Viimeaikoina täällä blogissa olen viettänyt hiljaiseloa. Olen kaiken tarmoni ja energiarippeeni suunnannut ulkomaailmaan. Olen tehnyt vimmatusti töitä sen eteen, että joku kuulisi suolioireilevan lapsen ääntä/perheen ääntä. Olen etsinyt kanavia, tehnyt pohjatyötä Kelaa varten. Olen ottanut yhteyttä paikallislehteenkin. Tänään meillä kotona kävivät haastattelemassa Kelan uudesta ruoka-allergialinjauksesta. Olo on tyytyväinen, tyhjä ja sanoinkuvaamattoman väsynyt! Meinasin jo perua koko haastattelun, mutta sitten sain pinnistettyä itsestäni jostain voimaa se tehdä, sillä tiesin, että jos en nyt tuohon tartu, myöhemmin se voi kaduttaa. Väsyneenä silti tämä asioiden ajo joka tapauksessa on ylivoimaista, se täytyy tunnustaa. Tästä luultavasti toivun aika pitkään...
Oman äänen esille tuominen ei ole helppoa, varsinkaan silloin, kun tuntuu, että ei olisi voimia saada asioita sanotuksi edes kuiskaten. Onneksi kuiskauskin on jo ääntä. Aloite. Kun tekee asioille jotain, siirtyy objektista subjektiksi, passiivisesta aktiiviseksi ja se jo itsessään antaa kuiskauksellekin voimaa. Minua ei voi kohdella noin! Meitä ei voi kohdella noin! On oikeus puolustaa itseään ja lastaan. Nostaa esiin epäkohtia. Tämän toivon opettavani lapsellenkin. Voi vaikuttaa!!! ja kun vaikuttaa, se voimaannuttaa! Ääni kasvaa ja pian kuiskaus ei enää ole kuiskaus vaan vahvaa ja voimakasta ääntä.
Mikä on sitten kuulijan rooli? Onko kuulijalla herkät korvat kuulla kuiskauksia, joskus jopa vain huokauksia? Osaako kuulija löytää sen, mitä puhuja yrittää sanoa. Se jää nähtäväksi...
Hyvä Anu, mahtavaa, kuulostaa hyvältä. Teidän tarina on niin koskettava, että varmasti tämä asia kuullaan ja toivottavasti asiaan tulee vielä joskus muutoksia.. Tsemppiä :)
VastaaPoista