Piste.

Nyt on tultu siihen pisteeseen, viime kuukauden, tähystysten ja horror-päivien/öiden, verikakkojen ja ruokakokeilusäätöinen, että on aika nostaa kädet pystyyn. Luovutan. Murhaan unelmani ja toiveeni päästä joskus "normaalielämään", mitä se sitten kenellekin tarkoittaa. Oma normaalielämä-haaveeni ovat olleen sitä, että saisin syödä mitä haluan, että meillä olisi enemmän hyviä päiviä kuin huonoja päiviä, että lapselle löytyisi jotain muutakin ruokaa tarjota kuin kaikilla aterioilla samaa poro-bataatti-versioita, että saisime kaikki nukkua edes yhden kahden- kolmen tunnin pätkän per yö, että joskus jaksaisimme ajatella lomamatkaakin, tai matkustaa edes 100 kilometrin päähän, että joskus elämä ei olisi vain jatkuvaa nöyrtymistä siihen, että narujamme vetelee tämä hallitsematon refluksi, että me olisimme joskus se päättävä osapuoli siitä, miten edes jotkut päivät voisimme viettää, kuten suunnittelimme.

Tämä luovuttaminen saattaa kuulostaa korvaan jo masentuneen ihmisen puheelta, sitä se ei kuitenkaan ole, päinvastoin. Luovutan, koska taistelu tätä vastaan on enemmän julmempaa ja masentavampaa kuin itse hyväksyä se tosiasia,  että elämämme vain on tällaista elämää, jossa nämä edellä kuvatut haaveet tuntuvat olevan epärealistisia saavuttaa ties kuinka kauaksi aikaa vielä. On ihan turhaa maalailla maisemia toisenlaisiksi mitä ne eivät ole. Kun joka kerta asettelee omasta mielestään maton ihan tukevasti jalkojen alle, ja se kuitenkin joka kerta vedetään pois jalkojen alta, hölmö jaksaa laittaa mattoa aina vaan uudestaan. Viisaampi heittää koko maton pois. Sitä tämä luovuttaminen on minulle. Viisastumista. Maton heittämistä pois. En enää jaksa toivon ja pettymyksen vuorottelua. Olen mieluummin tilassa ei missään - jossa ei olla mitään näistä. Vain olen. Piste. En enää odota.