Päättänyt olla onnellinen

Kirjoitan tätä tekstiä pihani kuistilla. Muut nukkuvat sisällä vielä. Minä en saa unta. En oikeastaan ole saanut nukuttua pitkään aikaan hyvin, vaikka lapsi nykyään antaakin minun nukkua. En vaan jotenkin osaa. Monet ajatukset risteilevät päässä, pelot, tulevaisuus ja selviäminen kaikesta. Pelkojen kehään on helppo hypätä. Ne kun tuppaavat ruokkia itse itseään ja toinen pelko toistaan.
Tässä kuistilla istuessa nyt kuitenkin pelot ovat kadonneet. Kuinka tässä voisikaan pelätä, kun jo näin varhaisella aurinko paistaa niin, että silmiä saa siristellä ja lintujen viserryskonsertti ympärilläni suorastaan sulkee minut pehmeään syleilyyn, jossa on turvallista olla. Sama maailma, kaksi eri hetkeä. Mikä sitten tekee toisen hetken kamalaksi, toisen ihanaksi, vaikka periaatteessa tilanne ei ole muuttunut sen enempää suuntaan tai toiseen. Ajatukset.

Viimeaikoina olen paljon miettinyt ajatusten voimaa. Sitä, kuinka paljon ihminen luo omaa maailmaansa ajatusten avulla. Ajatusten avulla sitä voi tehdä elämänsä helpommaksi tai vaikeammaksi. En tiedä miksi, mutta jotain hassua minulle on tapahtunut omien ajatusteni suhteen. Mitä enemmän toisaalta on tullut haasteita, sitä enemmän olen tullut kiitollisemmaksi minulla edelleen olevista ilon aiheista ja sitä vähemmän huomaan itseni valittavan asioiden tilasta. Olen huomannut että asioilla on AINA kaksi puolta, tai jopa enemmänkin. Ja se, minkä puolen sitä itse valitsee, mihin tuijottaa, on lopulta se, mikä määrää oman ajatuksen suunnan.

Valittajen määrä tuntuu olevan vakio, vaikka siihen aihetta ei olisikaan. Itselle eräs herättävä asiaa on ollut se, että ihminen, ketä kovasti joskus olen kadehtinut siitä että hänellä näyttää olevan kaikkea sitä, mitä itseltä puuttuu, pidemmän tuttavuuden jälkeen osoittautuikin melkoiseksi valittajaksi, eli hän ei nähnyt ollenkaan sitä, miten hyvin hänellä asiat olivatkaan. Se sai mieleni surulliseksi. Tapauksen jälkeen olen yhä enemmän miettinyt sitä, mitkä tekijät itse asiassa auttavat onnellisuuteen. Sanotaan, että jos haluat onnelliseksi, ympäriöi itsesi positiivisilla ihmisillä, sillä olet viiden lähimmän ihmisen summa. Toinen, minkä itsekin huomasin, on se, että lopettaa itsensä vertaamisen muihin. Kolmannen neuvon sain eräältä parantumatonta syöpää sairastaneelta naiseltä, joka sanoi, että hän oli päättänyt olla onnellinen. Silloin ajattelin, että hullu nainen! Miten ihminen, joka voi sanoa noin, että on onnellinen, kun on kuolemassa. Nyt ehkä tavoitan jotain toista mielentilaa hänen ajatuksestaan kuin pelkkää hulluutta. Olen tainnut tehdä itse saman päätöksen. Päättänyt olla onnellinen. Ajatus tuntuu hyvältä. Sellaiselta josta kannattaa pitää kiinni. Joku voi ajatella, että miten voi päättää jotain tuollaista, elämä kun heittää eteen kaikkea loskaa ja haasteita. Ehkä kyse onkin siitä, mitä määrittää onnellisuudeksi. Mistä onnellisuus koostuu? Katsooko onnellisuutta sen kautta, että mitä haluaisi olevan, vai mitä jo on. Itse pyrin valitsemaan jälkimmäisen.

Pienet kädet

Siinä kesken hellan jynssäyksen, pienet kädet kietoutuvat jalkani ympärille tiukasti ja jalkojeni juuresta kuuluu hellä ääni: "Äitsykkä, äitiliini, mä rakastan sua. Sä olet mun muru. Mun aarre. ". Heitän karhunkielen lavuaariin ja kumarrun alas halaamaan rakastani. Mun murua. Mun aarretta.

Tällaisia hetkiä mahtuu arkeemme paljon. Vaikeina aikoina hetkistä tuntuu tulevan entistä arvokkaampia, entistä enemmän voimaa antavia. Ne ikäänkuin pyyhkivät pois sen kaiken muun, sen pahan mikä leijuu päämme päällä. Elämä todentotta voisi olla hieman helpompaa. Omat tutkimukseni ovat edenneet nyt siihen pisteeseen, että minulle on tehty vahva epäily MS-taudin mahdollisuudesta oireisiini. Odottavan aika on pitkä. Odotan kutsua selkäydinpuntioon ja sitten vielä sen jälkeen kestää kolmisen viikkoa ennen kuin tulokset ovat valmiita. Kaikki on vielä niin epäselvää ja niin avoinna. Pelko silti asuu talossamme joka hetki. Onneksi pelkoa katkaisee juuri tällaiset pienet ihanat hetket. Silloin sitä tulee ajatelleeksi, kuinka kiitollinen sitä saakaan olla silti niin monesta asiasta. Ennen kaikkea siitä, että minulla on maailman ihanin tyttö. Rakkautta ei voi edes sanoittaa. Sillä ei ole rajoja. Olen niin kiitollinen, että sain tulla äidiksi. Sittenkin. En tiedä, kumpi tässä opettaa kumpaa, minä lastani vai lapseni minua. Pienet kädet antavat ääriä myöten rakkautta.

Näin äitienpäivän lähestyessä äitiyden asiat ovat yhä enemmän mielessä. Äitiys on ehkä opettavaisin rooli, jonka kautta olen paljon oppinut tuntemaan myös itseäni, millainen olen. Pieni ihminen riisuu aikuisen mielen panssareita olemalla niin avoin ja niin rehellinen. Se pakotta katsomaan omaa itseään paljaana, ilman mitään tekosyitä tai selityksiä. Riisuu pois turhan. Viimeaikoina on ollut aika vaikeaa olla läsnäoleva äiti, kun olen niin huonossa kunnossa ja huolissani itsestäni. Se surettaa paljon. Onneksi on kuitenkin niitä hetkiä myös paljon, pieniä rakkaudenosoituksia, jotka pysäyttävät hetkeksi kaikki vilisevät ajatukset ja saa keskittymään olennaiseen, tähän hetkeen. Kiitollisuuteen. Minun ihana tyttö. Olen hänestä niin onnellinen.

Äitienpäivän kunniaksi laitan tähän runon, joka itseäni on koskettanut, ja koskettaa edelleen.


Onko totta, et lapsi on sylissäin.
Ja näen itseni silmissä sen.
Että siintävät veet ja lämmin on näin,
ilma niin autereinen?

Missä ajassa, vuodessa elänkään,
kuka oon, minkä niminen?
Käsivarsillain nään nyytin pellavapään,
josta aiemmin tiennyt mä en.

Minä elän ja tunnen ihanuuden,
- Missä ihmeessä olin ennen?
Jouduin odottamaan pienen ikuisuuden
tätä hetkeä suuren onnen.

Aistiyliherkkyys

Pitkän aikaa olemme saaneet nauttia oireettomammasta tytöstä. Ainakin näennäisesti. Isoja merkkejä meille "oireettomuudesta" tai oireiden helpottamisesta ovat olleet hyvin sujuvat yöt ja ruokakokeilut, jotka eivät ole kaataneet kaikkea aina nollapisteeseen taas. Vaikka uni on ollut parempaa, tilalle ovat tulleet entistä haastavammat päivät.

Se mikä meitä nyt piinaa on yhä lisääntyvä aistiyliherkkyys. Ei varmaankaan niin pahasta päästä, kuin voisi olla, mutta vaikuttaa paljon arkeemme nykyään. Aistiherkkyys ilmenee eniten iholla. Vaatteet tuntuvat sattuvan päällä ja olo on tukala monen monta kertaa päivässä. Kaikki vaatteiden saumat pitää olla suorassa, jokaisen varpaan kohdalta ihan päälakeen asti. Ei saa tulla yhtään ruttua, kiertymää, hiertymää, sauman luisumista tai muutakaan ärsykettä. Kaikki vaatteiden logot pitää leikata pois ja kun leikkaa, pitää vielä paita tai housut ratkoa niin, että saa sen viimeisenkin lapunriekaleen pois häiritsemästä. Uudet vaatteet eivät enää ole ihastus vaan kauhistus. Ne kun antavat vieraita signaaleja ihoon ja ne lentävät kauhuisin katsein pois päältä itku-tuskaraivareiden kera. Päivässä saattaa olla tuntien päällepukeminen erilaisia paitoja, housuja, sukkia, leggingsejä, sukkahousuja...kun kaikissa on joku vika! Hiukset pitää asetella tietyllä tavalla tietyn pipon alle, potan renkaan pitää olla tietyllä tavalla lämmitetty, jotta siinä voisi edes kuvitella hetkeksi istuvansa, tyyny pitää asetella tietyllä tavalla silittäen paikoilleen, jokainen lakanan sauma suoristaa ja peitonkulma tarkistaa...

Voisi ajatella että oireet olisivat vain uhmaa, onhan hän juuri siinä iässäkin, mutta uhmassa käsittääkseni lapsi ei ole tuskainen, niinkuin oma lapseni on. Hän on ihon tuntemuksista ihan kauhuissaan. Hän huutaa "mikä siellä nyt on", "ota se pois" tai "ei, sattuu" tai että " huonosti, huonosti!!!. Näkee selvästi , että hän itse ei haluaisi käyttäytyä näin, mutta ei voi itselleen mitään. Äitinä ymmärrän lastani hyvin, vaikka kyllähän pinnaa kovastikin tämä venyttää, kun uloslähtöön menee aikaa 2-3 tuntia ja se, että saadaan ylipäänsä vaatteet päälle, edes vähäksi aikaa, on aina suurenlainen koitos sekä lapselle että äidille. Siksi toisaalta ymmärrän lastani, kun itse olen äitini puheen perusteella ollut samanlainen. Edelleen aikuisenakin tietyt aisti-jutut ovat minulle haastavia. Ei siis tarvitse lähteä merta edemmäksi kalaan, tajutaakseen mistä tämäkin sitten tulee..

Tämä kurahaalareiden aika todentotta haastaa nyt meitä. Juuri kun saa puettua kaikki kerrokset toisen päälle, siellä varpaassa, siellä kaikkein alimpana, on se ryppy. Ja taas kaikki alkaa alusta, tarkistaen joka sauma. Tulisi jo kesä, ainakin silloin pärjää vähemmillä vaatteilla.

Pysähtymistä

Lapselleni usein iltaisin luen satuja. En tiedä, kumpaa sadut nykyään rauhoittavat uneen paremmin, lastani vai minua. Saduissa on, sellaisissa hyvissä saduissa, monenlaisia tasoja, sellaisia ajatuksia, joista aikuinenkin saa itselleen jotain. Yksi lempisaduista koskee Nalle Puhin seikkailuja. Niissä hahmoissa on usein piirteitä myös ihmisten persoonista. Joku toinen on synkkä kuin Ihaa. Toinen perso ruoan nautinnoille kuin Nalle Puh. Joku sinkoilee elämässään edes takaisin kuin Tiikeri. Eräs taas jaksaa olla yhtä touhukas kuin Kani, odottaa sadon kasvua ja olla kärsivällinen, että työ palkitsee joskus. Jollain on usein pelko mukanaan kuten Nasulla, mutta pelosta huolimatta tekee rohkeita tekoja. Jokainen hahmo saattaa tuoda mieliin itselleni ihmisiä, hahmoista löydän myös itseni.

Eräässä sadussa Nasu sanoi näin: "Kun pysäytyy, huomaa jotain sellaista mitä ei huomaisi, jos ei pysähtyisi." Viimeaikoina olen paljon miettinyt pysähtymistä ja siihen liittyvää luopumista.  Sanotaan, että elämässä on paljon kyse luopumisesta. Luopumisesta asioiden, ihmisten ja terveyden suhteen.

Luopumisessa on kyse jonkinlaisesta riisumisesta. Se tekee ihmisen paljaaksi ja hauraaksi.Ainakin minä tunnen itsessäni juuri niin. Olo on paljas, hauras, mutta toisaalta myös vastaanottavainen.
Luopuminen aina tarkoittaa muutosta, ja se, miten muutokseen suhtautuu, vaikuttaa siihen, miten muutoksen kokee. Luopuminen pureutuu syvälle omaan minuuteen, johonkin voimavarakeskukseen, se tuo esille jotain sellaista, joka itsessä on, jonka voi kääntää joko itseään auttavaksi tai tuhoavaksi. Luopuminen on hyväksymistä muutokseen.
Luopiminen vaatii suostumusta, mutta se ei välttämättä tarkoita sitä, että olisi lopettanut taistelun. Se on antaumtumista sille, että hyväksyy ne asiat, mitä ei voi muuttaa, unohtamatta sitä puolta, että on vielä paljon, mihin voi vaikuttaa. Pysähtyneisyyden tila antaa apua sille, että löytää luopumisesta voimavaroja.

Lapsen sairastuminen oli tila, joka pysähdytti. Nyt oma kamppailu oman terveyden kanssa on syventänyt pystähtyneisyyden ihan uudelle tasolle. Kun kehosta lähtee voimat niin että ei jaksa liikkua kotipihaa pidemmälle, se väkisinkin pysähdyttää, ainakin fyysisesti elämän erilaiseksi. Rajut kohtaukset, joissa keho elää ihan omaa elämäänsä, itse siihen voimatta vaikuttaa, antaa tunteen siitä, että elämällä on olemassa sellainenkin liike, johon itse ei voi vaikuttaa, vaikka tahtoisikin. On antauduttava. Luovuttava. Vastaanotettava se mitä tulee. Halusipa sen tai ei.

Viimeaikoina olen paljon viettänyt siis olemalla paikallaan, no, niin paikallaan kuin se nyt touhukaan lapsen kanssa on mahdollista. Välillä olen kulkenut kontaten, kun jalat ei pysty kävelyyn. Siellä lattianrajassa ollessa näkee muutakin kuin ne pölyiset villakoirat. Jonkinlaiset verhot avautuvat silmien edestä ja huomaa sen, kuinka itsestäänselvinä on pitänyt joitakin asioita elämässään, kuten sitä, että saa kävellä!

Lempipaikkani pihalla ollessa on ollut leikkimökin kuisti. Leikkimökki rakennettiin täydelliseen paikkaan. Aamupäivisin aurinko paistaa suoraan kuistille ja lämmittää mukavasti kuistin puulattian jo niin, että siinä voi hyvin istua, vaikka lunta ympärillä vielä paljon onkin. Siinä istuessa on aikaa ollut nähdä asioita uudella tavalla. Nasumaisesti sanoen, kun pysähtyy, näkee jotain, mitä ei näkisi, jos ei pysähtyisi. Kevään tulo koskettaa ihan eri tavalla nyt. Huomaan jokaisen muutoksen lähiympäristöni luonnosta. Sen, kuinka ruoho alkaa jo näkymään leikkimökin sokkelin alta. Kuinka kaunis puron uoma onkin rakentunut lämmön ja jään yhteisvaikutuksesta. Kuinka onnellinen olenkaan nähdessäni lapsen tuossa leikkivän ja nauravan ja kuinka kiitollinen siitä, että sain tulla äidiksi, vaikka pitkä ja kivinen tie siihen oli. Siinä istuessa on ajatuksiin tullut myös kuolema. Katoavaisuus. Elämän hauraus. Ystävän lapsen menetys jäitti minuunkin jäljen, ja näen ihan eri silmin nykyään odottavia äitejä. Väistämättä se, että itsekin on nyt voinut todella huonosti ja on vielä epäselvää kaikki, minkä itsellä on, on llaittanut myös miettimään omaa kuolevaisuuttaan. Lähinnä tulee suru ei niinkään siitä, että itse olisin poissa, vaan lähinnä siitä, että en pääsisi näkemään lapseni kasvua, kehitystä, ripille pääsyä, ehkä joskus hänen lapsenlapsiaan. Kaikenlaista tullut ajateltua. Olo on monella tapaa aukinainen, samaan aikaan hauras ja vahva.

Sanotaan, että kokemukset muuttavat ja muovaavat ihmistä. Niin varmaan minuakin. En koskaan oikeastaan ennen lapsen sairastumista ollut ajatellut, että tykkäisin kirjoittaa. Nyt kirjoittamisesta on tullut itselleni todella tärkeä juttu. Eräs tutkija, resilienssiteoreetikko Boris Cyrulnik, joka tutkinut ihmisen selviytymistä vaikeista, traumaattisista elämäntilanteista, sanoo, että sellainen ihminen selviää, joka löytää kanavan tuskalleen.Usein tuskasta syntyy luovuus, juuri sen takia, että muut ilmaisun kanavat ovat sulkeutuneet. Jää vain kuvat, sanat, musiikki, taide. Jotain hänen ajatuksestaan saan minäkin kiinni. Tänhetkistä tuskaa ei oikeastaan enää pysty kertomaan kenellekään ihmiselle suoraan. Ilmaisukanavaksi on siten jäänyt vain kirjoitetut sanat, jonka kuulijaa tai lukijaa en edes tiedä. Silti sanoissa on jotain hyvin lohduttavaa ja auttavaa. Ihan kuin ruudun takana olisi joku toinen, joka tietää, mistä puhun. Kaipa se niin on, että elämässä asioiden jakaminen on kuitenkin tärkeää, vaikka se kuulija ei olisikaan kukaan tietty ihminen. Se, kuka luet mahdollisesti tätä, haluan sinulle sanoa, että pysähdy joskus ja katso ympärillesi. Tuoksuta tuulen tuoksu ja kuule lintojen laulu. Pysähdy näkemään elämäsi asioita ehkä toisella tavalla. Pyri pääsemään irti negatiivisesta valituksesta ja keskity siihen, kuinka kiitollinen saat olla monesta asiasta. Pysy vahvana, mutta silti nöyränä.

Miksi itket äiti?

Viimeaikoina meidän perheessä on kyynelehditty aikatavalla. Sekä ilosta että surusta.

 

Ilonkyyneleet kohdistuvat ennen kaikkea lapsen vointiin. Tyttösemme voi tasaisen, ihmeellisen hyvin. Pieniä notkahduksia toki on tullut, esim. jostain uusista ruokamurusista, mutta niistä toivutaan yllättävän nopeasti. Ruokavalioon silti takapakeista huolimatta on taidettu saada ( sanon vielä taidettu, kun en uskalla niin rohkeasti ilmaista) ruis, juusto, possu jo jokapäiväiseen käyttöön rajatussa määrin sekä harvoin käytettynä vehnä, mansikka, mustikka ja raejuusto. Ainoa huolen aihe tällä hetkellä on se, että kun hän on päässyt nyt parempiin makuihin, perusruoka poro ja bataatti on ihan nykyään nou-nou. En syö!!! Haluan toista ruokaa!!! Ongelma on tällä hetkellä pääasiassa lihat, että saisimme poron syömättömyyden takia possun seuraksi toisen lihan, jotta possua ei saisi liikaa ja siten alkaisi oireilemaan possusta. Mutta siis pääasiassa, lapsi voi tosi hyvin. Ja mainittakoon vielä, että lapseni NUKKUU PÄÄASIASSA NYKYÄÄN TÄYSIÄ ÖITÄ!!! Eli menee nukkumaan ja herää seuraavan kerran AAMULLA selventääkseni :) !!! Käsittämätöntä. Tätä on oikeastaan niin vaikea edes tajuta, sillä niin utopistista tätä on kirjoittaa.

Mutta sitten siihen toiseen. Surun kyyneleisiin. Minuun itseeni. Voin todella, todella huonosti. Ensinnäkin ruokavalioni edelleen on vain tutuissa ja turvallisissa ruoka-aineissa, koska verikokeideni allergia-arvot ovat niin korkeita, että en saa nyt enempää tällä hetkellä pariin kuukauteen ainakaan testailla uusia makuja. Myöskään sydämen ja verenkierron takia, on suotavaa, että anafylaksisia kohtauksia ei enää tulisi, sillä ne rasittavat sydäntä tosi paljon. Lisäksi minulle on nyt todettu olevan kilpirauhasen vajaatoiminta, joka kyllä hyvin selittää sitä, että miksi ihmeessä olen turvonnut kuin pullataikina ja sillä hurjalla dieetilläkään en laihtunut tikuksi, vaikka tiedän monia, jotka saavat syödä paljon enemmän ruoka-aineita kuin minä, ja laihtuivat silläkin paljon. Kolmas iso huolen aihe on nämä neurologiset/tasapainoaistin vaikeat ongelmat, jotka ovat tosi rajuja ja ovat vieneet paljolti kyvyn toimia normaalisti monella tapaa ja tekevät hankaluutta ihan kaikessa arkisissa tekemisissä ja joudun kaksinverroin tsemppaamaan, että jaksan/pystyn tehdä pakolliset asiat ja kykenen esimerkiksi viemään lastani ulos puistoon yms päivän aikana.

Toissapäivänä sain kokea myös erittäin rajun kiertohuimauskohtauksen ( jotka luultavasti liittyvät vanhaan korvaperäiseen sairauteeni, mutta jostain syystä eivät nyt pysy poissa), kaamean lamaannuttavan parituntisen, jossa olen täysin avuton ja konttailen eteenpäin voiden pahoin ja tehden tarpeet housuihin. Laittaa kyllä todella nöyrtymään ja nöyrryttää, kun olet ihan kehosi vietävissä voimatta itse tehdä mitään. Surullista on se, että kohtaus oli juuri rajummasta päästä, ja lapseni joutui sen myös näkemään osan aikaa ja nyt hän pelkää verenpainemittaria, että parin viikon päästä kun hänellä on oma lääkärikontrolli, tuskin käynti menee hyvin vaan hysterian saattelemana. Hän kun muutenkin on lääkärikäynneillä aina kovin pelokas, kyseinen epsiodi ei ainakaan auttanut asiaa.

Voisi kyllä sanoa, että elämä voisi olla vähän helpompaa. Mutta kait se vaan niin on, että ihmiselle annetaan, mitä jaksaa kantaa, vaikka en tiedä.... Itse en ole kovinkaan vakuuttunut enää, kestääkö kovin pitkään oma kantamiskyky. Tästä syystä en pysty pidättämään kyyneleitäni lapsenkaan edessä enää.

Siinä sohvalla itkiessäni pienet kädet tulevat poskieni ympärille ja suusta kuuluu: Mitä itket äiti? Lapsen katse on kysyvä, suora ja niin hellä, että viimeisetkin muurit, joilla yritän pitää itseni kasassa, murenevat. Ei tämän näin pitäisi mennä, että lapsi lohduttaa äitiään - tunnen piston sydämessäni. Toisaalta en voisi olla kiitollisempi niistä pienistä käsistä ja siitä rakkaudesta, joka häneltä välittyy minulle, juuri oikealla hetkellä. En ole yksin. Minulla on ihana tyttö, jota saan rakastaa. Kysymykseen on vaikea hänelle vastata. Mitä siihenkin sanoisin, miksi itken...Soperran jotain, että äidillä vähän pipi olo. Siihen pikkuiseni vastaa: Saanko äiti puhaltaa pipin pois? Voi kunpa se olisikin niin.





.

Haasteita

Jo pienestä asti itselläni on ollut tietoisuus siitä, että terveys ei ole itsestäänselvyys. Olen käynyt läpi aika rajujakin vuosia oman terveyden kanssa kamppaillessa ja ne ovat paljon muokanneet ja muovanneet omaa persoonaani. Muut lukiokavereistani puhuivat hiustenkasvatuksesta ja huonoista hiuspäivistä, minun tukkani leikattiin kokonaan toistelta puolelta kaljuksi heti vanhojen tanssien jälkeen, ja päästäni poistettiin kasvain. Paljon muutakin sellaista olen joutunut läpikäymään, jota ei moni onneksi joudu kokemaan. Fyysisen voinnin takia joskus olen kontallani rukoillut, että saisin olooni helpotusta, kerran jopa miettinyt että parempi olisi, että en enää eläisi. Tässä kuitenkin elän ja pääsääntöisesti kokemukset ovat kasvattaneet sitkeyttä ja hyväksymään sitä, että joutuu kohtaamaan rajansa. Nöyrtymään ja sopeutumaan siihen, että keho laittaa reunaehdot, joita toteltava. Myös toisaalta auttanut löytämään kiitollisuutta elämään kaikesta siitä hyvästä mitä on jäljellä.

Usein olen miettinyt sitä, miten voikin olla että olen saanut myös sellaisen lapsen joka joutuu kärsimään kipuja ja terveydellisiä haasteita. Sitten tajusin, että ehkäpä juuri siksi olen sellaisen lapsen saanut, sillä se, kuka tällaisen lapsen minulle luonut, on ehkä ajatellut, että minulla on ymmärrys siitä, mitä kipu on, ja siten voin ymmärtää lastani paremmin. Auttaa häntä kohtaamaan fyysisiä rajojaan, kun on oma kokemus siitä, miltä se tuntuu, kun keho pettää.

 

Se miksi yhtäkkiä tulleet nämä ajatukset mieleen, johtuu ihan siitä, että tällä hetkellä on päällä uudestaan epäily siitä, olisiko päähäni uudestaan tullut kasvain. Jotain neurologisesti poikkeavaa lääkäri kuitenkin testeistä löysi ja nyt tutkimukset jatkuvat. Epäily kohdistuu tasapainoaistiin. Pitkään olen kärsinyt jos jonkinlaisista oireista, mutta olen paljon laittanut ensin oireet vain väsymyksen ja valvomisen piikkiin, sitten ruokavalion piikkiin, mutta oireet vaan ovat tulleet pahemmiksi ja yhä hallitsevimmiksi ottamaan sijaa arjen tekemisiin. Minun on vaikea pysyä pystyssä kävellessäni ja välillä vaikeuksia esim. soittaa pianoa, kun sormien ja silmien koordinaatio ei toimi. Nyt siis vaan odotellaan. Hieman kyllä pelottaa. Yritän kuitenkin pitää mieleni poissa kauhukuvista ja hokea itselleni, että ollaan tässä jo monesta selvitty, miksi siis ei tulevastakin. Silti taidan tänä iltana ottaa omat rakkaat yhä tiukemmin syliini. Kun tajuaa, mitä voi menettää, tajuaa myös sen, mitkä asiat ovat entistä tärkeimpiä.

 

 

 

Kiitollisuutta

Viimeaikoina olen paljon pohtinut kiitollisuutta ja sitä, miten sitä osaakin olla nykyään kiitollinen niin monesta asiasta, mistä ennen ei edes tajunnut olla kiitollinen. Ne kiitollisuuden aiheet on sellaisia ihan tavallisia hassuja, pieniä asioita, kuten vaikka puhtaan pyykin tuoksu niitä viikatessa pois narulta, lapsen leikkien seuraaminen, koiran tyytyväinen tuhina kylkeäni vasten... Ihan sellaiset hetket vaan, joissa tajuaa sen, että elämä on hyvää ja monet asiat ovat niin hyvin.

Kiitollisuus tuntuu olevan nykyaikoina vaikea asia. Meidän elämä kyllästetään jatkuvasti haluamaan yhä enemmän asioita elämään. Meidät on opetettu katsomaan elämäämme suurennuslasin alla ja huomaamaan epäkohdat ja puutteet. Pitää saada enemmän, haluta enemmän, saada kaikki palaset samaan aikaan samalla hetkellä. Saada täydellisiä ystäviä, saada täydelliset lapset, täydelliset vanhemmat/isovanhemmat, täydellinen työ, täydellinen parisuhde, täydelliset harrastukset, täydellinen elämä. Tätä tavoitellessa kadottaa nopeasti ne kiitollisuuden aiheet ja myös ne hetket, jotka ovat täydellisiä ehkäpä juuri sen takia, että ovat epätäydellisiä. Sileä kivi voi olla pehmeä kädessä, mutta toisaalta juuri sileän pinnan takia, kiven muoto on yksiulotteinen. Kun pitää kädessään rosoista kiveä, tuntuma kiveen on erilainen, voi aistia sen monet ulottuvuudet, pienet kolot ja vaihtelevat pinnat. Säröt ja sileydet vuorottelevat, ja antavat yksilöllisen hahmon. Tekevät kivestä uniikin ja ainutlaatuisen. Elämässä on vähän sama juttu. Rosoisuus paljastaa kauneuden. Ja elämä on kaunis, monella tapaa.

Jukka Poika laulaa: Kiitollisuutta,
mä haluun nähä kiitollisuutta
Pitää olla kiitollisempi
ja joka päivä joka ilta vain enempi
Kiitollisuutta,
mä haluun nähä kiitollisuutta
Pitää olla kiitollisempi

Next on Jext

Ajatukset ovat möykkyinä ja yksitellen tunteet vyöryvät päälle kuin kivijyrä. Allergia-refluksielämämme on saanut jälleen uuden haasteen ja uuteen tilanteen sopeutuminen on ollut aika vaikeaa. Se haaste ei nyt kohdistu lapsen vointiin niinkään vaan omaan vointiini. Takaisin entiseen ruokamaailmaan ennen dieettiä taitaa olla vielä edessä pitkä matka ja pelottavaa kyllä, takaisin entiseen saaminen ei välttämättä ole ehkä mahdollistakaan.
Tiesin kyllä, että dieetin jälkeen tulee itselleni jonkinlainen "maksun aika" kaikesta siitä epäinhimillisestä kohtelusta, jota olen tehnyt kehoani kohtaan pari vuotta. Nyt se aika on tullut, mutta en koskaan ajatellut, että näin rankalla tavalla, että melkein menetän henkeni. Olenko turhan dramaattinen? Ainakaan lääkärien mielestä en ole. Hengenvaara on ollut pari kertaa, ja siksi enää en kuljekaan mihinkään uutta kaveriani Jextiä, adrenaliinikynää. Olen siis alkanut reagoimaan ruokiin anafylaktisesti. Kurkku, kieli ja nielu turpoavat sekunneissa syömisen jälkeen ja olotilasta tulee kammottavan pelottava. Pelottavaa tästä tekee myös sen, että tällä hetkellä en tiedä, mitkä kaikki ruoat saavat tämän aikaan. Ainoa selkeä on suomalainen kuorittu kurkku sekä melko varmasti palsternakka. Hämäävää tästä tekee sen, että palsternakkaakin olen syönyt jo aiemminkin, ensin ei tullut mitään, sitten kummallista oloa keiton aikana kunnes... yksi suullinen lientä sai aikaan rajun kohtauksen. Myös jauhopölyt tekevät voimakkaita reaktioita nykyään. Enää ei tarvitse kuin mieheni avata leipäpussi, jossa leivän leivonnassa käytetty vehnäjauho on jäänyt tuoreena pintaan niin menen tukkoon, ääni lähtee, kurkkua kutittaa ja nenä alkaa vuotamaan. Tästä ei onneksi tule sen pahempaa.
Olen siis tullut TODELLA herkäksi.

Se täytyy kyllä sanoa, että vaikka monesti olen parjannut allergian hoitoa julkisella puolella, nyt täytyy sanoa, että kaikki omalta kohdaltani meni todella mahtavasti. Ei ollut kauaakaan kun olin jo verikokeissa ja mukaani tuli tämä kynä ja kasa kaikenlaisia lääkereseptejä. Oireeni otettiin jopa niinkin tosissaan, että itse päinvastoin pelästyin vieläkin enemmän omaa tilaani.

Nyt siis taas pidetään syömisestä päiväkirjaa ja tilannetta rauhoitellaan, millä muullakaan kun taas syömällä possua, bataattia ja kaurapuuroa ainakin yhdellä aterialla. Ei siis pitäisi koskaan sanoa, ei koskaan!!! Olo on jälleen samaa mössöä syödessä aika lohduton, jopa kuvottava, mutta muu ei nyt auta. Onneksi sentään laktoosittomat maitotuotteet näyttää sopivan ilman ongelmia, jonka avulla olen saanut kuitenkin ison kasan uusia ruokia.  Samoin pystyn syömään myös mustikoita, mansikoita ja vadelmia, joista voi tehdä vaikka marjarahkaa eli herkkujakin. Nämäkin tuntuvat tosi luksukselta jo, vaikka kyllähän se täytyy myöntää, että toiveena olisi ollut saada ravita itseni monella muullakin tapaa kuten salaateilla ym. ihanilla tuorevihannesjutuilla ja jälleen ulkonasyömiset saavat ikävän ajatuksen siitä, että täytyy niin tarkkaan katsoa, mitä mikäkin sisältää, ja jos olen yksin liikenteessä, ei parane laittaa suuhun mitään sellaista, mitä en ole tässä ehtinyt maistaa, että sopiiko. Eli rajoitteet jatkuvat.

Positiivista on se, että lapsen vointi on tällä hetkellä todella tasaisen hyvä. Se auttaa jaksamaan ja antaa itselle aikaa sopeutua nyt omaan muuttuneeseen elämääni.

Havaintoja Ihmiskokeesta

Kahden vuoden kaiketonta dieettiä voisi kutsua eräänlaiseksi ihmiskokeeksi. Varsinkin nyt, kun se aika on ohi, sen huomaa, että varsinainen koe tai koettelemus se kyllä olikin. Seuraukset edelleen tuntuvat mielessä ja kehossa, siis kokonaisvaltaisesti.

Tässä jotain hassuja havaintoja, joita itsessäni olen huomaanut.

1. Edelleen saatan kirjata ylös omat syömiseni tai kun olen syönyt,jään miettimään, miten syömiseni vaikuttaa lapseen. Uusien ruokien kohdalla vaistomaisesti otan vain pienen murun, enkä tajua, että mä voin syödä oikeasti ihan niin paljon kuin haluan! Myös vasta viimepäivinä olen tajunnut sen, että mä voin vaikka nyt mennä värjäämään hiukseni kampaajalle tai ostaa ihan sellaisia ihonhoitotuotteita kuin haluan!

2. Ruokakaupassa olen kokenut dieettini jälkeen outoja romahduksia. Ensimmäisenä kauppakerralla purskahdin itkuun juustohyllyn edessä. Toisella kauppakerralla sain kunnon ahdistuspaniikkikohtauksen, kun tuntui siltä, että en millään pysty päättämään kaiken ruokavalikoiman keskellä mitä söisin ja jätin koko kauppareissun kesken ja tavarat kärryihin ja pakenin autooni tärisemään.

3. Nyt kun saan syödä, oikeastaan vasta tunnistin oloni, kuinka koko ajan olin dieetin aikana potenut myös puhdasta nälkää, josta oli tullut niin normaali olotila, että sitä en enää tajunnut.

4. Oma syöminen saa aikaan hurjaa syyllisyyttä. Tunnen, että teen väärin lastani kohtaan ( vaikka siis tajuan järjellä että en niin tee). Tätä olotilaa ei suinkaan auta se, että lapsi koko ajan haluaisi maistella lautaseltani kaikkea ja kun ei saa maistaa, pyytää että saako edes haistaa. Niin sydäntäsärkevää. Siksi osaksi syön piilossa.

5. Ruokaan sopeutuminen oli vaikeaa ensimmäisinä päivinä. Olin kuullut tarinoita kuinka kipeäksi dieetin jälkeen voi tulla ja pelkäsinkin tosi paljon jopa syömistä ja sitä pahaa oloa. Minulle ei kuitenkaan ruoasta tullut juurikaan mahakipuja vaan sainkin yllätyksekseni ensimmäisistä suullisista anafylaksisia oireita. Limaa myös erittyi kurkun turpoamisen lisäksi kamalasti nieluun syödessä ja ääni lähti aina hetkeksi kun olin syönyt. Nyt onneksi nämä oireet ovat lievenneet päivä päivältä. Pikkuhiljaa olen yhä rohkeammin uskaltautuntut maistelemaan ruokia, ja nyt enää ei niin pelota syödä, vaan olen oikeasti alkanut nauttimaan  uusista makuelämyksistä.

6. Olen lukenut kuinka moni dieetin jälkeen syö ihan hulluna suklaata tai muuta makeaa. Minun ei  ollenkaan ole tehnyt mieli mitään keksiä, karkkia tai suklaata,  enkä niitä ole edelleenkään maistanut. Olen vain halunnut syödä kunnon ruokaa, ja nekin niin, että saan ne puhtaana makuna suuhuni ilman juurikaan mausteita tai muita lisukkeita. Laskiaispulla on ollut ainut, mitä makeaa olen halunnut maistaa ja se oli kyllä yhtä ihanaa kuin olin kuvitellutkin!

7. Hajuaisti on hassusti tervävöitynyt ja teen ruokia ihan eritavalla kuin ennen dieettiaikaa, jännä on nähdä, millaisiin makuyhdistelmiin tai ruokiin tulevaisuudessa enää miellyn. Ei tulisi mieleenikään käyttää valmiita marinaadeja, valmisruokia, lihaliemikuutioita tai lisäainepommeja. Yksi outous on se, että koskaan ennen en ole tykännyt valkosipulista, nyt sitä tekee mieli.

8. RUOKA ON TODELLAKIN MUUTAKIN KUIN RAVINTOA. Nyt vasta tajuan kuinka iso asia syöminen on kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kannalta. Se on yksi nautinto muiden joukossa ja huomaan kuinka sitä olen kaivannut, en vain fyysisesti vaan myös henkisesti.

9. Ruoka ei ole itsestäänselvyys! Kaiketon dieetti toivottavasti opetti itselleni nöyryyttä ja kiitollisuutta sitä kohtaan, että saan valita omat syömiseni ja uskon, että suustani ei juurikaan tule enää kommentteja että "onpa ruoka pahaa" tai "kolmas päivä tätä samaa ruokaa". Ruoasta todellakin koen suunnatonta kiitollisuutta ja toivon, että lapseni myös jonain päivänä pääsee maistelemaan tätä ihmeellistä, aistillista makumaailmaa.

10. Ihmiskoe opetti aika paljon itselleni omasta itsestäni. Nyt jälkikäteen koen syvääkin hämmennystä siitä, miten ihmeessä olen pystynyt elämään niin hurjan pitkään niin kapealla dieetillä.. Olen entisessä elämässäni ollut siis ihminen, joka ei kykene laihduttamaan tai kontrolloimaan syömisiään edes viikkoa... Toki näitä asioita ei voi verrata keskenään, koska tätä en tehnyt itseäni varten vaan sitä kaikkein rakkainta ihmistä varten ja hänen vuokseen, mutta joka tapauksessa opin tästä sen, että ihminen on sitkeämpi ja pystyy enempään kuin itse uskoo. On voimakkaampi ja vahvempi mitä luulekaan. Tämän äärikokemuksen voimaannuttavan vaikutuksen toivon kestävän pitkään, jonka avulla jaksan kannatella tytärtäni hänen omissa elämänsä taisteluissaan. Tyttöni on saanut minut haluamaan tulemaan paremmaksi ihmiseksi, yrittää parhaani, ja hän omalla sitkeydellään inspiroi minua siihen joka päivä dieetin aikana, ja inspiroi edelleen.

Se päivä on nyt tässä!!!!

Söin äsken keittiössä ruisleipää juustonsiivulla. Kyyneleet vaan valuivat pitkin poskia kun mutustelin pieniä murusia suussani kaikilla makunystyröilläni. Tilannetta, jota nyt koen ja elän, en oikein osaa kuvailla. Sisälläni vellovat tunteet helpotuksesta ahdistukseen, ilosta suruun, katkeruudesta kiitollisuuteen, kaikenlaisesta liikutuksesta ja haikeudesta ihmeelliseen olotilaan, josta en saa kiinni kuin pieniä välähdyksiä. Olin kuvitellut usein tätä päivää, että saa taas syödä, mutta mikään kuvitelma ei pystynyt tavoittamaan sitä, mitä tämä oikeasti sitten on.

Koko tapahtumaketju lähti liikkeelle jouluisen mahataudin vierailusta.  Mahatauti ei turhaan ollut yksi niistä taudeista, joita pelkäsin, mitä tekeekään lapselle, jonka suolisto valmiiksi jo niin hauras. No, se teki niinkuin arvata saattaa. Refluksi ärhentyi todella pahaksi ja ruokia tippui pois niin, että tällä hetkellä ihan sopivia on kolme ja niistäkin se kolmas sellainen, jonka määriä on vähän pakko tarkkailla. Tämä tapahtumaketju rysäytti omaan tajuntaani sen, mitä oikeastaan olin tiennyt, lapsemme ei tulisi kohtaamaan mitään ihmeparantumista tiettyyn ikään mennessä. Jos yksi tauti tuosta vaan vie pois periaatteessa koko vuoden edistymisen, oli pakko hyväksyä, että entiseen pääsy myös on pitkä tie taas, puhumattakaan siitä, että päästäisi vielä siitä eteenpäin siihen vaiheeseen, että voisin turvallisin mielin lopettaa kokonaan imetyksen. Tämän tajuaminen sai havahtumaan siihen, että enää en jaksa kolmatta vuotta elää näin pienillä ruoka-aineilla, itselläkin kun taas joulusta asti on ollut suurin piirtein vain kolme ainetta käytössä. Olin niin huonossa kunnossa, että lääkärin kanssa keskusteltuani kumpikin oli samaa mieltä, että nyt on vain pakko lopettaa imetys - jotta lapsella on vielä äiti olemassa. Lapsi kyllä pärjää, vaikka luultavasti voikin laihtua tämän ratkaisun myötä.

Tämän päätöksen jälkeen olo oli  oikeastaan aika levollinen. Olen kääntänyt ajatukset siihen, kuinka paljon olen jo auttanut lastani ja jollain tavalla minulla on koko ajan vahva luottamus siihen, että lapseni nyt pärjää omillaan. Aika on valmis. Tunnen oman työni täytetyksi ja siten ihan hyvillä mielin aloitettiin vieroitus, vaikka täytyy se kyllä sanoa, että kyllähän niitä pelkoja ja ristiriitaisia tunteitakin karkaili ajatuksiin vähän väliä, mutta perusvire oli se, että nyt se tehdään. On aika.

Vierotus alkoi siis viime viikkonloppuna todenteolla ja rankkaa oli alussa. Lapsi kapinoi monella tapaa, mutta jotain lohdullista siinä on, että hän on jo sen ikäinen, että hänen kanssaan voidaan keskustella tisun loppumisesta ihan erilailla kuin pienemmän lapsen. Hyvä mieli on myös siitä, että jo kesästä asti olen tätä asiaa alustanut ja nyt vain tehokkaammin tuonut esille puheissa ja teoissa. Protestointi on silti ollut ajoittain todella voimakasta. Luova on saanut todellakin olla ja olen kehitellyt jos jonkinlaisia huijauskeinoja, kuten yöllä kun toinen haluaa maitoa, sanonkin, että äidin täytyy ensin käydä vessassa...Olen myös ostanut pieniä lahjoja, joita hän saa aina kun on yksi tahtomiskerta onnistuneesti ohitettu. Pieni tyttö on tainnut itse myös tajuta "pelin" hengen ja hänestä on kuoriutunut melkoinen neuvottelija. Hän näyttää topakasti neljää sormeaan ja toteaa, että haluaa neljä tissiä. Minä siihen, että ei niin montaa. Hän nostaa kaksi sormea pystyyn ja toteaa kaksi!!! Kun puistelen päätään, hän laittaa päänsä hieman alaviistoon, katsoo isojen kosteiden silmien alta kuin spanieli anoen, ja kohotaa yhden sormen ja sanoo, että anna yksi! Tai vielä yksi! Tai toisinaan sanoo, että toinen puoli! edes pikkusen! Tämä vaatii äidiltä melkoista itsensä panssarointia sydämen ympäriltä, että ei helly liikaa. Heltymistäkin on tässä tapahtunut, ja sen itselleni sallin. Oikeastaan ehdoton ei ei olisi toiminutkaan. Pienet huikat pahimpiin oloihin toi helpotusta kummallekin, mutta silti suunta olo koko ajan selvä.. On otettava askeleita eteenpäin.

Viimepäivinä vieroitus on muuttanut muotoaan, lapsi on hyvästellyt ja tajunnut itse, että tisu on lopussa. Minun on ollut tosi hyvä olla, kun olen nähnyt tämän, kuinka sinut hän on asian kanssa, niin valmis kuin vain voi olla. Hän on iloinen itsensä ja ei juurikaan ajatusta laita enää rinnalle, paitsi joinain tietyissä tilanteissa. Paremmin mennyttä prosessia en olisi voinut toivoa. Kaikki se pohjatyö todellakin kannatti. Se valmisti lapsen ja ehkä ennen kaikkea itseni tähän luopumiseen.

Kaiken tämän myllerryksen keskellä tällä äidillä on ollut omakin prosessi meneillään. Uuden elämän aiheuttama jonkinasteinen hämmennystila. Ihan outoa ajatella, että saan alkaa syömään mitä haluan. Voin kaupassa valita ruokia tuosta vaan! Saan päättää omasta kehostani ja miten sen ravitsen. Ihan absurdi ajatus! Kohta voin OIKEASTI päästä taas kahviloihin kahvittelemaan, syömään ulos, syömään ylipäätään jotain muuta kuin muutamaa ruoka-ainetta. Tämä kaikki saa olon tuntumaan ihan hassulta, ajatuksetkin ihan hupsuja, kuten mitä mä sitten syön???? Osaanko enää tehdä ruokia, joissa on enemmän kuin kahta raaka-aineetta??? Mitä kaikkia uusia tuotteita on tullutkaan reilun kahden vuoden ajan kauppoihin?? Miten keho ottaa vastaan uusia ruokia, kun on suurin piirtein elänyt kuin Selviytyjissä??? Täytyy ainakin alussa aloitella ruokia ihan varovasti...Yksi iso kysymys on ollut myös mielessä : Miten selitän lapselle, joka aina tottunut saamaan lautaseltani itselleen, että enää et saakaan??

Jotain ajatuksia on kyllä siitä, mitä haluan syödä ensimmäiseksi. Viimeisen viikon olen joka päivä nähnyt silmieni edessä laskiaspullan, ruisleipää, juustoa ja tomaattia. Toinen asia, joka on satavarma on se, että EN TULE SYÖMÄÄN BATAATTIA JA POSSUA KUIN SEURAAVAN KERRAN EHKÄ JOULUNA, ja sekin ehkä..Mikä vallaton ajatus päättää, mitä itse syö!!! Ja se päivä on nyt tässä!!!

Kun tietää miksi elää, voi kestää melkein mitä tahansa

Viimeaikoina on ollut vaikeaa löytää voima-ajatuksia oikeastaan mistään. Ainoa, mihin olen pystynyt samaistumaan, on ollut kirjallisuus, ja sellaiseen kirjoittajaan kuin Viktor. E. Franklinin , logoterapian isään, joka löysi elämälleen tarkoituksen karmivalla tavalla, keskitysleirillä.

Keskitysleiri tuo mielikuvia paikasta, jossa ei ole toivoa, on pelkkää eloonjäämistaistelua sekä jatkuvaa kuolemanpelkoa. Suurin osa vangeista todentotta kuolikin, ainakin emotionaalisesti, mutta osa ei lannistunut, ei sitten millään, kuten Viktor. Vangit kärsivät kovaa aliravitsemusta jatkuvasti ja jotkut alkoivat käyttäytyä primitiivisesti. Kuitenkaan vangin fyysinen kunto ei ratkaissut sitä kuka selvisi, vaan lopulta se henkinen kapasiteetti. Viktor tajusi perimmäisen totuuden, mikä ihmisen pelasti ja se oli rakkaus. Vaikka ihminen olisi kuinka epätoivoisessa tilanteessa tai elämänvaiheessa eikä pystyisi millään toimimaan positiiviseti tai ajattelemaan tulevaisuutta, hän saattoi silti tuntea, siinä kaiken kamaluudenkin keskellä tuntea rakkautta ja kun ihminen tiedostaa olevansa vastuussa häntä rakkaudella odottavasta ihmisestä, ei hän koskaan voi heittää pois elämäänsä. Frankl viittasi ajatuksellaan Nietzscheen: "kun tietää miksi elää, voi kestää melkein mitä tahansa." . Franklin vakaumus ei perustunut loogis-rationaaliseen metafyysiseen ajatusrakennelmaan vaan aidosti elämää elämällä omaksuttuun uskoon siitä, että elämällä on kaikissa tilanteissa perimmältään tarkoitus.

Kirja puhuttelee itseäni monella tapaa. Vaikka oma elämä on TODELLA kaukana tietenkin keskitysleiristä, en voi olla hämmästymättä, kuinka paljon silti samanlaiset ihmisyyden mekanismit toimivat sekä hänen eläessä siellä leirillä ja minun eläessä nyt täällä. Ihminen kuitenkin on monella tapaa samanlainen, ajasta ja paikasta riippumatta. Oman lapsen myötä elämän tarkoitus on saanut aivan uuden syvyyden. Rakkaudessa on aina reunaehtoja, mutta omaa lastaan voi rakastaa rajattomasti. Ilman tätä rakkautta, tuskin kykenisin syömään aina vaan samaa ruokaa joka päivä ja suostumaan siihen, että kärsin nälkää, en ehkä fyysisesti, kun saan vatsani täyteen ruokaa, mutta henkisesti kyllä, ei kovinkaan helppoa turruttaa kaikki mielihalut saada maistaa erilaisia makuja. Ilman rakkautta tuskin jaksaisin tällaista univelkaakaan. Toiminnalleni on tarkoitus - lapseni paras. Todellakin, kun tietää miksi elää, voi kestää melkein mitä tahansa!

Keskitysleirin kauheat olosuhteet saivat ihmisen nauttimaan pienimmistäkin valon säteistä. Esimerkiksi Auschwitzista Baijerin leirille matkatessaan auringonlasku sai Franklin ja monet muut vangit tuntemaan luonnon kauneuden, jota ilman olivat olleet niin kauan. Eräs vanki ilmaisi toiselle ytimekkäästi perimmäisen tunteensa: Kuinka kaunis maailma voisikaan olla. Tämä asia tuntuu myös kovin tutulta verraten omaan elämääni. Kun tuntuu, että monet mielihyvää tuottavat asiat ovat poissa, sitä löytää uudella tavalla omat silmänsä. Nautin suunnattomasti luonnon tarjoamista kauneudenosoituksista ja luonnon tuoksusta, lumen narahtelusta jalkojen alla, kirpeästä pakkasesta, joka nipistelee poskia...Luonnon syli on suuri, siinä voi uudistaa itsensä, tilanteesta huolimatta.

Viktorin mukaan jokaisella ihmisellä oli hirvittävissäkin olosuhteissa valinnan vapaus. Leireissä oli ihmisiä, jotka lohduttivat muita ja antoivat pois viimeiset leipäpalasensa. Heitä oli vähän, mutta he antavat Franklin mielestä todisteen siitä, että ihminen ei edes niissä olosuhteissa ollut vain uhri. Muita auttamaan kyenneet olivat kärsimyksensä mittaisia ja saavuttivat sisäisen vapauden suhtautumisessaan siihen. Itse huomaan myös tämän asian omassa elämässäni. Vertaistuesta on tullut tärkeä osa omaa jaksamistani. Oma kärsimys vähenee sillä, että uskallan kuunnella ja auttaa toista läsnäolemalla. Tämä tuo tunnetta, että on jotain, johon voi vaikuttaa ja ennen kaikkea tuo tunnetta, että ei ole yksin. Olen kiitollinen niistä ihmisistä, jotka vastaavasti taas kuuntelevat minua. En osaa edes kylliksi sanoittaa sitä kiitollisuuden määrää.

Franklkin päätyi loputa siihen ajatukseen, että jos elämällä ylipäänsä on mitään tarkoitusta, täytyy myös kärsimyksellä olla tarkoituksensa. Hänen myöhemmän logoterapiansa perustava väittämä on, ettei pitänytkään kysyä, mitä odotamme elämältä vaan mitä elämä odottaa meiltä. Tätä, mitä elämä odottaa minulta, taidan jäädä pohtimaan nyt vähäksi aikaa...Tällä hetkellä se odottaa sitä, että olen tuki ja turva lapselleni, vien tilanteista eteenpäin, olen voimakas, rohkea ja ennen kaikkea pidän uskoni siinä, että jonain päivänä elämä on helpompaa.

Aasi Ihaa

En tunne oloani kovin hyväksi. En ole tuntenut pitkään aikaan. Tämä elämä alkanut verottamaan henkistä kapasiteettia ja se näkyy monella tapaa. Olen antanut sisälleni kasvaa kateuden, katkeruuden ja vihan. Olen jopa niitä ruokkinut todella hyvin. Nyt tunnen itseäni kohtaan vain itseinhoa, sillä en osaa päästää noista tunteista irti. Ne tulevat mukaan kaikkeen tekemiseen, olemiseen ja ajattelutapaani. Olen kuin aasi Ihaa, joka alakuloisena tallustaa tietä pitkin, näkee kaiken synkkänä ja asuu pienessä risukasassaan. En haluaisi olla tällainen, mutta vaan olen.

Mitä tämä Ihaa sitten mököttää? Suurin aihe taitaa olla se, että elämä tuntuu vain polkevan paikallaan liian monella tapaa. Sitten kun kuulee ympärillään uutisia, jotka viestittävät sitä,että ihmiset menevät eteenpäin, tekevät asioita, iloitsevat niistä, se saa tämän Ihaan tuntemaan surua omaa elämäänsä kohtaan. En oikein muista koska olen ollut iloinen jostain ( jos siis ei oteta nyt lukuun kaikkia niitä iloja jostain yhdestä ruokamurusesta tms.) vaan siis sellaisista iloista, joita nyt normaalielämässä ihmisillä on. Emme matkustele, emme jaksa käydä missään, emme suunnittele mitään ja emme uskalla unelmoida mistään tai toteuttaa mitään unelmia. Kun tajuaa, että samaan aikaan synnyttäneet kuin itse, imettävät jo toista lastaan tai vähintäänkin odottavat toista, tajuaa sen kuinka meillä edelleen vauvaelämä jatkuu ja jatkuu vaan, poljemme paikallaan, toisten uskaltaessa elää eteenpäin.

Itsesääli siis rehottaa sydämessäni kuin rikkaruohot nurmikolla. Viimeaikoina sääli on myös kohdistunut omaan lapseenikin, jonka tämänhetkiset kaikki leikit kulminoituvat hoivaamiseen ja parantamiseen. On aika shokeeraava nähdä sitä, millaista maailmaa lapsi tuo esiin leikeissään ja sanoissaan. Hän parantaa Nalle Puhiaan laittamalla rasvaa vähän väliä pyllyyn, kannustamalla Puhia tekemään kakkaa, laittaa tottuneen näköisesti karvaleluilleen peräruskeita ja nostaa niitä syliin ja lohduttaa. Tätä näkyä ei voi katsoa kuin sydän vereslihalla. Hänen pieni elämänsä pyörii oireiden ympärillä. Ne ovat hänen todellisuuttaan yhtälailla kuin omaanikin.

Väsyttää kovasti. Tänään meneillään kolmas kamala ummetuspäivä kun kakkaa ei kuulu, ei edes peräruiskeillakaan Koko aika menee vain nyt tähän ummetukseen, lapsen kivun vastaanottamiseen ja kannustamiseen, että tee se kakka, reipas tyttö...Sydän kylmänä odotan täällä, koska ja miten tämä tilanne nyt ratkeaa, pärjäämmekö omin avuin kotona vai joudummeko viemään lapsen päivystykseen. Todellakin, tekee mieleni tunkea pääni Ihaamaisesti risukasaan ja painaa korvat kiinni että en kuule ulkomaailmasta mitään uutisia tähän omaan surkeaan maailmaani.

Toiveet vuodelle 2013

Näin vuoden alussa sitä huomaa ajattelevansa mennyttä vuotta ja mittailee sitä, mitä vuoden aikana on tapahtunut, tai ollut tapahtumatta myös allergiarintamalla.  Tuntuu, että elämä on edelleenkin ollut vain sitä paikallaan polkemista, eteenpäin rämpimistä ja taaksepäin luisumista lähtöpisteeseen, joten on ihan pakko konkreettisesti alkaa miettimään, mitä edistysaskeleita allergia-refluksielämässämme on tullut viime vuoden aikana. Toisaalta sitä vähän pelottaakin ajatella, kun ei ehkä haluaisi nähdä sitä kaikkea totuutta silmiensä edessä, mutta Freiren sanoin ( Paulo Freire- yksi suurimpia voimaannuttajiani) on tunnettava nykyisyys, kohdattava todellisuus, jotta voi muutos alkaa kohti parempaa.

Mitä on vuoden aikana tapahtunut?

Suurin edistysaskel: Lapsi alkanut sietämään kauramaitoa ja sen kautta vihdoin saatu ratkaistua kalsium-ongelma ( Vinkiksi! On olemassa kauramaitoa, jossa ei ole mukana mitään lisättyjä vitamiineja eikä öljyä!)

-Olemme löytäneet sopivan lääkemiksauksen laksatiivin ja happosalpaajan välillä, joka huomattavasti tehnyt lapsen suolen liikkuvuudesta parempaa, vaikka edelleen melko usein joudutaankin siihen tilanteeseen, että on pakko käyttää niitä niin inhottavia peräruiskeita.

-Olemme saaneet poron, bataatin ja puhdaskaura-vakion lisäksi rotaatiossa pysymään possun, seitin, kukkakaalin, quinoan, parsan ja kaurakerman. Vuoden aikana tippunut taas pidempiaikaisessa rotaatiossa olleet riisi, maissi, luumu, kurkku, rusinat, mustikka, joista suurinpia pettymyksiä itselleni on ollut riisi ja maissi omasta valiostani, sillä niiden avulla sai tästä possusta tehtyä erilaista, edes lisäkkeiden muodossa tai lättyjen, mustikkapiirakan ym. vaihtelua ja jopa herkkua. Nyt viimeisen puolivuotta olen lähinnä vain syönyt bataattia ja possua.

-Vuoden aikana ollut kokeiluissa jos jonkinlaista ruoka-ainetta, jotka tippuneet jo alkumeterillä pois. Näitä en tähän ala edes luettelemaan, luku on aivan liian masentava, mutta yritän ajatella niin, että näistä kokeiluista sentään jäi käteen edellämainitsemat, sekä nyt uuden vuoden innolla olen aloittanut todella reipasta rotaatiota, ja laitan peukut pystyyn ja sormet ristiin!

-Ilokseni voin myös todeta, että viimeisen puolen vuoden aikana nukkuminen on yleisesti ottaen parantunut juurkin tuon hyvän lääkecoctailin ansioista ja nykyään voi jo sanoa, että yöt pääsääntöisesti mennään 3-5 herätyksellä, jos hyvin menee. Onpa edelliseen vuoteen mahtunut jo yksi kokonainen täysi yö ja viime yönä, heti uuden vuoden alussa lapsi nukkui viimeyön 24.00-07.30 heräämättä! Voi kunpa itsekin olisin osannut nukkua. Heräilin kuten ennenkin, sen viitisen kertaa...

-Mennyt vuosi on erityisesti koetellut omaa terveyttäni vaikka saatankin päällepäin näyttää niin "terveeltä", dieetti, valvominen ja tämän tilanteen jatkuva kauhuntasapaino näkyy ja tuntuu. On ongelmia tasapainoelimen kanssa- huimaa jatkuvasti voimakkaasti, verenpaineet heittelevät, aineenvaihdunta on ihan seis ja enpä usko että kilpirauhasarvotkaan kovin hyviltä näyttävät...Tämä voisi olla se ensimmäinen uuden vuoden tai siis tämän vuoden konkeettinen toive : Saada itseni parempaan kuntoon. Toki oma terveys on kovin sidoksissa lapsen vointiin, mutta aika tekee jo tehtävänsä siinä, että esim. imetys ihan varmasti loppuu tämän vuoden aikana - joka mahdollistaa itselle monenlaista vapautta, ei vaan sen suhteen, että saan alkaa syömään kaikkea- vaan myös sen, että oma liikkuminen helpottuu huomattavasti ja voin enemmän jakaa vastuuta miehenkin kanssa.

- Ystävien suhteen vuosi on ollut miinusmerkkinen, elämässäni on enää jäljellä harvoja - mutta toisaalta sitäkin rakkaampia kanssakulkijoita. Olen kiitollinen uusista ihmisistä, joita tavannut ja joiden kanssa saan jakaa arkea, olla hyväksytty ja saada jakaa ajatuksia ja arkea. En syytä ystävien vähentyksestä vain heitä, osansa omalla itsellänikin, kun en vaan ole jaksanut pitää yhteyttä ja olen tuntenut niin, että välimatkaa on jo niin paljon, että en jaksa lähteä kävelemään puolitiehen vastaan.

- Olemme saaneet elää viimevuoden infektioista ja pöpöistä todella terveenä, lapsi koki vasta joulun aikaa ensimmäisen mahatautinsakin, joten tästä terveydestä olen todella kiitollinen, kun tiedän niitä, ketkä jatkuvasti tämän refluksin lisäksi kamppailevat infektioiden kanssa. En osaa edes kuvitella heidän väsymyksen määrää.

Mitä toivon siis vuodelta 2013

- enemmän naurua ja huolettomuutta
- syvää ystävyyttä ja yhteyttä
- ruokaa!!!! sitä että saan syödä mitä haluan ( ihan absurdi ajatus tällä hetkellä!!!!)
- että oireet helpottaisivat lapsella niin, että voisimme ajatella, että elämä menee eteenpäin ja uskaltaisimme unelmoida uusista asioista

Tässä on jo tarpeeksi, jopa enemmänkin. Kunpa yksi näistä edes toteutuisi!




-

Puhu äänellä jonka kuulen...

Viimeaikoina täällä blogissa olen viettänyt hiljaiseloa. Olen kaiken tarmoni ja energiarippeeni suunnannut ulkomaailmaan. Olen tehnyt vimmatusti töitä sen eteen, että joku kuulisi suolioireilevan lapsen ääntä/perheen ääntä. Olen etsinyt kanavia, tehnyt pohjatyötä Kelaa varten. Olen ottanut yhteyttä paikallislehteenkin. Tänään meillä kotona kävivät haastattelemassa Kelan uudesta ruoka-allergialinjauksesta. Olo on tyytyväinen, tyhjä ja sanoinkuvaamattoman väsynyt! Meinasin jo perua koko haastattelun, mutta sitten sain pinnistettyä itsestäni jostain voimaa se tehdä, sillä tiesin, että jos en nyt tuohon tartu, myöhemmin se voi kaduttaa. Väsyneenä silti tämä asioiden ajo joka tapauksessa on ylivoimaista, se täytyy tunnustaa. Tästä luultavasti toivun aika pitkään...

Oman äänen esille tuominen ei ole helppoa, varsinkaan silloin, kun tuntuu, että ei olisi voimia saada asioita sanotuksi edes kuiskaten. Onneksi kuiskauskin on jo ääntä. Aloite. Kun tekee asioille jotain, siirtyy objektista subjektiksi, passiivisesta aktiiviseksi ja se jo itsessään antaa kuiskauksellekin voimaa. Minua ei voi kohdella noin! Meitä ei voi kohdella noin! On oikeus puolustaa itseään ja lastaan. Nostaa esiin epäkohtia. Tämän toivon opettavani lapsellenkin. Voi vaikuttaa!!! ja kun vaikuttaa, se voimaannuttaa! Ääni kasvaa ja pian kuiskaus ei enää ole kuiskaus vaan vahvaa ja voimakasta ääntä.

Mikä on sitten kuulijan rooli? Onko kuulijalla herkät korvat kuulla kuiskauksia, joskus jopa vain huokauksia? Osaako kuulija löytää sen, mitä puhuja yrittää sanoa. Se jää nähtäväksi...