Aasi Ihaa

En tunne oloani kovin hyväksi. En ole tuntenut pitkään aikaan. Tämä elämä alkanut verottamaan henkistä kapasiteettia ja se näkyy monella tapaa. Olen antanut sisälleni kasvaa kateuden, katkeruuden ja vihan. Olen jopa niitä ruokkinut todella hyvin. Nyt tunnen itseäni kohtaan vain itseinhoa, sillä en osaa päästää noista tunteista irti. Ne tulevat mukaan kaikkeen tekemiseen, olemiseen ja ajattelutapaani. Olen kuin aasi Ihaa, joka alakuloisena tallustaa tietä pitkin, näkee kaiken synkkänä ja asuu pienessä risukasassaan. En haluaisi olla tällainen, mutta vaan olen.

Mitä tämä Ihaa sitten mököttää? Suurin aihe taitaa olla se, että elämä tuntuu vain polkevan paikallaan liian monella tapaa. Sitten kun kuulee ympärillään uutisia, jotka viestittävät sitä,että ihmiset menevät eteenpäin, tekevät asioita, iloitsevat niistä, se saa tämän Ihaan tuntemaan surua omaa elämäänsä kohtaan. En oikein muista koska olen ollut iloinen jostain ( jos siis ei oteta nyt lukuun kaikkia niitä iloja jostain yhdestä ruokamurusesta tms.) vaan siis sellaisista iloista, joita nyt normaalielämässä ihmisillä on. Emme matkustele, emme jaksa käydä missään, emme suunnittele mitään ja emme uskalla unelmoida mistään tai toteuttaa mitään unelmia. Kun tajuaa, että samaan aikaan synnyttäneet kuin itse, imettävät jo toista lastaan tai vähintäänkin odottavat toista, tajuaa sen kuinka meillä edelleen vauvaelämä jatkuu ja jatkuu vaan, poljemme paikallaan, toisten uskaltaessa elää eteenpäin.

Itsesääli siis rehottaa sydämessäni kuin rikkaruohot nurmikolla. Viimeaikoina sääli on myös kohdistunut omaan lapseenikin, jonka tämänhetkiset kaikki leikit kulminoituvat hoivaamiseen ja parantamiseen. On aika shokeeraava nähdä sitä, millaista maailmaa lapsi tuo esiin leikeissään ja sanoissaan. Hän parantaa Nalle Puhiaan laittamalla rasvaa vähän väliä pyllyyn, kannustamalla Puhia tekemään kakkaa, laittaa tottuneen näköisesti karvaleluilleen peräruskeita ja nostaa niitä syliin ja lohduttaa. Tätä näkyä ei voi katsoa kuin sydän vereslihalla. Hänen pieni elämänsä pyörii oireiden ympärillä. Ne ovat hänen todellisuuttaan yhtälailla kuin omaanikin.

Väsyttää kovasti. Tänään meneillään kolmas kamala ummetuspäivä kun kakkaa ei kuulu, ei edes peräruiskeillakaan Koko aika menee vain nyt tähän ummetukseen, lapsen kivun vastaanottamiseen ja kannustamiseen, että tee se kakka, reipas tyttö...Sydän kylmänä odotan täällä, koska ja miten tämä tilanne nyt ratkeaa, pärjäämmekö omin avuin kotona vai joudummeko viemään lapsen päivystykseen. Todellakin, tekee mieleni tunkea pääni Ihaamaisesti risukasaan ja painaa korvat kiinni että en kuule ulkomaailmasta mitään uutisia tähän omaan surkeaan maailmaani.