Tänään havahduin kesken arkisten askareiden kaiken valtaavaan onnen tunteeseen. Jotenkin kaikki elämän "palikat" olivat hetkellisesti niin kohdallaan, että sitä hätkähti. Lapsi leikki itsekseen nukkeleikkien kanssa keskittyneesti, koira tuhisi tyytyväisenä sohvannurkassa ja minä, tätä ei ole tapahtunut yli vuoteen, minä kaivoin esille kankaat ja aloin tekemään itselleni mekkoa kankaasta joka on odotuttanut kauan, mutta kutsui tänä sateisena päivänä kovasti pääsevänsä käsittelyyn. Siinä hetkessä tajusin kuinka onnellinen olenkaan tällaisesta päivästä. Tällaistakohan se on nillä perheillä, joilla joka päivä ei taistella kipujen, oireiden, ummetuksen, nukkumattomuuden kanssa. Siinä kieli keskellä suuta leikatessani kangasta havahduin myös siihen, että kertaakaan en ollut muutamaan minuuttiin miettinyt lapsen ruokavaliojuttuja tai sitä, miten saisin ruokavaliota laajennettua sen tuhannen epäonnistuneen yrityksen jälkeen taas.
Arki on tuntunut myös ihmeelliseltä sen takia, että sairasteltuamme mykoplasman aiheuttamaa keuhkokuumetta lähes kaksi kuukautta, alkaa tauti olla voitettu plus erityiskiitolliseksi tekee sen, että oma vointini on vihdoin lähtenyt hentoon nousuun. Monin tavoin siis havahduin kokemaan kiitollisuutta, tarttumaan tähän hyvään hetkeen, joka palkitsi monin tavoin.
Vasta oikeastaan nyt sitä alkaa tajuamaankin millainen myllerrys nämä 3,5 vuotta ovat olleet, ja tällaisina välähdyksen omaisina hetkinä tajuaa myös sen, kuinka harvoja kuvailemani kaltaiset tilanteet ovat kun kaikki on tavallisen ihanasti. Jos jotain on oppinut, on oppinut arvostamaan pieniä häivädyksiä ja ottamaan siitä kaiken irti mitä vain saa. Olen tullut hetkimaksimoijaksi, sillä huomisesta ei taas tiedä, kaikki voi olla silloin niin toisin taas. Huomaan myös että olen sopeutunut hyvin vallitseviin olosuhteisiin. Olen saanut raivattua tieltäni vihaa ja katkeruutta, kateuttakin, joka antaa tilaa uusille ajatuksille. Myös vertailun toisiin yritän saada lopetettua, vaikka täytyy myötää kyllä että silloin tuntuu tosi pahalta, kun toinen valittaa hirvittävän dramaattisesti jostain sellaisesta asiasta, joka itselle tuntuisi jo palalta taivasta ja tekisi mieli huutaa, että älä valita. Onneksi näitä hetkiä ei tule usein, johtuen ehkä siitä, että olen huomannut tulleeni melkoiseksi erakoksi. En ole jaksanut ihmisiä pitkään aikaan eikä moni enää viitsi edes kysellä mitä meille kuuluu, luultavammin kuulumisemme ovat sen verran masentavia, että helpompi pysyä kaukana :D Mutta nyt en niihin menetettyihin sosiaalisiin suhteisiin tuhlaa enempää ajatusta. Elämä on nyt tässä hetkessä kaunis. Niin monella tapaa ja uppoudun miettimään seuraavaksi sitä teenkö mekkooni jotkut kivat taskut. Ihana kepeä ajatus!
tiistai 29. lokakuuta 2013
sunnuntai 13. lokakuuta 2013
Iloinen hämmennys
Riemullani ei ole oikeastaan nyt rajoja. Tein jotain sellaista, jota en uskonut vielä pystyväni tekevän pitkään aikaan, mutta jotain hassua kehossani on tapahtunut - sillä - (rummutusta ja hurraa-huutoja!!), olin tänään ensimmäistä kertaa kävelemässä muualla kuin pihamaalla sitten kevään!!! Oli aivan uskomaton tunne tajuta, että yhtäkkiä jalkani kantavat taas. Ja vielä enemmän hassu tunne, kun olin ajatellut päinvastoin, kun tulin keuhkokuumeeseen, että täältä todellakaan ei enää nousta...tai jos noustaan niin siinä menee vuosia.
Olen yrittänyt löytää järkisyitä tähän ihmeelliseen voimaantumiseen, joka on tapahtunut, vaikka olen vielä keuhkokuumeestakin toipilas, enkä löydä syytä kuin yhdestä ihmeellisestä sattumuksesta. Kun sain antibiootit keuhkokuumeeseen, yhtäkkiä vatsani alkoi voimaan paremmin. Olin sitä ennen joka päivä vesiripuloinut yli vuoden verran. Kun aloitin antibiootit, ripuli loppui kuin seinään ja sen lisäksi, ihan muutamassa päivässä "kuukasvoisuuteni" häipyi ja laihduin 5 kg. Niin outoa ja omituista...En muuta keksi kuin sen, että antibiootti vahingossa hoitivat jonkun suolistotulehduksen? jolla ollut merkitystä sille, että kilpirauhaseni ja lisämunuaiseni piiputtivat. Nyt ei ole minulla edes kilpirauhasoireita! Toinen looginen syy on se, että olen syönyt hevoskuurin verran lisäravinteita ja ne alkavat toimimaan, eli aliravitsemus alkaa olla mennyttä aikaa..
Hämmennys on, olkoon syy mikä tahansa, suuri...ja juuri kun sain lääkäristä itselleni kilpirauhaslääkkeet ja lisämunuaista tukevat lääkkeet. Miten hassua elämä on!! En ehtinyt niitä aloittaa, kun tulin kipeäksi ja nyt mietin, aloitanko edes? Taidan hetken kuitenkin katsoa, mitä ihmettä nyt tapahtuu. Olo on häkeltynyt. Mutta niin onnellinen. Hei, mä kävelin ainakin kilometrin ja olisin voinut kävellä vielä vaikka pidempäänkin. Kuinka ihmeellistä se olikaan!!!! Onhan sitä puoli vuotta käveltykin vain kotipihalla ja ollut kausia, että olen voinut vaan istua pihalla. Siihen nähden, edistys on valtavaa. Ihan kuin olisi päässyt jonkinlaisesta vankilasta ulos. Oman kehonsa vankilasta. Myös suru on ollut aika suurta siitä, että aina kun lapsi kysyy lähdetäänkö puistoon, olen joutunut sanomaan,että äiti ei pysty...puhumattakaan mun koiraveteraanin katseesta, joka pitkään ollut apeana siitä, että lenkkinarun päässää minua ei näy. Voitte kuvitella, millainen riemu myös koirallani oli, kun minä otin hihnat käteen ja lenkilläkin, karvakorvani monta kertaa katsoi taaksepäin ja heilutti häntää niin innoissaan. Ihan odotan sitä päivää, kun saan lapseni taas viedä puistoon.
Pitkästä aikaa on luottavainen olo, että kehoni toipuu ja että vielä joskus pääsen nauttimaan liikunnan ilosta. En mä mitään ihmeitä kaipaa, tai maratooniin tähtää, haluaisin vaan sitä että jaksaisin koiran kanssa käydä metsässä ja lapsen kanssa mennä kävellen puistoon. Ne riittäisivät minulle loppuelämäkseni.
Olen yrittänyt löytää järkisyitä tähän ihmeelliseen voimaantumiseen, joka on tapahtunut, vaikka olen vielä keuhkokuumeestakin toipilas, enkä löydä syytä kuin yhdestä ihmeellisestä sattumuksesta. Kun sain antibiootit keuhkokuumeeseen, yhtäkkiä vatsani alkoi voimaan paremmin. Olin sitä ennen joka päivä vesiripuloinut yli vuoden verran. Kun aloitin antibiootit, ripuli loppui kuin seinään ja sen lisäksi, ihan muutamassa päivässä "kuukasvoisuuteni" häipyi ja laihduin 5 kg. Niin outoa ja omituista...En muuta keksi kuin sen, että antibiootti vahingossa hoitivat jonkun suolistotulehduksen? jolla ollut merkitystä sille, että kilpirauhaseni ja lisämunuaiseni piiputtivat. Nyt ei ole minulla edes kilpirauhasoireita! Toinen looginen syy on se, että olen syönyt hevoskuurin verran lisäravinteita ja ne alkavat toimimaan, eli aliravitsemus alkaa olla mennyttä aikaa..
Hämmennys on, olkoon syy mikä tahansa, suuri...ja juuri kun sain lääkäristä itselleni kilpirauhaslääkkeet ja lisämunuaista tukevat lääkkeet. Miten hassua elämä on!! En ehtinyt niitä aloittaa, kun tulin kipeäksi ja nyt mietin, aloitanko edes? Taidan hetken kuitenkin katsoa, mitä ihmettä nyt tapahtuu. Olo on häkeltynyt. Mutta niin onnellinen. Hei, mä kävelin ainakin kilometrin ja olisin voinut kävellä vielä vaikka pidempäänkin. Kuinka ihmeellistä se olikaan!!!! Onhan sitä puoli vuotta käveltykin vain kotipihalla ja ollut kausia, että olen voinut vaan istua pihalla. Siihen nähden, edistys on valtavaa. Ihan kuin olisi päässyt jonkinlaisesta vankilasta ulos. Oman kehonsa vankilasta. Myös suru on ollut aika suurta siitä, että aina kun lapsi kysyy lähdetäänkö puistoon, olen joutunut sanomaan,että äiti ei pysty...puhumattakaan mun koiraveteraanin katseesta, joka pitkään ollut apeana siitä, että lenkkinarun päässää minua ei näy. Voitte kuvitella, millainen riemu myös koirallani oli, kun minä otin hihnat käteen ja lenkilläkin, karvakorvani monta kertaa katsoi taaksepäin ja heilutti häntää niin innoissaan. Ihan odotan sitä päivää, kun saan lapseni taas viedä puistoon.
Pitkästä aikaa on luottavainen olo, että kehoni toipuu ja että vielä joskus pääsen nauttimaan liikunnan ilosta. En mä mitään ihmeitä kaipaa, tai maratooniin tähtää, haluaisin vaan sitä että jaksaisin koiran kanssa käydä metsässä ja lapsen kanssa mennä kävellen puistoon. Ne riittäisivät minulle loppuelämäkseni.
torstai 10. lokakuuta 2013
"Anna meidän tulla terveiksi"
Meille on tullut iltasin tavaksi lukea vanha iltarukous, joka on peruja omasta lapsuudestani, ja joka kulkenut mukanani läpi elämän tähän päivään. Vaikka rukouksessa on paljon sellaista, joka ei enää tänä päivänä ehkä kohtaa, kuten sanat "pidä Suomi rauhassa", jotain siinä silti on sellaista että se on iätön ja ajaton. Ainakin se tuo itselleni muistoja mieleen siitä, kun äiti illalla tuli huoneeseen, peitteli minut peittojen kanssa tiiviiksi "kapaloksi" ja sain hetken ihan omaa aikaa äidin kanssa, lausua iltarukouksen johon hiljennyttiin. Ei meillä kovin uskonnollinen perhe ollut, enkä itsekään koe olevani, mutta rukous, sen olen halunnut siirtää lapselle, mutta myös sen mukana ajatuksen, että huolet, murheet, pelot, toiveet ja mieltä askarruttavat ajatukset voi lausua taivasta kohti ja pyytää apua arjen elämään.
Uskon että jotain lapseni onkin tavoittanut toiveestani sillä eilen iltarukoksen jälkeen pienestä suusta kuului: Rukoillaanko vielä sitä, että me kaikki tultais terveeks? Ja sitten pienestä suusta kuului:" Anna Essin tulla terveeksi. Anna äidin tulla terveeksi." Sanat sykähdyttivät minua todella paljon. Myös se tapa, jolla lausuttiin oli liikuttava. Pienet kädet tiukasti puristaen ristiin ja äänessä niin luja usko siihen, että näin tapahtuu.
Tämä sai miettimään omaa uskoani siihen, että kuinka vankasti uskon, että rukouksiini kuullaan. Usein ainakin kun rukoilen, tätä samaistakin asiaa, häivähtää aina mielessäni se, että ehkä meidän osa ei ole tulla terveeksi, ehkä se on tarkoitettu niin. Epäuskoisuutta siitä, että pyyntö toteutuisi. Pienen lapsen rukouksessa ei ollut mitään sijaa epävarmuudelle tai epäuskolle. Se oli puhdas yksinkertainen pyyntö. Se toi mieleeni raamatun lauseen "Ken pyytää, hänelle annetaan". Toivon sydämestäni, että näin käy.
Uskon että jotain lapseni onkin tavoittanut toiveestani sillä eilen iltarukoksen jälkeen pienestä suusta kuului: Rukoillaanko vielä sitä, että me kaikki tultais terveeks? Ja sitten pienestä suusta kuului:" Anna Essin tulla terveeksi. Anna äidin tulla terveeksi." Sanat sykähdyttivät minua todella paljon. Myös se tapa, jolla lausuttiin oli liikuttava. Pienet kädet tiukasti puristaen ristiin ja äänessä niin luja usko siihen, että näin tapahtuu.
Tämä sai miettimään omaa uskoani siihen, että kuinka vankasti uskon, että rukouksiini kuullaan. Usein ainakin kun rukoilen, tätä samaistakin asiaa, häivähtää aina mielessäni se, että ehkä meidän osa ei ole tulla terveeksi, ehkä se on tarkoitettu niin. Epäuskoisuutta siitä, että pyyntö toteutuisi. Pienen lapsen rukouksessa ei ollut mitään sijaa epävarmuudelle tai epäuskolle. Se oli puhdas yksinkertainen pyyntö. Se toi mieleeni raamatun lauseen "Ken pyytää, hänelle annetaan". Toivon sydämestäni, että näin käy.
tiistai 1. lokakuuta 2013
Tällainen päivä
Eilen illalla nukkumaan mennessä, pienen kehon kietoutessa tiukasti keskivartaloni ympärille, ja pyytäessä: "Anna käsi äiti" , ja sitten siihen rutistukseen tyytyväisenä tuhisten nukahtaen, koin kyyneleitä nieleskellen suurta kiitollisuutta, vaikka päivä olikin ollut kaikkea muuta kuin kiitollisuutta aiheuttava...
Olimme jälleen kärsineet yhden kamalimmista refluksi/allergia-päivistä. Tytön ummetus oli ollut taas niin rajua, että olimme kaksi päivää yrittäneet saada kakkaa ulos peräruiskein, tuloksetta. Kivut olivat niin kovat, että pieni keho tärisi ja kirkui kun loputa kakka saatiin ulos - verisyöksyn kera ja tytöltä lähti jalat alta ja meni hetkeksi veltoksi. Siinä hetkessä, yhtäkkiä minulta murtui oman tsemppaamisen rajat. Näky oli jotain niin karmivan tuskallista, että en ole eläessäni nähnyt mitään niin julmaa, raastavaa ja epäinhimillistä. Lapseni, joka on osa minua, joutuu näin kärsimään! Ja tämän kärsimyksen aiheutti se, että hän oli saanut teelusikallisen omatekoista pinaattikeittoa, joka oli suurustettu Maizenalla. Yksi pieni teelusikallinen, jossa häviävän vähän maissia, sai aikaan näin rajut oireet...Melkein niin uskomatonta, että sitä uskoa edes todeksi, mutta kaikki se, mitä sen lusikallisen jälkeen tapahtui oli enemmän kuin totta. Minä tärisin yhdessä lapsen kanssa. Koin suurta tuskaa, kipua ja varsinkin henkistä halvaantumista siitä, että todellisuus jota elämme on niin karu.
Olisin jo toivonut, että tytön ollessa kohta 3,5 vuotias, pikkuriikkisistä ruokamuruista ei enää tulisi tällaisia episodeja. Mikä pettymys, että edelleen lapsi reagoi niin voimakkaasti. Tuntuu, että aina vaan poljemme paikoillamme sen suhteen, että vauvamaista ruokavaliota saisimme yhtään laajennetuksi. Erityisesti tämän hetken jälkeen iski kiukku myös siitä, että kelan ja muiden kriteereiden mukaan lapseni ei ole enää edes allerginen. Meiltä loppui ruokatuki, kun uudet kelan uudistukset ruoka-aineallergioiden suhteen astuivat voimaan. Tämän ohjelman mukaan, meidän lapsella on vain ominaisuus, ja meidän vanhempien tulee asennoitua allergiaan uudella tavalla.
Olisi kiva tietää, miten minun pitäisi asennoitua tässä eilisessä tilanteessa? Miten pitäisi olla? Tai mitä tapahtuisi, jos lapselleni vaan annettaisiin kaikkia mahdollisia ruokia, jotta ei vältettäisi "turhaan", kun VIIVEELLÄ JA LIEVISSÄ oireissa, ei saisi ruokia enää vältellä.
Monet asiat siis kiukuttivat. Sanoin mieheellekin siinä parkuessa tai paremminkin rääkyessä, että en ole elämässäni koskaan ollut vielä näin kiukkuinen, surullinen ja turhautunut kuin nyt olen. Tuli jonkinlainen pohjakosketus siihen, mitä tämä julmimmillaan on.
Onneksi lapsella on paljon parempi kyky kuin aikuisella elää hetkessä. Ja kun toisella olo alkoi helpottaa, hän muuttui nauravaiseksi ja leikkiväksi, ainakin hetkittäin, vaikka vielä tänäänkin, meillä monesti makoillaan lattialla, pyydetään syliin, ollaan kylmänhikisiä ja valitetaan vähän väliä että masu on niin kipeä.
Illalla kuitenkin nukkumaan mennessä koin suurta kiitollisuutta omasta aarteestani. Varsinkin kun siinä välähdyksenomaisesti toisen pienellä kädellä rutistaessani kättäni, tajusin sen, että oli monen monta vuotta, kun ajattelin, että en tätä äitiyttä koskaan saa kokea. Siinä samassa myös välähti tajuntaani se, että vaikka kuinka kiroan allergiat ym. jotka kuuluvat elämäämme, en toisaalta toisenlaista lasta haluaisi, lapseni on täydellinen juuri tuollaisena. Muistin myös erään lauseen siitä, että Jumala antaa erityisiä lapsia niille, kenellä on erityisen paljon voimaa ottaakseen hartioilleen ja kantaakseen sen kaiken mukanaan tulevan taakan. Kylläpä Jumala on luottanut minuun paljon, kun tällaisen minulle antanut. Siitäkin koin kiitollisuutta ja kuiskasin hiljaa ylösnpäin, että yritän tehdä parhaani, mutta anna minulle siihen voimia. Pimeys väistyi mielestäni. Siinä käsi kädessä nukahtaen.
Olimme jälleen kärsineet yhden kamalimmista refluksi/allergia-päivistä. Tytön ummetus oli ollut taas niin rajua, että olimme kaksi päivää yrittäneet saada kakkaa ulos peräruiskein, tuloksetta. Kivut olivat niin kovat, että pieni keho tärisi ja kirkui kun loputa kakka saatiin ulos - verisyöksyn kera ja tytöltä lähti jalat alta ja meni hetkeksi veltoksi. Siinä hetkessä, yhtäkkiä minulta murtui oman tsemppaamisen rajat. Näky oli jotain niin karmivan tuskallista, että en ole eläessäni nähnyt mitään niin julmaa, raastavaa ja epäinhimillistä. Lapseni, joka on osa minua, joutuu näin kärsimään! Ja tämän kärsimyksen aiheutti se, että hän oli saanut teelusikallisen omatekoista pinaattikeittoa, joka oli suurustettu Maizenalla. Yksi pieni teelusikallinen, jossa häviävän vähän maissia, sai aikaan näin rajut oireet...Melkein niin uskomatonta, että sitä uskoa edes todeksi, mutta kaikki se, mitä sen lusikallisen jälkeen tapahtui oli enemmän kuin totta. Minä tärisin yhdessä lapsen kanssa. Koin suurta tuskaa, kipua ja varsinkin henkistä halvaantumista siitä, että todellisuus jota elämme on niin karu.
Olisin jo toivonut, että tytön ollessa kohta 3,5 vuotias, pikkuriikkisistä ruokamuruista ei enää tulisi tällaisia episodeja. Mikä pettymys, että edelleen lapsi reagoi niin voimakkaasti. Tuntuu, että aina vaan poljemme paikoillamme sen suhteen, että vauvamaista ruokavaliota saisimme yhtään laajennetuksi. Erityisesti tämän hetken jälkeen iski kiukku myös siitä, että kelan ja muiden kriteereiden mukaan lapseni ei ole enää edes allerginen. Meiltä loppui ruokatuki, kun uudet kelan uudistukset ruoka-aineallergioiden suhteen astuivat voimaan. Tämän ohjelman mukaan, meidän lapsella on vain ominaisuus, ja meidän vanhempien tulee asennoitua allergiaan uudella tavalla.
Olisi kiva tietää, miten minun pitäisi asennoitua tässä eilisessä tilanteessa? Miten pitäisi olla? Tai mitä tapahtuisi, jos lapselleni vaan annettaisiin kaikkia mahdollisia ruokia, jotta ei vältettäisi "turhaan", kun VIIVEELLÄ JA LIEVISSÄ oireissa, ei saisi ruokia enää vältellä.
Monet asiat siis kiukuttivat. Sanoin mieheellekin siinä parkuessa tai paremminkin rääkyessä, että en ole elämässäni koskaan ollut vielä näin kiukkuinen, surullinen ja turhautunut kuin nyt olen. Tuli jonkinlainen pohjakosketus siihen, mitä tämä julmimmillaan on.
Onneksi lapsella on paljon parempi kyky kuin aikuisella elää hetkessä. Ja kun toisella olo alkoi helpottaa, hän muuttui nauravaiseksi ja leikkiväksi, ainakin hetkittäin, vaikka vielä tänäänkin, meillä monesti makoillaan lattialla, pyydetään syliin, ollaan kylmänhikisiä ja valitetaan vähän väliä että masu on niin kipeä.
Illalla kuitenkin nukkumaan mennessä koin suurta kiitollisuutta omasta aarteestani. Varsinkin kun siinä välähdyksenomaisesti toisen pienellä kädellä rutistaessani kättäni, tajusin sen, että oli monen monta vuotta, kun ajattelin, että en tätä äitiyttä koskaan saa kokea. Siinä samassa myös välähti tajuntaani se, että vaikka kuinka kiroan allergiat ym. jotka kuuluvat elämäämme, en toisaalta toisenlaista lasta haluaisi, lapseni on täydellinen juuri tuollaisena. Muistin myös erään lauseen siitä, että Jumala antaa erityisiä lapsia niille, kenellä on erityisen paljon voimaa ottaakseen hartioilleen ja kantaakseen sen kaiken mukanaan tulevan taakan. Kylläpä Jumala on luottanut minuun paljon, kun tällaisen minulle antanut. Siitäkin koin kiitollisuutta ja kuiskasin hiljaa ylösnpäin, että yritän tehdä parhaani, mutta anna minulle siihen voimia. Pimeys väistyi mielestäni. Siinä käsi kädessä nukahtaen.
torstai 26. syyskuuta 2013
keuhkokuume
Lapsi selvisi flunssasta todella hyvin, mies ei sairastunut ollenkaan, mitä teen minä - tulen keukokuumeeseen! Luulin jo, että oman terveyteni pohja on saavutettu, mutta nyt kun tämä tauti tuli päälle, arvata saattaa miten käy...
Täällä sängyn pohjalla siis maataan puolikuolleena ja vällyjen alla on taas tullut mietittyä elämän kiitollisuuden aiheita ja asioita joita taas osaa arvostaa uudella tavalla kun tästä selviää.
Kuten
1) Kun vuoraa itsensä tyynyjen kanssa istuma-asentoon ja yrittää torkkua jossain asennossa edes vähän: ja silti ei saa yskältään nukuttua silmäystäkään, sitä osaa yhtäkkiä arvostaa sitä, että voi tuosta vaan mennä pitkälleen nukkumaan ja sitä että nykyään meidän yöt ovat niin hyviä!
2) Kun suusta ei tule kuin käheää pihinää ja jokainen hengenveto on työlästä,sitä todellakin arvostaa omaa pulppuavaa sanaista arkkuaan ja puhumisen vaivattomuutta.
3) Kun et pysty yhtään minuuttiakaan hoitamaan omaa lastasi kun olet niin heikkona, sitä huomaa, kuinka arvokkaita ne yhteiset hetket lapsen kanssa ovat ja kuinka niitä on niin kova ikävä. Ja kuinka kiitollinen onkaan niistä ihmisistä jotka meitä auttavat hädän hetkellä!
4) Kun ei saa palaakaan suuhun mitään ruokaa, sitä kiitollisuudella ajattelee taas sitä päivää kun kokee nälän tunnetta.
5) Kun on viettänyt kohta sen kaksi viikkoa neljän seinän sisällä, raitis kuulas ilma tuntuu tulevan vielä enemmän houkuttavammaksi ja oikein odotan, että pääsen taas jonain päivänä ulos, vaikka vaan tuohon pihalle kävelemään.
5) Kun arjen rutiinit kaikenkaikkiaan katkeavat, sitä huomaa kuinka kantava voima onkaan niissä ihan perusrutiineissa, pisuissa, pusuissa ja pukemisissa, ja kuinka kivalta ja helpolta se arki tästä vinkkelistä katsottuna tuntuukaan.
Täällä sängyn pohjalla siis maataan puolikuolleena ja vällyjen alla on taas tullut mietittyä elämän kiitollisuuden aiheita ja asioita joita taas osaa arvostaa uudella tavalla kun tästä selviää.
Kuten
1) Kun vuoraa itsensä tyynyjen kanssa istuma-asentoon ja yrittää torkkua jossain asennossa edes vähän: ja silti ei saa yskältään nukuttua silmäystäkään, sitä osaa yhtäkkiä arvostaa sitä, että voi tuosta vaan mennä pitkälleen nukkumaan ja sitä että nykyään meidän yöt ovat niin hyviä!
2) Kun suusta ei tule kuin käheää pihinää ja jokainen hengenveto on työlästä,sitä todellakin arvostaa omaa pulppuavaa sanaista arkkuaan ja puhumisen vaivattomuutta.
3) Kun et pysty yhtään minuuttiakaan hoitamaan omaa lastasi kun olet niin heikkona, sitä huomaa, kuinka arvokkaita ne yhteiset hetket lapsen kanssa ovat ja kuinka niitä on niin kova ikävä. Ja kuinka kiitollinen onkaan niistä ihmisistä jotka meitä auttavat hädän hetkellä!
4) Kun ei saa palaakaan suuhun mitään ruokaa, sitä kiitollisuudella ajattelee taas sitä päivää kun kokee nälän tunnetta.
5) Kun on viettänyt kohta sen kaksi viikkoa neljän seinän sisällä, raitis kuulas ilma tuntuu tulevan vielä enemmän houkuttavammaksi ja oikein odotan, että pääsen taas jonain päivänä ulos, vaikka vaan tuohon pihalle kävelemään.
5) Kun arjen rutiinit kaikenkaikkiaan katkeavat, sitä huomaa kuinka kantava voima onkaan niissä ihan perusrutiineissa, pisuissa, pusuissa ja pukemisissa, ja kuinka kivalta ja helpolta se arki tästä vinkkelistä katsottuna tuntuukaan.
sunnuntai 8. syyskuuta 2013
Varovasti
Me olemme täällä eläneet herkän hiljaisuuden aikaa ja siksi blogini on ollut myös hyvin hiljainen. Kaikki mielessä olevat asiat jollain tavalla tuntuvat kuin kukan nupuilta tai ruohon versoilta, että niitä haluaa pitää itsellään ihan hiljaa ja suojella.
Elämästä on tullut monin tavoin varovaista. Olen pienin askelin toipumassa, mutta ne akseleet ovat kuin pienen lapsen ensiaskeleita, huteria, varovaisia ja pelokkaitakin. Muistissa on vahvasti eletyn elämän jäljet, joiden toipumista ei voi kiirehtiä, on mentävä hiljaa, kuunnellen.
Kuuntelu on ollut iso osa toipumista, hengissä säilymisen elinehto. On ollut pakko kuunnella sisimpänsä ääntä. Keskustella kivun kanssa, ymmärtää sitä, miksi kehoni on niin rikki, miksi olen niin väsynyt. Ymmärtäminen herättää myötätuntoa ja hellyyttä itseä kohtaan, joka hätistää pois kaikki ne itsesyyttelyt ja syytökset siitä, miten olen voinut päästääkin itseni tähän pisteeseen, sekä piinaavat pohdinnat siitä, olisinko voinut tehdä jotain toisin, paremmin, jotta olisi tältä kaikelta vältytty? Jotta en olisi sairastunut näin vakavasti?
Kaikkiin piinaaviin kysymyksiin ei kuitenkaan ole vastauksia, sillä elämää ei voi kelalta taaksepäin kuten vanhaa kasettisoitinta. On otettava se, mikä on tullut, hyväksyttävä ja käännettävä katse tulevaan. Mennä eteenpäin, vaikka tuntuukin, että kaikki menee eteenpäin niin hitaasti, liian hitaasti.
Tähän hitaasti menemiseen usein pysähdyn. Mitä minulle sillä halutaan opettaa? Helposti tähän vastaa kärsivällisyyttä, mutta mitä muuta? Tähän olen löytänyt vastauksen. Hellyyttä. Kun tuntuu, että mikään ei muutu tai mene eteenpäin, kiukun, turhautumisen ja katkeruuden korvaa hellyys. Otan asiat eteeni hellyyden kautta. Katson jalkojani, jotka eivät kanna kuin nykyään kotipihalla, hellyydellä. Ne ovat kantaneet sitä ennen paljon. Nyt niiden aika levätä. Katson lastani uudenlaisella hellyydellä myös. Hänen rajoitteensa ovat saaneet omien rajoitteideni kautta ihan uudenlaista myötätuntoa, kun minä myös kamppailen kapean ruokavalioni kanssa.
Olen oppinut jotain siis koettelemuksista. En tiedä, onko sillä sinällään mitään arvoa, mutta sillä on, että olen sen kautta löytänyt itseäni enemmän. Melkoinen suorituskeskeinen minuuteni on saanut mojovia opetuksia siitä, että minuus on paljon muutakin kuin kykyä tehdä asioita ja pärjätä. Minuus löytyy kyvystä olla. Oleminen on paljon vaikeampaa kuin tekeminen.
Edessä on vielä vaikeita aikoja. Ensi viikolla selviää oman terveyden kannalta merkittäviä juttuja, ja jännittyneenä niitä odotan. Oman haasteensa arkeen on laittanut se, että lapseni lähes kaikelle oleva herkkyys on jälleen kerran mykistänyt. Tällä kertaa kohdistuu syvä huokaus siihen, että meillä ei ole vieläkään löytynyt lapselle sopivaa särkylääkettä. Tämä tuo aika paljon edelleen rajoitteita sen suhteen, kuinka paljon uskallamme vielä olla lapsiryhmissä, ja mitä jos tilanne on sama, vuoden päästä kun pitäisi miettiä hoitopaikkaa. Levottomia ajatuksia on vaikea tyynnyttää. Pyrin siihen kuitenkin hokemalla itselleni, päivä kerrallaan. Hellyyden varassa.
"Minä luon elämääni hellyyden varassa.
Palautan herkkyydelle
sille kuuluvan tilan.
En anna äänekkäiden tai häikäilemättöminen
määrätä itseäni.
Syvemmin kuin koskaan ymmärrän,
mikä voima kätkeytyy varovaisuuteen. "
Elämästä on tullut monin tavoin varovaista. Olen pienin askelin toipumassa, mutta ne akseleet ovat kuin pienen lapsen ensiaskeleita, huteria, varovaisia ja pelokkaitakin. Muistissa on vahvasti eletyn elämän jäljet, joiden toipumista ei voi kiirehtiä, on mentävä hiljaa, kuunnellen.
Kuuntelu on ollut iso osa toipumista, hengissä säilymisen elinehto. On ollut pakko kuunnella sisimpänsä ääntä. Keskustella kivun kanssa, ymmärtää sitä, miksi kehoni on niin rikki, miksi olen niin väsynyt. Ymmärtäminen herättää myötätuntoa ja hellyyttä itseä kohtaan, joka hätistää pois kaikki ne itsesyyttelyt ja syytökset siitä, miten olen voinut päästääkin itseni tähän pisteeseen, sekä piinaavat pohdinnat siitä, olisinko voinut tehdä jotain toisin, paremmin, jotta olisi tältä kaikelta vältytty? Jotta en olisi sairastunut näin vakavasti?
Kaikkiin piinaaviin kysymyksiin ei kuitenkaan ole vastauksia, sillä elämää ei voi kelalta taaksepäin kuten vanhaa kasettisoitinta. On otettava se, mikä on tullut, hyväksyttävä ja käännettävä katse tulevaan. Mennä eteenpäin, vaikka tuntuukin, että kaikki menee eteenpäin niin hitaasti, liian hitaasti.
Tähän hitaasti menemiseen usein pysähdyn. Mitä minulle sillä halutaan opettaa? Helposti tähän vastaa kärsivällisyyttä, mutta mitä muuta? Tähän olen löytänyt vastauksen. Hellyyttä. Kun tuntuu, että mikään ei muutu tai mene eteenpäin, kiukun, turhautumisen ja katkeruuden korvaa hellyys. Otan asiat eteeni hellyyden kautta. Katson jalkojani, jotka eivät kanna kuin nykyään kotipihalla, hellyydellä. Ne ovat kantaneet sitä ennen paljon. Nyt niiden aika levätä. Katson lastani uudenlaisella hellyydellä myös. Hänen rajoitteensa ovat saaneet omien rajoitteideni kautta ihan uudenlaista myötätuntoa, kun minä myös kamppailen kapean ruokavalioni kanssa.
Olen oppinut jotain siis koettelemuksista. En tiedä, onko sillä sinällään mitään arvoa, mutta sillä on, että olen sen kautta löytänyt itseäni enemmän. Melkoinen suorituskeskeinen minuuteni on saanut mojovia opetuksia siitä, että minuus on paljon muutakin kuin kykyä tehdä asioita ja pärjätä. Minuus löytyy kyvystä olla. Oleminen on paljon vaikeampaa kuin tekeminen.
Edessä on vielä vaikeita aikoja. Ensi viikolla selviää oman terveyden kannalta merkittäviä juttuja, ja jännittyneenä niitä odotan. Oman haasteensa arkeen on laittanut se, että lapseni lähes kaikelle oleva herkkyys on jälleen kerran mykistänyt. Tällä kertaa kohdistuu syvä huokaus siihen, että meillä ei ole vieläkään löytynyt lapselle sopivaa särkylääkettä. Tämä tuo aika paljon edelleen rajoitteita sen suhteen, kuinka paljon uskallamme vielä olla lapsiryhmissä, ja mitä jos tilanne on sama, vuoden päästä kun pitäisi miettiä hoitopaikkaa. Levottomia ajatuksia on vaikea tyynnyttää. Pyrin siihen kuitenkin hokemalla itselleni, päivä kerrallaan. Hellyyden varassa.
"Minä luon elämääni hellyyden varassa.
Palautan herkkyydelle
sille kuuluvan tilan.
En anna äänekkäiden tai häikäilemättöminen
määrätä itseäni.
Syvemmin kuin koskaan ymmärrän,
mikä voima kätkeytyy varovaisuuteen. "
tiistai 30. heinäkuuta 2013
Tää on niille..
Refluksi-allergiaelämä on elämää, jolle ei aina löydy sanoja. Ennen lapseni sairastettua olin ajatellut allergioista aika kevyesti, vaikka olenkin itse jo lapsesta asti kärsinyt jos jonkinmoisista oireista. Nyt ajattelen allergioista hyvin eri tavalla, vaikka edelleen vaikeimpina aikoina muistutankin itseäni siitä, että lapseni ei ole onneksi kuolettavasti sairas, vaikka allegiat ovatkin vakavia ja saattavat uhata henkeä.
Olin ajatellut, että olen nähnyt jo lapsessani sen kirjon, miten hän reagoi. Mutta ehei! Saimme kokea uuden oireen, adhd-päättömän raivon, sellaisen raivon, että lapseen ei saa edes katsekontaktia ja lapsi valvoo putkeen yli 15 tuntia pystymättä levottomuudeltaan ja ahdistukseltaan nukkumaan. Tämä oire tuli kananmunan kokeilusta. Ensimmäisestä murusta mitä kokeilimme tuli vain maha kipeäksi, toinen muru, jonka itse asiassa lapsi varasti, tuli rajummat oireet. Kolmatta murua toivottavasti emme joudu kokeilemaan pitkään aikaan.
Allergia siis yllättää, se pitää varpaillaan, ja vaikka kuinka tutulta sen kanssa eläminen jo on, silti se on arvaamaton matkakumppani. Tämä epävarmuus on yksi raastava asia äitinä ja juuri se, että koskaan ei tule hetkeä että voisi hellittää, vaikka olo olisi kuolemanväsynyt.
Allergiaelämässä jotkut pääsevät helpommalla, lapsi toipuu pariin ikävuoteen mennessä niin, että saa sallitut ruokalistat vaihtaa kielletyiksi. Me emme ole vielä olleet siinä onnekkaita. Meillä edelleen on vain niukka sallitut lista, jota lapsi voi syödä. Onnekkaita olemme siinä, että niitä muutamia ruoka-aineita syödessään lapsi on tyytyväinen ja terveen oloinen, vaikka tiedossa on koko ajan huoli ravintoaineiden niukkuudesta, siitä, että saako lapsi liiallisesta bataatin syömisestä jotain pidempiaikaisia haittoja esim. maksaan tai kilpirauhaseen, sekä miten lapsi henkisesti alkaa pahoinvoimaan siitä, että syö lähes joka päivä samaa ruokaa.
Viimeaikoina ajatuksissani on ollut erityisesti yksi äiti ja yksi perhe, josta on tullut minulle erityisen, erityisen rakas. Olen puhelimen päästä saanut seurata heidän allergiaelämää ja välillä olla täällä kyynelsilmin siitä huolesta, miten he siellä jaksavat, miten ihmeessä voivat jaksaa niin sietämätöntä tilannetta. On vaikea pidättää itkuaan äidin huolestuneesta äänestä, sillä niin hyvin itsekin voin samaistua siihen tilanteeseen, kun kaikki näyttäytyy toivottomalta. Tämä äiti silmissäni näyttäytyy urheimmalta äidiltä ketä tiedän. Hän on todellinen voittaja, sillä joka päivä hän tekee sen työn, mikä on pakko vain tehdä. Joka päivä hän kiipee pitkät portaat ylös kuin Rocky Balboa, ilman sitä, että saisi tuntea olevansa voittaja, vaan päinvastoin saa tuntea riittämättömyyttä, lannistumista ja sitä, että kaikki keinot auttaa omaa lastaan ajautuvat yksi toisensa jälkeen umpikujaan. Siinä jos jossain on sankaruutta, hiljaista sankaruutta, jota ei välttämättä edes läheiset osaa nähdä, ainoastaan sellainen, joka itsekin joka päivä kiipee samoja portaita ylös verenmaku suussa.
Allergiaelämää voisi hyvin kuvata myös seuraava laulu. Tämä laulu kuuluu omaan "terapiaani", josta itse saan voimaa taas nousta kontaltani ylös ja jatkaa taas alusta kaiken kaaduttua. Tää laulu on erityisesti sille eräälle äidille, jonka luona ajatukseni ovat olleet nyt lähes joka hetki. Tää allergiaelämä on todellakin rakkautta, hulluutta, draivii. Ilman Rakkautta omaa lasta kohtaan tätä ei jaksaisi. Hulluutta siitä, että juuri kun ajatteli että enempää ei voi tulla, tulee siltikin. Draivii...se tulee siitä tarmosta, että liekki palaa aina vaan, vaikka kynttilät olisivat kummastakin päästä jo aikoja sitten palaneet loppuun.
Tää on sulle...
Tää on oikeille voittajille,
oman elämänsä sankareille,
Voitontahdon silmistä nään,
tahdonvoimaa täynnä pää.
Tää on rakkautta, hulluutta draivii,
melkein kaiken ton se vaatii,
Myös kyyneleitä verta hikee,
joskus vannomista Herran nimeen.
Tää on niille jotka antaa kaiken,
Rocky Balboa ja Eye of the Tiger,
jotka antaa enemmän kuin lupaa,
vaikka tulis välil lunta tupaan.
Ei voi kelaa et se tulee noin vaan,
pitää olla valmis uhrautumaan,
vaikka hopeetkin jaetaan,
vain voittaja muistetaan
Tää on pukuhuone tsemmauskamaa,
niile jotka löytää petrausvaraa,
Niille joilla maistuu veri suussa,
vaikka ollaan vasta tammikuussa.
Tää on rakkautta, hulluutta draivii,
melkein kaiken ton se vaatii,
Myös kyyneleitä verta hikee,
joskus vannomista Herran nimeen.
Olin ajatellut, että olen nähnyt jo lapsessani sen kirjon, miten hän reagoi. Mutta ehei! Saimme kokea uuden oireen, adhd-päättömän raivon, sellaisen raivon, että lapseen ei saa edes katsekontaktia ja lapsi valvoo putkeen yli 15 tuntia pystymättä levottomuudeltaan ja ahdistukseltaan nukkumaan. Tämä oire tuli kananmunan kokeilusta. Ensimmäisestä murusta mitä kokeilimme tuli vain maha kipeäksi, toinen muru, jonka itse asiassa lapsi varasti, tuli rajummat oireet. Kolmatta murua toivottavasti emme joudu kokeilemaan pitkään aikaan.
Allergia siis yllättää, se pitää varpaillaan, ja vaikka kuinka tutulta sen kanssa eläminen jo on, silti se on arvaamaton matkakumppani. Tämä epävarmuus on yksi raastava asia äitinä ja juuri se, että koskaan ei tule hetkeä että voisi hellittää, vaikka olo olisi kuolemanväsynyt.
Allergiaelämässä jotkut pääsevät helpommalla, lapsi toipuu pariin ikävuoteen mennessä niin, että saa sallitut ruokalistat vaihtaa kielletyiksi. Me emme ole vielä olleet siinä onnekkaita. Meillä edelleen on vain niukka sallitut lista, jota lapsi voi syödä. Onnekkaita olemme siinä, että niitä muutamia ruoka-aineita syödessään lapsi on tyytyväinen ja terveen oloinen, vaikka tiedossa on koko ajan huoli ravintoaineiden niukkuudesta, siitä, että saako lapsi liiallisesta bataatin syömisestä jotain pidempiaikaisia haittoja esim. maksaan tai kilpirauhaseen, sekä miten lapsi henkisesti alkaa pahoinvoimaan siitä, että syö lähes joka päivä samaa ruokaa.
Viimeaikoina ajatuksissani on ollut erityisesti yksi äiti ja yksi perhe, josta on tullut minulle erityisen, erityisen rakas. Olen puhelimen päästä saanut seurata heidän allergiaelämää ja välillä olla täällä kyynelsilmin siitä huolesta, miten he siellä jaksavat, miten ihmeessä voivat jaksaa niin sietämätöntä tilannetta. On vaikea pidättää itkuaan äidin huolestuneesta äänestä, sillä niin hyvin itsekin voin samaistua siihen tilanteeseen, kun kaikki näyttäytyy toivottomalta. Tämä äiti silmissäni näyttäytyy urheimmalta äidiltä ketä tiedän. Hän on todellinen voittaja, sillä joka päivä hän tekee sen työn, mikä on pakko vain tehdä. Joka päivä hän kiipee pitkät portaat ylös kuin Rocky Balboa, ilman sitä, että saisi tuntea olevansa voittaja, vaan päinvastoin saa tuntea riittämättömyyttä, lannistumista ja sitä, että kaikki keinot auttaa omaa lastaan ajautuvat yksi toisensa jälkeen umpikujaan. Siinä jos jossain on sankaruutta, hiljaista sankaruutta, jota ei välttämättä edes läheiset osaa nähdä, ainoastaan sellainen, joka itsekin joka päivä kiipee samoja portaita ylös verenmaku suussa.
Allergiaelämää voisi hyvin kuvata myös seuraava laulu. Tämä laulu kuuluu omaan "terapiaani", josta itse saan voimaa taas nousta kontaltani ylös ja jatkaa taas alusta kaiken kaaduttua. Tää laulu on erityisesti sille eräälle äidille, jonka luona ajatukseni ovat olleet nyt lähes joka hetki. Tää allergiaelämä on todellakin rakkautta, hulluutta, draivii. Ilman Rakkautta omaa lasta kohtaan tätä ei jaksaisi. Hulluutta siitä, että juuri kun ajatteli että enempää ei voi tulla, tulee siltikin. Draivii...se tulee siitä tarmosta, että liekki palaa aina vaan, vaikka kynttilät olisivat kummastakin päästä jo aikoja sitten palaneet loppuun.
Tää on sulle...
Tää on oikeille voittajille,
oman elämänsä sankareille,
Voitontahdon silmistä nään,
tahdonvoimaa täynnä pää.
Tää on rakkautta, hulluutta draivii,
melkein kaiken ton se vaatii,
Myös kyyneleitä verta hikee,
joskus vannomista Herran nimeen.
Tää on niille jotka antaa kaiken,
Rocky Balboa ja Eye of the Tiger,
jotka antaa enemmän kuin lupaa,
vaikka tulis välil lunta tupaan.
Ei voi kelaa et se tulee noin vaan,
pitää olla valmis uhrautumaan,
vaikka hopeetkin jaetaan,
vain voittaja muistetaan
Tää on pukuhuone tsemmauskamaa,
niile jotka löytää petrausvaraa,
Niille joilla maistuu veri suussa,
vaikka ollaan vasta tammikuussa.
Tää on rakkautta, hulluutta draivii,
melkein kaiken ton se vaatii,
Myös kyyneleitä verta hikee,
joskus vannomista Herran nimeen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)