Kun tietää miksi elää, voi kestää melkein mitä tahansa

Viimeaikoina on ollut vaikeaa löytää voima-ajatuksia oikeastaan mistään. Ainoa, mihin olen pystynyt samaistumaan, on ollut kirjallisuus, ja sellaiseen kirjoittajaan kuin Viktor. E. Franklinin , logoterapian isään, joka löysi elämälleen tarkoituksen karmivalla tavalla, keskitysleirillä.

Keskitysleiri tuo mielikuvia paikasta, jossa ei ole toivoa, on pelkkää eloonjäämistaistelua sekä jatkuvaa kuolemanpelkoa. Suurin osa vangeista todentotta kuolikin, ainakin emotionaalisesti, mutta osa ei lannistunut, ei sitten millään, kuten Viktor. Vangit kärsivät kovaa aliravitsemusta jatkuvasti ja jotkut alkoivat käyttäytyä primitiivisesti. Kuitenkaan vangin fyysinen kunto ei ratkaissut sitä kuka selvisi, vaan lopulta se henkinen kapasiteetti. Viktor tajusi perimmäisen totuuden, mikä ihmisen pelasti ja se oli rakkaus. Vaikka ihminen olisi kuinka epätoivoisessa tilanteessa tai elämänvaiheessa eikä pystyisi millään toimimaan positiiviseti tai ajattelemaan tulevaisuutta, hän saattoi silti tuntea, siinä kaiken kamaluudenkin keskellä tuntea rakkautta ja kun ihminen tiedostaa olevansa vastuussa häntä rakkaudella odottavasta ihmisestä, ei hän koskaan voi heittää pois elämäänsä. Frankl viittasi ajatuksellaan Nietzscheen: "kun tietää miksi elää, voi kestää melkein mitä tahansa." . Franklin vakaumus ei perustunut loogis-rationaaliseen metafyysiseen ajatusrakennelmaan vaan aidosti elämää elämällä omaksuttuun uskoon siitä, että elämällä on kaikissa tilanteissa perimmältään tarkoitus.

Kirja puhuttelee itseäni monella tapaa. Vaikka oma elämä on TODELLA kaukana tietenkin keskitysleiristä, en voi olla hämmästymättä, kuinka paljon silti samanlaiset ihmisyyden mekanismit toimivat sekä hänen eläessä siellä leirillä ja minun eläessä nyt täällä. Ihminen kuitenkin on monella tapaa samanlainen, ajasta ja paikasta riippumatta. Oman lapsen myötä elämän tarkoitus on saanut aivan uuden syvyyden. Rakkaudessa on aina reunaehtoja, mutta omaa lastaan voi rakastaa rajattomasti. Ilman tätä rakkautta, tuskin kykenisin syömään aina vaan samaa ruokaa joka päivä ja suostumaan siihen, että kärsin nälkää, en ehkä fyysisesti, kun saan vatsani täyteen ruokaa, mutta henkisesti kyllä, ei kovinkaan helppoa turruttaa kaikki mielihalut saada maistaa erilaisia makuja. Ilman rakkautta tuskin jaksaisin tällaista univelkaakaan. Toiminnalleni on tarkoitus - lapseni paras. Todellakin, kun tietää miksi elää, voi kestää melkein mitä tahansa!

Keskitysleirin kauheat olosuhteet saivat ihmisen nauttimaan pienimmistäkin valon säteistä. Esimerkiksi Auschwitzista Baijerin leirille matkatessaan auringonlasku sai Franklin ja monet muut vangit tuntemaan luonnon kauneuden, jota ilman olivat olleet niin kauan. Eräs vanki ilmaisi toiselle ytimekkäästi perimmäisen tunteensa: Kuinka kaunis maailma voisikaan olla. Tämä asia tuntuu myös kovin tutulta verraten omaan elämääni. Kun tuntuu, että monet mielihyvää tuottavat asiat ovat poissa, sitä löytää uudella tavalla omat silmänsä. Nautin suunnattomasti luonnon tarjoamista kauneudenosoituksista ja luonnon tuoksusta, lumen narahtelusta jalkojen alla, kirpeästä pakkasesta, joka nipistelee poskia...Luonnon syli on suuri, siinä voi uudistaa itsensä, tilanteesta huolimatta.

Viktorin mukaan jokaisella ihmisellä oli hirvittävissäkin olosuhteissa valinnan vapaus. Leireissä oli ihmisiä, jotka lohduttivat muita ja antoivat pois viimeiset leipäpalasensa. Heitä oli vähän, mutta he antavat Franklin mielestä todisteen siitä, että ihminen ei edes niissä olosuhteissa ollut vain uhri. Muita auttamaan kyenneet olivat kärsimyksensä mittaisia ja saavuttivat sisäisen vapauden suhtautumisessaan siihen. Itse huomaan myös tämän asian omassa elämässäni. Vertaistuesta on tullut tärkeä osa omaa jaksamistani. Oma kärsimys vähenee sillä, että uskallan kuunnella ja auttaa toista läsnäolemalla. Tämä tuo tunnetta, että on jotain, johon voi vaikuttaa ja ennen kaikkea tuo tunnetta, että ei ole yksin. Olen kiitollinen niistä ihmisistä, jotka vastaavasti taas kuuntelevat minua. En osaa edes kylliksi sanoittaa sitä kiitollisuuden määrää.

Franklkin päätyi loputa siihen ajatukseen, että jos elämällä ylipäänsä on mitään tarkoitusta, täytyy myös kärsimyksellä olla tarkoituksensa. Hänen myöhemmän logoterapiansa perustava väittämä on, ettei pitänytkään kysyä, mitä odotamme elämältä vaan mitä elämä odottaa meiltä. Tätä, mitä elämä odottaa minulta, taidan jäädä pohtimaan nyt vähäksi aikaa...Tällä hetkellä se odottaa sitä, että olen tuki ja turva lapselleni, vien tilanteista eteenpäin, olen voimakas, rohkea ja ennen kaikkea pidän uskoni siinä, että jonain päivänä elämä on helpompaa.