämän päätöksen jälkeen olo oli  oikeastaan aika levollinen. Olen kääntänyt ajatukset siihen, kuinka paljon olen jo auttanut lastani ja jollain tavalla minulla on koko ajan vahva luottamus siihen, että lapseni nyt pärjää omillaan. Aika on valmis. Tunnen oman työni täytetyksi ja siten ihan hyvillä mielin aloitettiin vieroitus, vaikka täytyy se kyllä sanoa, että kyllähän niitä pelkoja ja ristiriitaisia tunteitakin karkaili ajatuksiin vähän väliä, mutta perusvire oli se, että nyt se tehdään. On aika.

Vierotus alkoi siis viime viikkonloppuna todenteolla ja rankkaa oli alussa. Lapsi kapinoi monella tapaa, mutta jotain lohdullista siinä on, että hän on jo sen ikäinen, että hänen kanssaan voidaan keskustella tisun loppumisesta ihan erilailla kuin pienemmän lapsen. Hyvä mieli on myös siitä, että jo kesästä asti olen tätä asiaa alustanut ja nyt vain tehokkaammin tuonut esille puheissa ja teoissa. Protestointi on silti ollut ajoittain todella voimakasta. Luova on saanut todellakin olla ja olen kehitellyt jos jonkinlaisia huijauskeinoja, kuten yöllä kun toinen haluaa maitoa, sanonkin, että äidin täytyy ensin käydä vessassa...Olen myös ostanut pieniä lahjoja, joita hän saa aina kun on yksi tahtomiskerta onnistuneesti ohitettu. Pieni tyttö on tainnut itse myös tajuta "pelin" hengen ja hänestä on kuoriutunut melkoinen neuvottelija. Hän näyttää topakasti neljää sormeaan ja toteaa, että haluaa neljä tissiä. Minä siihen, että ei niin montaa. Hän nostaa kaksi sormea pystyyn ja toteaa kaksi!!! Kun puistelen päätään, hän laittaa päänsä hieman alaviistoon, katsoo isojen kosteiden silmien alta kuin spanieli anoen, ja kohotaa yhden sormen ja sanoo, että anna yksi! Tai vielä yksi! Tai toisinaan sanoo, että toinen puoli! edes pikkusen! Tämä vaatii äidiltä melkoista itsensä panssarointia sydämen ympäriltä, että ei helly liikaa. Heltymistäkin on tässä tapahtunut, ja sen itselleni sallin. Oikeastaan ehdoton ei ei olisi toiminutkaan. Pienet huikat pahimpiin oloihin toi helpotusta kummallekin, mutta silti suunta olo koko ajan selvä.. On otettava askeleita eteenpäin.

Viimepäivinä vieroitus on muuttanut muotoaan, lapsi on hyvästellyt ja tajunnut itse, että tisu on lopussa. Minun on ollut tosi hyvä olla, kun olen nähnyt tämän, kuinka sinut hän on asian kanssa, niin valmis kuin vain voi olla. Hän on iloinen itsensä ja ei juurikaan ajatusta laita enää rinnalle, paitsi joinain tietyissä tilanteissa. Paremmin mennyttä prosessia en olisi voinut toivoa. Kaikki se pohjatyö todellakin kannatti. Se valmisti lapsen ja ehkä ennen kaikkea itseni tähän luopumiseen.

Kaiken tämän myllerryksen keskellä tällä äidillä on ollut omakin prosessi meneillään. Uuden elämän aiheuttama jonkinasteinen hämmennystila. Ihan outoa ajatella, että saan alkaa syömään mitä haluan. Voin kaupassa valita ruokia tuosta vaan! Saan päättää omasta kehostani ja miten sen ravitsen. Ihan absurdi ajatus! Kohta voin OIKEASTI päästä taas kahviloihin kahvittelemaan, syömään ulos, syömään ylipäätään jotain muuta kuin muutamaa ruoka-ainetta. Tämä kaikki saa olon tuntumaan ihan hassulta, ajatuksetkin ihan hupsuja, kuten mitä mä sitten syön???? Osaanko enää tehdä ruokia, joissa on enemmän kuin kahta raaka-aineetta??? Mitä kaikkia uusia tuotteita on tullutkaan reilun kahden vuoden ajan kauppoihin?? Miten keho ottaa vastaan uusia ruokia, kun on suurin piirtein elänyt kuin Selviytyjissä??? Täytyy ainakin alussa aloitella ruokia ihan varovasti...Yksi iso kysymys on ollut myös mielessä : Miten selitän lapselle, joka aina tottunut saamaan lautaseltani itselleen, että enää et saakaan??

Jotain ajatuksia on kyllä siitä, mitä haluan syödä ensimmäiseksi. Viimeisen viikon olen joka päivä nähnyt silmieni edessä laskiaspullan, ruisleipää, juustoa ja tomaattia. Toinen asia, joka on satavarma on se, että EN TULE SYÖMÄÄN BATAATTIA JA POSSUA KUIN SEURAAVAN KERRAN EHKÄ JOULUNA, ja sekin ehkä..Mikä vallaton ajatus päättää, mitä itse syö!!! Ja se päivä on nyt tässä!!!