Äiti on väsynyt

Tänään elämä ei ole edes siedettävän hyvää. Se on sietämätöntä. Äiti on väsynyt. Lapsella huono kausi jälleen menossa. Viimeyö meni 20 minuutin unipätkissä, se sinällään ei ole epänormaalia meidän arjessa, mutta tänään se tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta, sillä muutama viikko sitten ensimmäistä kertaa vajaaseen kahteen vuoteen näytti niin hyvältä. Odotukset olivat korkealla, jospa nyt olisi tämä sairaus kääntynyt, jospa nyt suolisto alkaisi ottaa vastaan ruokaa...mutta ei sittenkään...Jokainen takapakki tuntuu aina edellistä raskaammalta. Ulkona paistaa aurinko ja räystäät tippuvat. On ihana kevätpäivä. En osaa siitä tänään iloita. Huolet tuntuvat vain liian suurilta tänään pääni päällä. Tavanomaisella aamulenkillä aurinkolasien takaa valuivat kyyneleet. Toivoin, että kukaan ei huomaisi, haluan olla yksin tässä tunteeni ja pettymykseni kanssa. Samaan aikaan huomaan toivovani, että soittaisipa joku ja kysyisi mitä meille kuuluu. Ja toivoisin, että joku aidosti kuuntelisi. Puhelin on ollut nämä kaksi vuotta todella hiljainen. Huomaan olleeni itse usein se, joka soittaa ja pitää yhteyttä ja nyt kun en ole vaan jaksanut, puhelin on hiljaa. Millaisia ystäviä minulla on, jään miettimään. Minun tekisi mieli huutaa, että minä tarvitsen ystävää, mutta huutoni kaikuu vaan omissa korvissani. Tästä arjesta mitä elää, tästä on myös vaikea puhua. Väsymyksestä, jatkuvasta valvomisesta, jatkuvasta ruokavaliosta, ruokakokeiluista, öistä, kun kannellaan oksennukseensa tukehtuvaa lasta tai lasta, joka kylmänhikisenä tarrautuu kiinni yöpaitaani ja yrittää viestittää, että auta äiti ja siinä katsot hämärässä lasta silmiin ja nöyrryt kivun ääressä, että en osaa auttaa sinua rakas lapsi. Kipu todella tekee nöyräksi, lannistaa ja saa tuntemaan itseni avuttomaksi. Haluaisin olla kuin Ultra Bran laulussa : " Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä, ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi". Mutta sellainen pimeä on, ja se on tämä sairaus. Siihen ei äidin käsi riitä, vaikka kovin vahva käsi yrittää ollakin. Vahvuudellakin on rajansa ja tänään äidistä tuntuu heikolta. Jopa siltä, että olen pettänyt lapseni, kun en pysty enempään. Laitan viestiä allergologillemme ja jään odottamaan sieltä vastausta. Tiedän, että yksi vastaus tai puhelu tulee, ei ystävältä vaan lääkäriltämme. Hän ei petä. Ilman häntä tuskin jaksaisimmekaan.