Mikä toiselle on vähän, on toiselle paljon

Mikä toiselle on vähän, on toiselle paljon- on tullut aivan uuteen merkitykseen tässä allergia-refluksisuossa. Jokainen peilaa oman elämänsä tapahtumia omien silmälasien läpi ja siinä samalla luodaan myös mittasuhteita eri asioiden välillä ja väistämättä niitä omia laseja sitten tarkennetaan niin, että otetaan peilaukseen myös toisen silmälasit, toisen tarinat samasta asiasta.


Yritän kovasti pitää ajatukseni siinä, että en välittäisi vertailla omaa tarinaani toisen tarinaan, mutta huomaan siihen silti sortuvani aina tietyissä tilanteissa. Nämä kuullut vertailutarinat usein saavat mieleni kiehumaan liiaksikin, mutta sille en aina voi mitään. Vertailua tapahtuu äideillä varsinkin lapsen unesta sekä ruoasta ja näitä vertailuja tehdään myös allergia-refluksipiireissä usein hyvässä hengessä tarkoittaen sitä, että annetaan jokaiselle vapaus ilmaista omia tunteitaan niitä torppaamatta. Se hieno juttu!


Otetaan ensimmäisenä esimerkkinä uni. Joillekin lapsi nukkuu huonosti, jos herää jo kello 5 aamulla. Toisille lapsi on huono nukkuja, jos vielä parin kolmen vuoden iässä herää pari kolme kertaa yössä. Kolmannelle huono nukkuja on lapsi joka saman ikäisenä kuin edellinen, nukkuu pääasiassa vain tunnin pätkiä... Kaikki on suhteellista.


Monesti myös samoilla sanoilla on erilainen mielikuva eri ihmisillä. Otetaan esimerkiksi vaikka sana superalleginen. Mitä tällä ihmiset tarkoittavat? Toiselle lapsi on superallerginen, jos ei voi syödä esim. sitrushedelmiä, kananmunaa, maitotuotteita tai joitakin viljoja. Toiselle superallerginen on sellainen, että parivuotiaalla on vain käytössään pari kolme lihaa, saman verran vihanneksia, viljoja, hedelmiä ja marjoja. Kolmannelle superallerginen on sellainen, jonka lapsi on 6-vuotias ja syö pelkästään Neocatea ja hirssiä. Minkä silmälasien takaa katsomme tätä sanaa? Itse katson tällä hetkellä tätä superallergia sanaa sellaisten silmälasien takaa, että pahan tilanteemme takia,  kun en enää muuta keksi, olen meidän parivuotiaan nyt tiputtanut enää ihan vaan varmoille ruoka-aineille eli syö vain bataattia ja poroa kaikilla aterioilla sekä aamulla saa kaurapuuroa, mutta sitäkin vain kestää tietyn dl verran. Tämä on tarkoittanut myös sitä, että olen myös itseni tiputtanut samalla tavalla parille- kolmelle ruoka-aineelle. Tämän perusteella kutsun omaa lastani superallergiseksi, vaikka tiedän, että tosiaan vieläkin allergisempia voi olla. Silti en voi sille mitään, että jollain tapaa jonkun ihmisen käyttämä sana, superallerginen, on jopa loukkaava nyt tässä tilanteessamme, kun itse toivoisin niin paljon,  että joskus yltäisimme edes heidän mittapuuhun asti, että saisimme niinkin paljon ruokia kasaan...Mutta toisaan, kaikki on suhteellista...




Laitanpa tähän loppuun vielä Hanna Ekolan runon, joka itseä koskettanut monellakin tapaa viime aikoina.


"On mahdotonta sanoa, mikä on kenellekin sopivasti.
Se mikä toiselle on vähän, voikin toiselle olla liikaa.
Jaksamme eri asioita ja eri määrän.
Voimat riippuvat niin monesta tekijästä.
Toiselle sama asia on alku, toiselle viimeinen pisara,
jonka myötä malja läikkyi yli.
Näinkö vähästä, ajattelee joku.
Mutta mistä hän tietää miten paljon maljassa jo oli.


Viisas ei vähättele: Miten sinä nyt noin pienestä?
Et kai sinä nyt tuollaisesta masennu?
Tällaiset lauseet hyvää tarkoittavinakin,
merkitsevät aina sivuuttamista ja hylkäämistä.


On vaikea tietää, mikä on kenellekin sopivasti.
Se on toiselle niin kovin vähän,
ja toiselle taivaaseen asti. "


-Hanna Ekola-

Piste.

Nyt on tultu siihen pisteeseen, viime kuukauden, tähystysten ja horror-päivien/öiden, verikakkojen ja ruokakokeilusäätöinen, että on aika nostaa kädet pystyyn. Luovutan. Murhaan unelmani ja toiveeni päästä joskus "normaalielämään", mitä se sitten kenellekin tarkoittaa. Oma normaalielämä-haaveeni ovat olleen sitä, että saisin syödä mitä haluan, että meillä olisi enemmän hyviä päiviä kuin huonoja päiviä, että lapselle löytyisi jotain muutakin ruokaa tarjota kuin kaikilla aterioilla samaa poro-bataatti-versioita, että saisime kaikki nukkua edes yhden kahden- kolmen tunnin pätkän per yö, että joskus jaksaisimme ajatella lomamatkaakin, tai matkustaa edes 100 kilometrin päähän, että joskus elämä ei olisi vain jatkuvaa nöyrtymistä siihen, että narujamme vetelee tämä hallitsematon refluksi, että me olisimme joskus se päättävä osapuoli siitä, miten edes jotkut päivät voisimme viettää, kuten suunnittelimme.

Tämä luovuttaminen saattaa kuulostaa korvaan jo masentuneen ihmisen puheelta, sitä se ei kuitenkaan ole, päinvastoin. Luovutan, koska taistelu tätä vastaan on enemmän julmempaa ja masentavampaa kuin itse hyväksyä se tosiasia,  että elämämme vain on tällaista elämää, jossa nämä edellä kuvatut haaveet tuntuvat olevan epärealistisia saavuttaa ties kuinka kauaksi aikaa vielä. On ihan turhaa maalailla maisemia toisenlaisiksi mitä ne eivät ole. Kun joka kerta asettelee omasta mielestään maton ihan tukevasti jalkojen alle, ja se kuitenkin joka kerta vedetään pois jalkojen alta, hölmö jaksaa laittaa mattoa aina vaan uudestaan. Viisaampi heittää koko maton pois. Sitä tämä luovuttaminen on minulle. Viisastumista. Maton heittämistä pois. En enää jaksa toivon ja pettymyksen vuorottelua. Olen mieluummin tilassa ei missään - jossa ei olla mitään näistä. Vain olen. Piste. En enää odota.

Mustaa valkoisella

Ei kukaan voi olla noin allerginen! on tuttu lause, jota olen joutunut kuulemaan melko usein. Kaikilla kun on se oma käsityksensä allergioista ja vieläpä se oikea. Jos ihminen ei ole eläessään törmännyt tällaiseen tapaukseen kuin me, hän mieluummin epäilee toista kuin omaa tietopohjaansa kyseistä asiaa kohtaan. Enää lauseet eivät juurikaan satuta, mutta joskus ne satuttivat todella paljon. Olinhan vasta tullut ensimmäisen kerran äidiksi ja kaikki oli niin uutta, ihmeellistä ja epävarmaakin. Useasti kuultuna tämä lause sai minut myös toisinaan epäilemään itseäni ja jopa mielenterveyttäni, sillä olihan minulle jo sitäkin sanottu, että tiedätkö, että on olemassa äitejä, jotka tekevät tahallaan lapsistaan kipeän, jotta saisivat itse huomiota. Järkyttävää. Vaikka tosiaan nämä vihjailut mielenterveydestäni ja ennen kaikkea suoraan epäilyt omasta kyvystäni tulkita omaa lastani eivät enää juurikaan tunnu missään, ne silti ovat jättäneet jälkensä niin, että en juurikaan viitsi nää meidän kuulumisia kertoilla kuin sellaisille henkilöille, jotka ovat tukeneet meitä. Epäilijät saavat olla omassa pikkumaailmassaan ja elää siellä niinkuin ennenkin ja olla uskomatta ja kuvitella, kuinka heidän tietopankistaan varmasti löytyisi ratkaisu meidän jokapäiväisiin haasteisiin, imetyksen lopettamiseen ja siihen, että toiselle kävisi ruoka kuin ruoka.
Ainoa oikeastaan kenen mielipide enää kiinnostaa on meidän lääkärin mielipide, ja niiden, jotka elävät tätä samaa elämä. Tosiaan! Meitä epäuskottavia äitejä on paljon ja ihan käsittämättömiä lapsiakin, jotka tosiaan ovat allergisia vähän kaikelle. Näistä keskusteluista saan voimaa ja näiden kautta sitä mennään läpi sellaisten kausien, joista ei viitsi edes toisaalta kertoa kuin ihan vaan niille, jotka tajuavat.

Mitä haluan sanoa näille epäilijöille voisi olla tämä. Meillä on myös nyt mustaa valkoisella saatu dokumentti meidän lapsen suoliston tilasta. Hänelle tehtiin eilen sekä gastroskopia että kolonoskopia. Muun muassa hänen esofaguksen cardia ylhäältä käsin avautuu varsin herkästi ( joka tietämättömille suomennettakoon, tarkoittaa rakenteellista refluksia) ja hänen  bulbuksessa on runsas lymfoidihyperplasia ( joka tietämättömille voidaan suomentaa näin, että tätä löytyy ainoastaan niiltä, joilla on paljon ruoka-allergioita). Tämän  diagnoosin me vanhemmat olemme jo toki tietäneet ilman näitä virallisia dokumenttejakin jo kaksi vuotta ja eläneet sen takia monen korvaan kuulostavaa outoa, käsittämätöntä, jopa epäuskottavaa elämää, sillä eihän kukaan voi olla noin allerginen, eihän?

Kuppi nurin

Viimepäivinä on läikkynyt tunteet laidasta laitaan. Ihanimmat ajatukset kohdistuivat lapsen täyttäessa viikonloppuna kaksi vuotta, kaikkeen siihen ihanaan, mitä meillä onkaan. Vastaavasti synkimmät ajatukset taas valtasivat mieltä, että ei edes synttäripäivänä refluksipeikko jättänyt meidän tyttöä rauhaan vaan kidutti ja piinasi niin, että meinattiin jo juhlat perua. Onneksi kuitenkin kaikki kääntyi paremmaksi juuri kun olin jo kaikille soittamassa että perutaan, ja juhlat saatiin kuin saatiinkin pidettyä, tosin tyttö ei ihan kuitenkaan oma itsensä ollut siltikään, vaan erittäin väsynyt ja takertuvainen. Kukapa ei olisi, jos olisi pari vuorokautta yrittänyt saada kakkaa tulemaan ja saanut kaikki mahdolliset tuplalääkkeet ja peräruiskeet. Kyllä siinä isompikaan ihminen ei jaksaisi syleillä maailmaa tuollaisen urakan jälkeen ja iloiten ottaa vastaan tupaa täyteen porukkaa.


Juhlien jälkeen ajatukset ovat ennen kaikea olleet alavireiset ja masentuneet. Osin siitä syystä, että edellisen episodin suolitukokseen aiheutti jopa niinkin "suuri" muutostekijä, kun menin antamaan entisen noin 10 maissimakaronin sijasta hänelle noin 1/2 dl maissimakaronia, melkein jo "aterian". Niin pienestä on edelleen kiinni, että meillä menee kuppi nurin ja ollaan syvällä suossa ja pitkään. Masentavaa. Koska oikeasti pääsemme asioissa eteenpäin, saisimme poron ja bataatin lisäksi jonkun uuden aterian? Pitäisi varmaan olla kärsivällinen, mutta jonain päivänä kärsivällisyydelläkin on rajansa, jota ei yhtään helpota se, että viimeajat ollaan taas palattu myös siihen, että herätään yöt puolentunnin-vajaan tunnin välein, kun tässä vähän aikaa sitten tyttö pystyi jo nukkumaan parikin tuntia putkeen. Kaiken tämän synkistelyn kruunaa perheen yhteinen kesäloma. Jippii! Kumpikin väsymyksestä tainnoksissa ei jaksa edes ajatella mitään muuta kuin peräjälkeen nukkumista. Me ansaitsemme enemmän! Meidän perhe ansaitsisi enemmän parempia päivä! Refluksipeikko on julma. Hän ei jätä rauhaan edes synttäripäivinä tai loma-aikoina. Ehei.


Jos näistä masentunteista tunnelmista haluaakin itsensä sitten siirrettävän raivon puolelle, voi jälleen muistella niitä kuolemattomia lauseita joita juhlissakin koko ajan juteltiin. Kaikki tuntui fokusoituvan sen ympärille, että tyttö vierasti ja koko ajan piti katseensa joko äidin mekossa tai isin kauluspaidassa. Kuinka meidän lapsi onkin niin kova vierastamaan!!!! Niinpä!! Mistähän se johtuu? Syyttävä sormi tietenkin osuu vanhempiin, tai jopa lapseen, mutta itse syytän tätä sairautta, toki itseänikin, mutta myös läheisiä. Minun mielestä, jos lapsi vierastaa, on syytä kysyä miksi vierastaa? Oliskohan ihan puhtaasti jopa syynä se, että lapsi näkee niin harvoin näitä ihmisiä? Lapsi ei osaa teeskennellä vaan on rehellinen tunteissaan. Hän avoimesti näyttää, keneen luottaa ja keneen ei. Voiko lasta tästä aitoudesta syyttää?

Kaukaa on myös helppo huudella neuvoja ja pyöritellä silmiään ja olla uskomatta jopa koko refluksin ja allergioiden olemassaoloa. Näyttäähän meidän tyttö NIIN terveeltä! Nostan hattua tytölleni, joka kaiken hälinän keskellä jaksoi päivän läpi, ottaen huomioon tosiaan sen, että hän oli kärsinyt kovaa kipua monta päivää ja pienet kädet ja koko keho täristen yrittänyt tehdä kakkaa koko aamupäivän, monenmonta tuntia. No, kukapa näitä hetkiä olisikaan katsomassa. Kukapa niitä edes haluaisi katsoa. Se voisi tehdä liian kipeää. Meidän täytyy kuitenkin kohdata tämä kipu, ja tuska on kyllä välillä sanoinkuvamaaton. Sitä ei osaa edes selittää, miltä tuntuu nähdä sen oman kaikkein rakkaimpansa kärsivän ja voimatta itse auttaa. Sitä itse leikkaisi vaikka kätensä ja jalkansa poikki, jos toiselta kipu lähtisi.Tänään muutaman kerran olen mennyt vessaan itkemään omaa kipuani tästä kaikeasta pois, sillä en halua, että lapseni näkee kuinka surullinen olen. Sitten taas syvään huokaisu ja kaikki voimat siihen ajatukseen, että joskus vielä tämä kaikki helpottaa...helpottaahan?

Kaksivuotiaalle tytölleni ♥

Tänään, kaksi vuotta sitten keskikesän aamuyön tunteina tasan 03.30, sinä synnyit tähän maailmaan ja sain sinut täriseville käsivarsilleni. Kun napanuora katkaistiin, lähdit ryömimään päättäväisesti silmät kiinni pitkin vatsaani ja nappasit täysin tietäen siitä, mitä tehdä, rinnan suuhusi. Kätilö nauroi, että siinäpä varsinainen tomera tyttö, luonnonlahjakkuus imemistekniikassa! Kuinka osuva kuvaus se olikin sinusta!


Tänään en tähän halua kirjoittaa mitään refluksista tai allergoista. Me kumpikin ansaitsemme päivän, että niitä ei ajatella ollenkaan. Ei tänään. Tänään haluan vain muistella niitä kaikki ihania hetkiä, joita olemme saaneet kanssasi viettää ja niitä kaikkia tunteita, joita herätit ja edelleen herätät minussa, kun minä synnyin sinun kauttasi äidiksi. Niitä tunteita ei pysty edes sanoiksi kaikkia laittaa. Ne ovat syvällä sydämessäni ja kaikissa teoissa, joita teen. Sinulle, tyttöni, tänään, haluan omistaa tämän Johanna Kurkelan laulun: Ainutlaatuinen. Se ehkä kuvaa joitakin niitä ajatuksia, joita sinulle tänään haluan sanoa.


Missähän sut tehtiin?
Tähtien tuolla puolella
muovailtiin huolella

Ethän sä ikinä
kadota tuota katsetta?
Mitähän sä vielä kantaa voit
korkealla kun noin sä soit
Ei mitään tuu niin painavaa
et se sinut musertaa

Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan

Keskellä ihmettä
Sen tajuu vasta jälkeenpäin
Taidat aavistaa jo sen
Yksin täytyy jokaisen
polku mennä pimeään
että pystyy elämään

Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan

Sä saatat selvitä
vähin vammoin matkalla
Ystäväsi huolehtii
kun askelees on hatarat
Elämässä pitää kii
jos sen päältä putoat

Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan

Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan           

Huono äiti

Aika-ajoin iskee tajuntaan suurenluokan masennus siitä, millainen äiti oikein olenkaan. Viimepäivinä on ollut juuri sellainen olo, kun tunnen epäonnistuneeni lähes kaikessa, mitä vain teenkin tai olen tekemättä. Sanotaan, että äitiys on haastavaa ja kasvattavaa, mutta uskonpa että sairaan lapsen äitinä haasteet, ja sen mukana tuoma nöyryys, on kasvattavaa potenssiin kymmenen.


Kun ei saa lastaan nukkumaan, tyytyväiseksi, iloiseksi, syömään muuta kuin edelleen soseista ruokaa, ei siinä kovasti saa tuntumaa siitä, että olenpa minä hyvä äiti. Kun toisin sanoen, ei onnistu niissä perusasioissa, mitä lasten kanssa on, väkisin mieleen tulee mieleen, että syy on minussa. Olen huono äiti. Kun yön hiljaisina tunteina kaikki mitä olimme jo saavuttaneet uniassiosiaation muuttamisen kohdalta kariutuvat siihen, että lapsi on tuskainen,.sitä tulee tarjottua se lohtu, joka häntä eniten auttaa, ei välttämättä se, joka auttaisi häntä nukkumaan joskus sitten kun taas tilanne on parempi pitkäkestoisemmin. Osaan piiskata ja piinata itseäni näillä epäonnistumisilla. Jo ammattinkin kautta tiedän ehkä liikaakin kiintymusuhteista, sosiaalistamisesta ja vuorovaikutuksesta. Onko meillä vikaa meidän vuorovaikutussuhteessa, kun lapsi ei syö? Onko perusturvallisuudessamme puutetta, jonka takia lapsi ei nuku? Onko kiintymyssuhteessa aukkoja, kun en saa lasta tuntemaan itseään rauhalliseksi edes sylissäni?


Perusasioista sitten sosiaaliseen epäonnistumiseen. Lapseni on ujo. Maailma taitaa olla yltiösosiaalisten tai sellaisten, jotka heti extroverttinä lähtevät tutkimaan uutta innolla. Introverttien kohdalla voidaan heti laittaa osoittava sormi kohti äitiä. Miten olet kasvattanutkin lapsesi niin araksi? Teidän tulisi liikkua enemmän ja nähdä ihmisiä, jotta teidän lapsi ei vierastaisi niin paljon, on tuttu lause, jota kuulen jatkuvasti.Tiedän, syy on varmasti osaksi minussa. Kun koko päivä menee siihen, että jollain tavalla perusasiat, juuri edellämainitut syömiset ja nukkumiset saadaan aikaiseksi, ei siinä paljon ole enää päivässä muuta aikaa, sosiaalistaa lastaan tai käyttää häntä muskareissa, taidekerhoissa, värikylvyissä ym. tai luuhata kylillä.  Meidän elämässä portaat Maslowin tarvehirarkiasta eivät koskaan kipua sinne ylimmille portaille asti, itsensä toteuttamiseen, sillä jäämme perustarpeiden asteelle joka päivä.


Näistä mm. edellämainituista syistä tunnen itseni erittäin huonoksi äidiksi. Pitäisihän minulla nyt joku keino olla, jotta meidän elämä olisi helpompaa? Jotta lapsen elämä olisi helpompaa? Olenko vain tavallista surkeampi tässä äitiydessä kuin muut? Meidän ihana lääkärimme aina usein lohduttaa, että tämä kaikki KUULUU tähän sairauteen, kaikki nämä vaikeudet perusasioissa, mutta silti en voi olla miettimättä, selviytyisikö joku paremmin tästä kaikesta...ja en voi olla muistamatta niitä silmien pyörittämisiä joiltakin ihmisiltä, kun kerron, kuinka vaikeaa meillä voi olla nukkumaan meneminen. On helpompi kohdistaa syyttävä sormi äitiin kuin refluksista johtuviin epämääräisiin oireisiin. Onneksi tämän syyllisyyden välillä saa katki ne hyvät päivät, jolloin tajuaa sen eron, millainen voi lapsi olla, miten helposti voi kaikki perusasiat mennä ja kuinka paljon jää aikaa kaikkeen muuhunkin. Silloin, niinä hetkinä tajuaa, että ei ole vain kuvitellut elämänsä olevan hankalaa tai erilaista. Silloin toivon mukaan, sitä myös tajuaa sen, että on ihan hyvä äiti, riittävän hyvä. Olosuhteet eivät vain ole aina niin helppoja olla se hyvä äiti.

Korkealta ja kovaa...

TIESIN ja varauduin, että täältä korkealta voidaan pudota ja kovaa, mutta silti tuntuu tosi pahalta, hölmö minä, liian optimistinen minä. Olin jotenkin ajatellut, että nyt tästä sitten on vain suunta kohti ylöspäin, sillä meillä ei ole koskaan ollut vielä näin monta päivää putkeen näin hyvää, melkein kaksi viikkoa tasaista aikaa,  mutta palasihan se entinen takaisin, unettomat yöt, rinnan hysteerinen huutaminen ja refluksioireet. Goodbye se kaikki ihanan, epätodellisen normaalilta vaikuttava arki...Kaiken laukaisijana ehkä se 1 tl aprikoosisosetta...tai sitten ei. Mä olen aina ajatellut niin, että täytyy iloita hyvistä päivistä täysillä, mutta on tääkin raskasta, kun tunteet vaihtelee niin laidasta laitaan. Kuluttavaa. Jotenkin sieltä onnen kukkuloilta takaisin tähän refluksiarkeen palaaminen on entistä raskaampaa ja masentavampaa. Ihan kuin sitä taianomaista viikkoa ei olisi ollutkaan, paitsi siinä, että oma mieli muistaa sen, millaista arki voisi olla ja keho muistaa sen, mitä on, kun saisi nukkua keskeytymätöntä unta 3-4 tuntia putkeen.


Näitä tunteita kun yrittää kertoa ihmisille, miltä se tuntuu, kun elämä on vuoristorataa, toivon ja pettymyksen aallokoissa, sitä ei toinen, joka ei tätä koe, voi edes ymmärtää. Saa kuulla vain, että se nyt oli vain yksi uusi ruokakokeilu, otat pian sitten jotain muuta, tai että "eihän tuo lapsi nyt näytä yhtään sen kipeämmältä kuin viimeksikään", saavat tuntemaan itseni entistä hölmömmäksi. Otanko tämän liian raskaasti? Onko lapsi huonossa kunnossa sittenkään? Jos kuvittelen kaiken? Sitä itsekin epäilee, että kuka on oikeassa, ylireagoinko vai alireagoinko? Osa oireista on myös sellaisia, että niistä kuulee vähättelyä. "Kyllä kaikki lapset hikottelee ja yskii", kun kerron kuinka taas eilen alkoi se kurnuttava, syvältä kumpuava hikka ja yskänkohtaukset. "Älä kuuntele kaikkia lapsen oireita" tai että " hellitä vähän" saavat olon tuntemaan yli-hysteeriseksi äidiksi.


Totuus on kuitenkin se, että kukaan toinen ei ole kuitenkaan näkemässä tätä jokapäiväistä arkea, jokaista vivahdetta tässä oireiden kirjossa, sitä mitä yksi teelusikallinen saa aikaan, tai ole paikalla niitä lukemattomia öitä, kun yritän lohduttaa lasta ja pitää hänen kädet pois hänen korviltaan, jotta ei satuttaisi itseään, kun hakkaa päätänsä niin kovaa käsillään, jotta saisi sen epämääräisen pipin karkoitettua pois. Muilla elämä jatkuu, mutta meillä se pysyy jatkuvasti jollain tavalla paikallaan vaikka aallokossa matkustetaan. Joka päivä syödään samaa ruokaa,  ja joka päivä toivotaan, että seuraavasta yöstä ja päivästä tulisi parempi tai että koska tämä tauti taittuu. Toivotaan ja toivotaan, vaikka olosuhteet eivät näytä että toivoa olisi tai sitten saadaan maistaa pala siitä, mitä voisi olla, mutta joka pian viedään pois.  Tällaisina päivinä kuin tänään, tekisi mieli heittää ne possunpihvit nurkkaan ja bataattisoseet kattoon. Luovuttaa. Antaa periksi. Mutta ei voi. Ei lapsen takia eikä itsenikään. Sitä kerätään taas kaikki ne viimeiset voimanrippeet, huokaistaan syvään ja jatketaan matkaa eteenpäin tässä pysähtyneessä tilassa. On toivottava. On pakko jaksaa toivoa. Pakko.