Pitkän aikaa olemme saaneet nauttia oireettomammasta tytöstä. Ainakin näennäisesti. Isoja merkkejä meille "oireettomuudesta" tai oireiden helpottamisesta ovat olleet hyvin sujuvat yöt ja ruokakokeilut, jotka eivät ole kaataneet kaikkea aina nollapisteeseen taas. Vaikka uni on ollut parempaa, tilalle ovat tulleet entistä haastavammat päivät.
Se mikä meitä nyt piinaa on yhä lisääntyvä aistiyliherkkyys. Ei varmaankaan niin pahasta päästä, kuin voisi olla, mutta vaikuttaa paljon arkeemme nykyään. Aistiherkkyys ilmenee eniten iholla. Vaatteet tuntuvat sattuvan päällä ja olo on tukala monen monta kertaa päivässä. Kaikki vaatteiden saumat pitää olla suorassa, jokaisen varpaan kohdalta ihan päälakeen asti. Ei saa tulla yhtään ruttua, kiertymää, hiertymää, sauman luisumista tai muutakaan ärsykettä. Kaikki vaatteiden logot pitää leikata pois ja kun leikkaa, pitää vielä paita tai housut ratkoa niin, että saa sen viimeisenkin lapunriekaleen pois häiritsemästä. Uudet vaatteet eivät enää ole ihastus vaan kauhistus. Ne kun antavat vieraita signaaleja ihoon ja ne lentävät kauhuisin katsein pois päältä itku-tuskaraivareiden kera. Päivässä saattaa olla tuntien päällepukeminen erilaisia paitoja, housuja, sukkia, leggingsejä, sukkahousuja...kun kaikissa on joku vika! Hiukset pitää asetella tietyllä tavalla tietyn pipon alle, potan renkaan pitää olla tietyllä tavalla lämmitetty, jotta siinä voisi edes kuvitella hetkeksi istuvansa, tyyny pitää asetella tietyllä tavalla silittäen paikoilleen, jokainen lakanan sauma suoristaa ja peitonkulma tarkistaa...
Voisi ajatella että oireet olisivat vain uhmaa, onhan hän juuri siinä iässäkin, mutta uhmassa käsittääkseni lapsi ei ole tuskainen, niinkuin oma lapseni on. Hän on ihon tuntemuksista ihan kauhuissaan. Hän huutaa "mikä siellä nyt on", "ota se pois" tai "ei, sattuu" tai että " huonosti, huonosti!!!. Näkee selvästi , että hän itse ei haluaisi käyttäytyä näin, mutta ei voi itselleen mitään. Äitinä ymmärrän lastani hyvin, vaikka kyllähän pinnaa kovastikin tämä venyttää, kun uloslähtöön menee aikaa 2-3 tuntia ja se, että saadaan ylipäänsä vaatteet päälle, edes vähäksi aikaa, on aina suurenlainen koitos sekä lapselle että äidille. Siksi toisaalta ymmärrän lastani, kun itse olen äitini puheen perusteella ollut samanlainen. Edelleen aikuisenakin tietyt aisti-jutut ovat minulle haastavia. Ei siis tarvitse lähteä merta edemmäksi kalaan, tajutaakseen mistä tämäkin sitten tulee..
Tämä kurahaalareiden aika todentotta haastaa nyt meitä. Juuri kun saa puettua kaikki kerrokset toisen päälle, siellä varpaassa, siellä kaikkein alimpana, on se ryppy. Ja taas kaikki alkaa alusta, tarkistaen joka sauma. Tulisi jo kesä, ainakin silloin pärjää vähemmillä vaatteilla.
Blogi kertoo elämästä, jossa itsestäänselvyyksiä ei ole. Elämänkulkua eniten ovat muuttaneet perheemme sairaudet. Lapsen silent-refluksitauti ja laaja-alaiset ruoka-aineallergiat. Minun sairauteni korvaperäinen huimaus, ruoka-aineallergiat sekä mcs sekä koko perhettä koskettava sisäilmasairastuminen. Olemme herkkä kansa, niin sanotaan. Mitä se sitten käytännössä tarkoittaa. Se selviää tätä lukemalla.
tiistai 23. huhtikuuta 2013
torstai 28. maaliskuuta 2013
Pysähtymistä
Lapselleni usein iltaisin luen satuja. En tiedä, kumpaa sadut nykyään rauhoittavat uneen paremmin, lastani vai minua. Saduissa on, sellaisissa hyvissä saduissa, monenlaisia tasoja, sellaisia ajatuksia, joista aikuinenkin saa itselleen jotain. Yksi lempisaduista koskee Nalle Puhin seikkailuja. Niissä hahmoissa on usein piirteitä myös ihmisten persoonista. Joku toinen on synkkä kuin Ihaa. Toinen perso ruoan nautinnoille kuin Nalle Puh. Joku sinkoilee elämässään edes takaisin kuin Tiikeri. Eräs taas jaksaa olla yhtä touhukas kuin Kani, odottaa sadon kasvua ja olla kärsivällinen, että työ palkitsee joskus. Jollain on usein pelko mukanaan kuten Nasulla, mutta pelosta huolimatta tekee rohkeita tekoja. Jokainen hahmo saattaa tuoda mieliin itselleni ihmisiä, hahmoista löydän myös itseni.
Eräässä sadussa Nasu sanoi näin: "Kun pysäytyy, huomaa jotain sellaista mitä ei huomaisi, jos ei pysähtyisi." Viimeaikoina olen paljon miettinyt pysähtymistä ja siihen liittyvää luopumista. Sanotaan, että elämässä on paljon kyse luopumisesta. Luopumisesta asioiden, ihmisten ja terveyden suhteen.
Luopumisessa on kyse jonkinlaisesta riisumisesta. Se tekee ihmisen paljaaksi ja hauraaksi.Ainakin minä tunnen itsessäni juuri niin. Olo on paljas, hauras, mutta toisaalta myös vastaanottavainen.
Luopuminen aina tarkoittaa muutosta, ja se, miten muutokseen suhtautuu, vaikuttaa siihen, miten muutoksen kokee. Luopuminen pureutuu syvälle omaan minuuteen, johonkin voimavarakeskukseen, se tuo esille jotain sellaista, joka itsessä on, jonka voi kääntää joko itseään auttavaksi tai tuhoavaksi. Luopuminen on hyväksymistä muutokseen.
Luopiminen vaatii suostumusta, mutta se ei välttämättä tarkoita sitä, että olisi lopettanut taistelun. Se on antaumtumista sille, että hyväksyy ne asiat, mitä ei voi muuttaa, unohtamatta sitä puolta, että on vielä paljon, mihin voi vaikuttaa. Pysähtyneisyyden tila antaa apua sille, että löytää luopumisesta voimavaroja.
Lapsen sairastuminen oli tila, joka pysähdytti. Nyt oma kamppailu oman terveyden kanssa on syventänyt pystähtyneisyyden ihan uudelle tasolle. Kun kehosta lähtee voimat niin että ei jaksa liikkua kotipihaa pidemmälle, se väkisinkin pysähdyttää, ainakin fyysisesti elämän erilaiseksi. Rajut kohtaukset, joissa keho elää ihan omaa elämäänsä, itse siihen voimatta vaikuttaa, antaa tunteen siitä, että elämällä on olemassa sellainenkin liike, johon itse ei voi vaikuttaa, vaikka tahtoisikin. On antauduttava. Luovuttava. Vastaanotettava se mitä tulee. Halusipa sen tai ei.
Viimeaikoina olen paljon viettänyt siis olemalla paikallaan, no, niin paikallaan kuin se nyt touhukaan lapsen kanssa on mahdollista. Välillä olen kulkenut kontaten, kun jalat ei pysty kävelyyn. Siellä lattianrajassa ollessa näkee muutakin kuin ne pölyiset villakoirat. Jonkinlaiset verhot avautuvat silmien edestä ja huomaa sen, kuinka itsestäänselvinä on pitänyt joitakin asioita elämässään, kuten sitä, että saa kävellä!
Lempipaikkani pihalla ollessa on ollut leikkimökin kuisti. Leikkimökki rakennettiin täydelliseen paikkaan. Aamupäivisin aurinko paistaa suoraan kuistille ja lämmittää mukavasti kuistin puulattian jo niin, että siinä voi hyvin istua, vaikka lunta ympärillä vielä paljon onkin. Siinä istuessa on aikaa ollut nähdä asioita uudella tavalla. Nasumaisesti sanoen, kun pysähtyy, näkee jotain, mitä ei näkisi, jos ei pysähtyisi. Kevään tulo koskettaa ihan eri tavalla nyt. Huomaan jokaisen muutoksen lähiympäristöni luonnosta. Sen, kuinka ruoho alkaa jo näkymään leikkimökin sokkelin alta. Kuinka kaunis puron uoma onkin rakentunut lämmön ja jään yhteisvaikutuksesta. Kuinka onnellinen olenkaan nähdessäni lapsen tuossa leikkivän ja nauravan ja kuinka kiitollinen siitä, että sain tulla äidiksi, vaikka pitkä ja kivinen tie siihen oli. Siinä istuessa on ajatuksiin tullut myös kuolema. Katoavaisuus. Elämän hauraus. Ystävän lapsen menetys jäitti minuunkin jäljen, ja näen ihan eri silmin nykyään odottavia äitejä. Väistämättä se, että itsekin on nyt voinut todella huonosti ja on vielä epäselvää kaikki, minkä itsellä on, on llaittanut myös miettimään omaa kuolevaisuuttaan. Lähinnä tulee suru ei niinkään siitä, että itse olisin poissa, vaan lähinnä siitä, että en pääsisi näkemään lapseni kasvua, kehitystä, ripille pääsyä, ehkä joskus hänen lapsenlapsiaan. Kaikenlaista tullut ajateltua. Olo on monella tapaa aukinainen, samaan aikaan hauras ja vahva.
Sanotaan, että kokemukset muuttavat ja muovaavat ihmistä. Niin varmaan minuakin. En koskaan oikeastaan ennen lapsen sairastumista ollut ajatellut, että tykkäisin kirjoittaa. Nyt kirjoittamisesta on tullut itselleni todella tärkeä juttu. Eräs tutkija, resilienssiteoreetikko Boris Cyrulnik, joka tutkinut ihmisen selviytymistä vaikeista, traumaattisista elämäntilanteista, sanoo, että sellainen ihminen selviää, joka löytää kanavan tuskalleen.Usein tuskasta syntyy luovuus, juuri sen takia, että muut ilmaisun kanavat ovat sulkeutuneet. Jää vain kuvat, sanat, musiikki, taide. Jotain hänen ajatuksestaan saan minäkin kiinni. Tänhetkistä tuskaa ei oikeastaan enää pysty kertomaan kenellekään ihmiselle suoraan. Ilmaisukanavaksi on siten jäänyt vain kirjoitetut sanat, jonka kuulijaa tai lukijaa en edes tiedä. Silti sanoissa on jotain hyvin lohduttavaa ja auttavaa. Ihan kuin ruudun takana olisi joku toinen, joka tietää, mistä puhun. Kaipa se niin on, että elämässä asioiden jakaminen on kuitenkin tärkeää, vaikka se kuulija ei olisikaan kukaan tietty ihminen. Se, kuka luet mahdollisesti tätä, haluan sinulle sanoa, että pysähdy joskus ja katso ympärillesi. Tuoksuta tuulen tuoksu ja kuule lintojen laulu. Pysähdy näkemään elämäsi asioita ehkä toisella tavalla. Pyri pääsemään irti negatiivisesta valituksesta ja keskity siihen, kuinka kiitollinen saat olla monesta asiasta. Pysy vahvana, mutta silti nöyränä.
Eräässä sadussa Nasu sanoi näin: "Kun pysäytyy, huomaa jotain sellaista mitä ei huomaisi, jos ei pysähtyisi." Viimeaikoina olen paljon miettinyt pysähtymistä ja siihen liittyvää luopumista. Sanotaan, että elämässä on paljon kyse luopumisesta. Luopumisesta asioiden, ihmisten ja terveyden suhteen.
Luopumisessa on kyse jonkinlaisesta riisumisesta. Se tekee ihmisen paljaaksi ja hauraaksi.Ainakin minä tunnen itsessäni juuri niin. Olo on paljas, hauras, mutta toisaalta myös vastaanottavainen.
Luopuminen aina tarkoittaa muutosta, ja se, miten muutokseen suhtautuu, vaikuttaa siihen, miten muutoksen kokee. Luopuminen pureutuu syvälle omaan minuuteen, johonkin voimavarakeskukseen, se tuo esille jotain sellaista, joka itsessä on, jonka voi kääntää joko itseään auttavaksi tai tuhoavaksi. Luopuminen on hyväksymistä muutokseen.
Luopiminen vaatii suostumusta, mutta se ei välttämättä tarkoita sitä, että olisi lopettanut taistelun. Se on antaumtumista sille, että hyväksyy ne asiat, mitä ei voi muuttaa, unohtamatta sitä puolta, että on vielä paljon, mihin voi vaikuttaa. Pysähtyneisyyden tila antaa apua sille, että löytää luopumisesta voimavaroja.
Lapsen sairastuminen oli tila, joka pysähdytti. Nyt oma kamppailu oman terveyden kanssa on syventänyt pystähtyneisyyden ihan uudelle tasolle. Kun kehosta lähtee voimat niin että ei jaksa liikkua kotipihaa pidemmälle, se väkisinkin pysähdyttää, ainakin fyysisesti elämän erilaiseksi. Rajut kohtaukset, joissa keho elää ihan omaa elämäänsä, itse siihen voimatta vaikuttaa, antaa tunteen siitä, että elämällä on olemassa sellainenkin liike, johon itse ei voi vaikuttaa, vaikka tahtoisikin. On antauduttava. Luovuttava. Vastaanotettava se mitä tulee. Halusipa sen tai ei.
Viimeaikoina olen paljon viettänyt siis olemalla paikallaan, no, niin paikallaan kuin se nyt touhukaan lapsen kanssa on mahdollista. Välillä olen kulkenut kontaten, kun jalat ei pysty kävelyyn. Siellä lattianrajassa ollessa näkee muutakin kuin ne pölyiset villakoirat. Jonkinlaiset verhot avautuvat silmien edestä ja huomaa sen, kuinka itsestäänselvinä on pitänyt joitakin asioita elämässään, kuten sitä, että saa kävellä!
Lempipaikkani pihalla ollessa on ollut leikkimökin kuisti. Leikkimökki rakennettiin täydelliseen paikkaan. Aamupäivisin aurinko paistaa suoraan kuistille ja lämmittää mukavasti kuistin puulattian jo niin, että siinä voi hyvin istua, vaikka lunta ympärillä vielä paljon onkin. Siinä istuessa on aikaa ollut nähdä asioita uudella tavalla. Nasumaisesti sanoen, kun pysähtyy, näkee jotain, mitä ei näkisi, jos ei pysähtyisi. Kevään tulo koskettaa ihan eri tavalla nyt. Huomaan jokaisen muutoksen lähiympäristöni luonnosta. Sen, kuinka ruoho alkaa jo näkymään leikkimökin sokkelin alta. Kuinka kaunis puron uoma onkin rakentunut lämmön ja jään yhteisvaikutuksesta. Kuinka onnellinen olenkaan nähdessäni lapsen tuossa leikkivän ja nauravan ja kuinka kiitollinen siitä, että sain tulla äidiksi, vaikka pitkä ja kivinen tie siihen oli. Siinä istuessa on ajatuksiin tullut myös kuolema. Katoavaisuus. Elämän hauraus. Ystävän lapsen menetys jäitti minuunkin jäljen, ja näen ihan eri silmin nykyään odottavia äitejä. Väistämättä se, että itsekin on nyt voinut todella huonosti ja on vielä epäselvää kaikki, minkä itsellä on, on llaittanut myös miettimään omaa kuolevaisuuttaan. Lähinnä tulee suru ei niinkään siitä, että itse olisin poissa, vaan lähinnä siitä, että en pääsisi näkemään lapseni kasvua, kehitystä, ripille pääsyä, ehkä joskus hänen lapsenlapsiaan. Kaikenlaista tullut ajateltua. Olo on monella tapaa aukinainen, samaan aikaan hauras ja vahva.
Sanotaan, että kokemukset muuttavat ja muovaavat ihmistä. Niin varmaan minuakin. En koskaan oikeastaan ennen lapsen sairastumista ollut ajatellut, että tykkäisin kirjoittaa. Nyt kirjoittamisesta on tullut itselleni todella tärkeä juttu. Eräs tutkija, resilienssiteoreetikko Boris Cyrulnik, joka tutkinut ihmisen selviytymistä vaikeista, traumaattisista elämäntilanteista, sanoo, että sellainen ihminen selviää, joka löytää kanavan tuskalleen.Usein tuskasta syntyy luovuus, juuri sen takia, että muut ilmaisun kanavat ovat sulkeutuneet. Jää vain kuvat, sanat, musiikki, taide. Jotain hänen ajatuksestaan saan minäkin kiinni. Tänhetkistä tuskaa ei oikeastaan enää pysty kertomaan kenellekään ihmiselle suoraan. Ilmaisukanavaksi on siten jäänyt vain kirjoitetut sanat, jonka kuulijaa tai lukijaa en edes tiedä. Silti sanoissa on jotain hyvin lohduttavaa ja auttavaa. Ihan kuin ruudun takana olisi joku toinen, joka tietää, mistä puhun. Kaipa se niin on, että elämässä asioiden jakaminen on kuitenkin tärkeää, vaikka se kuulija ei olisikaan kukaan tietty ihminen. Se, kuka luet mahdollisesti tätä, haluan sinulle sanoa, että pysähdy joskus ja katso ympärillesi. Tuoksuta tuulen tuoksu ja kuule lintojen laulu. Pysähdy näkemään elämäsi asioita ehkä toisella tavalla. Pyri pääsemään irti negatiivisesta valituksesta ja keskity siihen, kuinka kiitollinen saat olla monesta asiasta. Pysy vahvana, mutta silti nöyränä.
perjantai 15. maaliskuuta 2013
Miksi itket äiti?
Viimeaikoina meidän perheessä on kyynelehditty aikatavalla. Sekä ilosta että surusta.
Mutta sitten siihen toiseen. Surun kyyneleisiin. Minuun itseeni. Voin todella, todella huonosti. Ensinnäkin ruokavalioni edelleen on vain tutuissa ja turvallisissa ruoka-aineissa, koska verikokeideni allergia-arvot ovat niin korkeita, että en saa nyt enempää tällä hetkellä pariin kuukauteen ainakaan testailla uusia makuja. Myöskään sydämen ja verenkierron takia, on suotavaa, että anafylaksisia kohtauksia ei enää tulisi, sillä ne rasittavat sydäntä tosi paljon. Lisäksi minulle on nyt todettu olevan kilpirauhasen vajaatoiminta, joka kyllä hyvin selittää sitä, että miksi ihmeessä olen turvonnut kuin pullataikina ja sillä hurjalla dieetilläkään en laihtunut tikuksi, vaikka tiedän monia, jotka saavat syödä paljon enemmän ruoka-aineita kuin minä, ja laihtuivat silläkin paljon. Kolmas iso huolen aihe on nämä neurologiset/tasapainoaistin vaikeat ongelmat, jotka ovat tosi rajuja ja ovat vieneet paljolti kyvyn toimia normaalisti monella tapaa ja tekevät hankaluutta ihan kaikessa arkisissa tekemisissä ja joudun kaksinverroin tsemppaamaan, että jaksan/pystyn tehdä pakolliset asiat ja kykenen esimerkiksi viemään lastani ulos puistoon yms päivän aikana.
Toissapäivänä sain kokea myös erittäin rajun kiertohuimauskohtauksen ( jotka luultavasti liittyvät vanhaan korvaperäiseen sairauteeni, mutta jostain syystä eivät nyt pysy poissa), kaamean lamaannuttavan parituntisen, jossa olen täysin avuton ja konttailen eteenpäin voiden pahoin ja tehden tarpeet housuihin. Laittaa kyllä todella nöyrtymään ja nöyrryttää, kun olet ihan kehosi vietävissä voimatta itse tehdä mitään. Surullista on se, että kohtaus oli juuri rajummasta päästä, ja lapseni joutui sen myös näkemään osan aikaa ja nyt hän pelkää verenpainemittaria, että parin viikon päästä kun hänellä on oma lääkärikontrolli, tuskin käynti menee hyvin vaan hysterian saattelemana. Hän kun muutenkin on lääkärikäynneillä aina kovin pelokas, kyseinen epsiodi ei ainakaan auttanut asiaa.
Voisi kyllä sanoa, että elämä voisi olla vähän helpompaa. Mutta kait se vaan niin on, että ihmiselle annetaan, mitä jaksaa kantaa, vaikka en tiedä.... Itse en ole kovinkaan vakuuttunut enää, kestääkö kovin pitkään oma kantamiskyky. Tästä syystä en pysty pidättämään kyyneleitäni lapsenkaan edessä enää.
Siinä sohvalla itkiessäni pienet kädet tulevat poskieni ympärille ja suusta kuuluu: Mitä itket äiti? Lapsen katse on kysyvä, suora ja niin hellä, että viimeisetkin muurit, joilla yritän pitää itseni kasassa, murenevat. Ei tämän näin pitäisi mennä, että lapsi lohduttaa äitiään - tunnen piston sydämessäni. Toisaalta en voisi olla kiitollisempi niistä pienistä käsistä ja siitä rakkaudesta, joka häneltä välittyy minulle, juuri oikealla hetkellä. En ole yksin. Minulla on ihana tyttö, jota saan rakastaa. Kysymykseen on vaikea hänelle vastata. Mitä siihenkin sanoisin, miksi itken...Soperran jotain, että äidillä vähän pipi olo. Siihen pikkuiseni vastaa: Saanko äiti puhaltaa pipin pois? Voi kunpa se olisikin niin.
.
tiistai 5. maaliskuuta 2013
Haasteita
Jo pienestä asti itselläni on ollut tietoisuus siitä, että
terveys ei ole itsestäänselvyys. Olen käynyt läpi aika rajujakin vuosia oman
terveyden kanssa kamppaillessa ja ne ovat paljon muokanneet ja muovanneet omaa
persoonaani. Muut lukiokavereistani puhuivat hiustenkasvatuksesta ja huonoista hiuspäivistä, minun tukkani leikattiin kokonaan toistelta puolelta kaljuksi heti vanhojen tanssien jälkeen, ja päästäni poistettiin kasvain. Paljon muutakin
sellaista olen joutunut läpikäymään, jota ei moni onneksi joudu kokemaan.
Fyysisen voinnin takia joskus olen kontallani rukoillut, että saisin olooni helpotusta, kerran jopa miettinyt että parempi olisi, että en enää eläisi. Tässä kuitenkin elän ja pääsääntöisesti kokemukset ovat kasvattaneet sitkeyttä ja hyväksymään sitä, että joutuu
kohtaamaan rajansa. Nöyrtymään ja sopeutumaan siihen, että keho laittaa reunaehdot, joita toteltava. Myös toisaalta auttanut löytämään kiitollisuutta elämään kaikesta siitä hyvästä mitä on jäljellä.
Usein olen miettinyt sitä, miten voikin olla että olen
saanut myös sellaisen lapsen joka joutuu kärsimään kipuja ja terveydellisiä
haasteita. Sitten tajusin, että ehkäpä juuri siksi olen sellaisen lapsen
saanut, sillä se, kuka tällaisen lapsen minulle luonut, on ehkä ajatellut, että
minulla on ymmärrys siitä, mitä kipu on, ja siten voin ymmärtää lastani paremmin.
Auttaa häntä kohtaamaan fyysisiä rajojaan, kun on oma kokemus siitä, miltä se
tuntuu, kun keho pettää.
Se miksi yhtäkkiä tulleet nämä ajatukset mieleen, johtuu ihan siitä, että tällä hetkellä on päällä uudestaan epäily siitä, olisiko päähäni uudestaan tullut kasvain. Jotain neurologisesti poikkeavaa lääkäri kuitenkin testeistä löysi ja nyt tutkimukset jatkuvat. Epäily kohdistuu tasapainoaistiin. Pitkään olen kärsinyt jos jonkinlaisista oireista, mutta olen paljon laittanut ensin oireet vain väsymyksen ja valvomisen piikkiin, sitten ruokavalion piikkiin, mutta oireet vaan ovat tulleet pahemmiksi ja yhä hallitsevimmiksi ottamaan sijaa arjen tekemisiin. Minun on vaikea pysyä pystyssä kävellessäni ja välillä vaikeuksia esim. soittaa pianoa, kun sormien ja silmien koordinaatio ei toimi. Nyt siis vaan odotellaan. Hieman kyllä pelottaa. Yritän kuitenkin pitää mieleni poissa kauhukuvista ja hokea itselleni, että ollaan tässä jo monesta selvitty, miksi siis ei tulevastakin. Silti taidan tänä iltana ottaa omat rakkaat yhä tiukemmin syliini. Kun tajuaa, mitä voi menettää, tajuaa myös sen, mitkä asiat ovat entistä tärkeimpiä.
perjantai 1. maaliskuuta 2013
Kiitollisuutta
Viimeaikoina olen paljon pohtinut kiitollisuutta ja sitä, miten sitä osaakin olla nykyään kiitollinen niin monesta asiasta, mistä ennen ei edes tajunnut olla kiitollinen. Ne kiitollisuuden aiheet on sellaisia ihan tavallisia hassuja, pieniä asioita, kuten vaikka puhtaan pyykin tuoksu niitä viikatessa pois narulta, lapsen leikkien seuraaminen, koiran tyytyväinen tuhina kylkeäni vasten... Ihan sellaiset hetket vaan, joissa tajuaa sen, että elämä on hyvää ja monet asiat ovat niin hyvin.
Kiitollisuus tuntuu olevan nykyaikoina vaikea asia. Meidän elämä kyllästetään jatkuvasti haluamaan yhä enemmän asioita elämään. Meidät on opetettu katsomaan elämäämme suurennuslasin alla ja huomaamaan epäkohdat ja puutteet. Pitää saada enemmän, haluta enemmän, saada kaikki palaset samaan aikaan samalla hetkellä. Saada täydellisiä ystäviä, saada täydelliset lapset, täydelliset vanhemmat/isovanhemmat, täydellinen työ, täydellinen parisuhde, täydelliset harrastukset, täydellinen elämä. Tätä tavoitellessa kadottaa nopeasti ne kiitollisuuden aiheet ja myös ne hetket, jotka ovat täydellisiä ehkäpä juuri sen takia, että ovat epätäydellisiä. Sileä kivi voi olla pehmeä kädessä, mutta toisaalta juuri sileän pinnan takia, kiven muoto on yksiulotteinen. Kun pitää kädessään rosoista kiveä, tuntuma kiveen on erilainen, voi aistia sen monet ulottuvuudet, pienet kolot ja vaihtelevat pinnat. Säröt ja sileydet vuorottelevat, ja antavat yksilöllisen hahmon. Tekevät kivestä uniikin ja ainutlaatuisen. Elämässä on vähän sama juttu. Rosoisuus paljastaa kauneuden. Ja elämä on kaunis, monella tapaa.
Jukka Poika laulaa: Kiitollisuutta,
mä haluun nähä kiitollisuutta
Pitää olla kiitollisempi
ja joka päivä joka ilta vain enempi
Kiitollisuutta,
mä haluun nähä kiitollisuutta
Pitää olla kiitollisempi
Kiitollisuus tuntuu olevan nykyaikoina vaikea asia. Meidän elämä kyllästetään jatkuvasti haluamaan yhä enemmän asioita elämään. Meidät on opetettu katsomaan elämäämme suurennuslasin alla ja huomaamaan epäkohdat ja puutteet. Pitää saada enemmän, haluta enemmän, saada kaikki palaset samaan aikaan samalla hetkellä. Saada täydellisiä ystäviä, saada täydelliset lapset, täydelliset vanhemmat/isovanhemmat, täydellinen työ, täydellinen parisuhde, täydelliset harrastukset, täydellinen elämä. Tätä tavoitellessa kadottaa nopeasti ne kiitollisuuden aiheet ja myös ne hetket, jotka ovat täydellisiä ehkäpä juuri sen takia, että ovat epätäydellisiä. Sileä kivi voi olla pehmeä kädessä, mutta toisaalta juuri sileän pinnan takia, kiven muoto on yksiulotteinen. Kun pitää kädessään rosoista kiveä, tuntuma kiveen on erilainen, voi aistia sen monet ulottuvuudet, pienet kolot ja vaihtelevat pinnat. Säröt ja sileydet vuorottelevat, ja antavat yksilöllisen hahmon. Tekevät kivestä uniikin ja ainutlaatuisen. Elämässä on vähän sama juttu. Rosoisuus paljastaa kauneuden. Ja elämä on kaunis, monella tapaa.
Jukka Poika laulaa: Kiitollisuutta,
mä haluun nähä kiitollisuutta
Pitää olla kiitollisempi
ja joka päivä joka ilta vain enempi
Kiitollisuutta,
mä haluun nähä kiitollisuutta
Pitää olla kiitollisempi
tiistai 12. helmikuuta 2013
Next on Jext
Ajatukset ovat möykkyinä ja yksitellen tunteet vyöryvät päälle kuin kivijyrä. Allergia-refluksielämämme on saanut jälleen uuden haasteen ja uuteen tilanteen sopeutuminen on ollut aika vaikeaa. Se haaste ei nyt kohdistu lapsen vointiin niinkään vaan omaan vointiini. Takaisin entiseen ruokamaailmaan ennen dieettiä taitaa olla vielä edessä pitkä matka ja pelottavaa kyllä, takaisin entiseen saaminen ei välttämättä ole ehkä mahdollistakaan.
Tiesin kyllä, että dieetin jälkeen tulee itselleni jonkinlainen "maksun aika" kaikesta siitä epäinhimillisestä kohtelusta, jota olen tehnyt kehoani kohtaan pari vuotta. Nyt se aika on tullut, mutta en koskaan ajatellut, että näin rankalla tavalla, että melkein menetän henkeni. Olenko turhan dramaattinen? Ainakaan lääkärien mielestä en ole. Hengenvaara on ollut pari kertaa, ja siksi enää en kuljekaan mihinkään uutta kaveriani Jextiä, adrenaliinikynää. Olen siis alkanut reagoimaan ruokiin anafylaktisesti. Kurkku, kieli ja nielu turpoavat sekunneissa syömisen jälkeen ja olotilasta tulee kammottavan pelottava. Pelottavaa tästä tekee myös sen, että tällä hetkellä en tiedä, mitkä kaikki ruoat saavat tämän aikaan. Ainoa selkeä on suomalainen kuorittu kurkku sekä melko varmasti palsternakka. Hämäävää tästä tekee sen, että palsternakkaakin olen syönyt jo aiemminkin, ensin ei tullut mitään, sitten kummallista oloa keiton aikana kunnes... yksi suullinen lientä sai aikaan rajun kohtauksen. Myös jauhopölyt tekevät voimakkaita reaktioita nykyään. Enää ei tarvitse kuin mieheni avata leipäpussi, jossa leivän leivonnassa käytetty vehnäjauho on jäänyt tuoreena pintaan niin menen tukkoon, ääni lähtee, kurkkua kutittaa ja nenä alkaa vuotamaan. Tästä ei onneksi tule sen pahempaa.
Olen siis tullut TODELLA herkäksi.
Se täytyy kyllä sanoa, että vaikka monesti olen parjannut allergian hoitoa julkisella puolella, nyt täytyy sanoa, että kaikki omalta kohdaltani meni todella mahtavasti. Ei ollut kauaakaan kun olin jo verikokeissa ja mukaani tuli tämä kynä ja kasa kaikenlaisia lääkereseptejä. Oireeni otettiin jopa niinkin tosissaan, että itse päinvastoin pelästyin vieläkin enemmän omaa tilaani.
Nyt siis taas pidetään syömisestä päiväkirjaa ja tilannetta rauhoitellaan, millä muullakaan kun taas syömällä possua, bataattia ja kaurapuuroa ainakin yhdellä aterialla. Ei siis pitäisi koskaan sanoa, ei koskaan!!! Olo on jälleen samaa mössöä syödessä aika lohduton, jopa kuvottava, mutta muu ei nyt auta. Onneksi sentään laktoosittomat maitotuotteet näyttää sopivan ilman ongelmia, jonka avulla olen saanut kuitenkin ison kasan uusia ruokia. Samoin pystyn syömään myös mustikoita, mansikoita ja vadelmia, joista voi tehdä vaikka marjarahkaa eli herkkujakin. Nämäkin tuntuvat tosi luksukselta jo, vaikka kyllähän se täytyy myöntää, että toiveena olisi ollut saada ravita itseni monella muullakin tapaa kuten salaateilla ym. ihanilla tuorevihannesjutuilla ja jälleen ulkonasyömiset saavat ikävän ajatuksen siitä, että täytyy niin tarkkaan katsoa, mitä mikäkin sisältää, ja jos olen yksin liikenteessä, ei parane laittaa suuhun mitään sellaista, mitä en ole tässä ehtinyt maistaa, että sopiiko. Eli rajoitteet jatkuvat.
Positiivista on se, että lapsen vointi on tällä hetkellä todella tasaisen hyvä. Se auttaa jaksamaan ja antaa itselle aikaa sopeutua nyt omaan muuttuneeseen elämääni.
Tiesin kyllä, että dieetin jälkeen tulee itselleni jonkinlainen "maksun aika" kaikesta siitä epäinhimillisestä kohtelusta, jota olen tehnyt kehoani kohtaan pari vuotta. Nyt se aika on tullut, mutta en koskaan ajatellut, että näin rankalla tavalla, että melkein menetän henkeni. Olenko turhan dramaattinen? Ainakaan lääkärien mielestä en ole. Hengenvaara on ollut pari kertaa, ja siksi enää en kuljekaan mihinkään uutta kaveriani Jextiä, adrenaliinikynää. Olen siis alkanut reagoimaan ruokiin anafylaktisesti. Kurkku, kieli ja nielu turpoavat sekunneissa syömisen jälkeen ja olotilasta tulee kammottavan pelottava. Pelottavaa tästä tekee myös sen, että tällä hetkellä en tiedä, mitkä kaikki ruoat saavat tämän aikaan. Ainoa selkeä on suomalainen kuorittu kurkku sekä melko varmasti palsternakka. Hämäävää tästä tekee sen, että palsternakkaakin olen syönyt jo aiemminkin, ensin ei tullut mitään, sitten kummallista oloa keiton aikana kunnes... yksi suullinen lientä sai aikaan rajun kohtauksen. Myös jauhopölyt tekevät voimakkaita reaktioita nykyään. Enää ei tarvitse kuin mieheni avata leipäpussi, jossa leivän leivonnassa käytetty vehnäjauho on jäänyt tuoreena pintaan niin menen tukkoon, ääni lähtee, kurkkua kutittaa ja nenä alkaa vuotamaan. Tästä ei onneksi tule sen pahempaa.
Olen siis tullut TODELLA herkäksi.
Se täytyy kyllä sanoa, että vaikka monesti olen parjannut allergian hoitoa julkisella puolella, nyt täytyy sanoa, että kaikki omalta kohdaltani meni todella mahtavasti. Ei ollut kauaakaan kun olin jo verikokeissa ja mukaani tuli tämä kynä ja kasa kaikenlaisia lääkereseptejä. Oireeni otettiin jopa niinkin tosissaan, että itse päinvastoin pelästyin vieläkin enemmän omaa tilaani.
Nyt siis taas pidetään syömisestä päiväkirjaa ja tilannetta rauhoitellaan, millä muullakaan kun taas syömällä possua, bataattia ja kaurapuuroa ainakin yhdellä aterialla. Ei siis pitäisi koskaan sanoa, ei koskaan!!! Olo on jälleen samaa mössöä syödessä aika lohduton, jopa kuvottava, mutta muu ei nyt auta. Onneksi sentään laktoosittomat maitotuotteet näyttää sopivan ilman ongelmia, jonka avulla olen saanut kuitenkin ison kasan uusia ruokia. Samoin pystyn syömään myös mustikoita, mansikoita ja vadelmia, joista voi tehdä vaikka marjarahkaa eli herkkujakin. Nämäkin tuntuvat tosi luksukselta jo, vaikka kyllähän se täytyy myöntää, että toiveena olisi ollut saada ravita itseni monella muullakin tapaa kuten salaateilla ym. ihanilla tuorevihannesjutuilla ja jälleen ulkonasyömiset saavat ikävän ajatuksen siitä, että täytyy niin tarkkaan katsoa, mitä mikäkin sisältää, ja jos olen yksin liikenteessä, ei parane laittaa suuhun mitään sellaista, mitä en ole tässä ehtinyt maistaa, että sopiiko. Eli rajoitteet jatkuvat.
Positiivista on se, että lapsen vointi on tällä hetkellä todella tasaisen hyvä. Se auttaa jaksamaan ja antaa itselle aikaa sopeutua nyt omaan muuttuneeseen elämääni.
lauantai 2. helmikuuta 2013
Havaintoja Ihmiskokeesta
Kahden vuoden kaiketonta dieettiä voisi kutsua eräänlaiseksi ihmiskokeeksi. Varsinkin nyt, kun se aika on ohi, sen huomaa, että varsinainen koe tai koettelemus se kyllä olikin. Seuraukset edelleen tuntuvat mielessä ja kehossa, siis kokonaisvaltaisesti.
Tässä jotain hassuja havaintoja, joita itsessäni olen huomaanut.
1. Edelleen saatan kirjata ylös omat syömiseni tai kun olen syönyt,jään miettimään, miten syömiseni vaikuttaa lapseen. Uusien ruokien kohdalla vaistomaisesti otan vain pienen murun, enkä tajua, että mä voin syödä oikeasti ihan niin paljon kuin haluan! Myös vasta viimepäivinä olen tajunnut sen, että mä voin vaikka nyt mennä värjäämään hiukseni kampaajalle tai ostaa ihan sellaisia ihonhoitotuotteita kuin haluan!
2. Ruokakaupassa olen kokenut dieettini jälkeen outoja romahduksia. Ensimmäisenä kauppakerralla purskahdin itkuun juustohyllyn edessä. Toisella kauppakerralla sain kunnon ahdistuspaniikkikohtauksen, kun tuntui siltä, että en millään pysty päättämään kaiken ruokavalikoiman keskellä mitä söisin ja jätin koko kauppareissun kesken ja tavarat kärryihin ja pakenin autooni tärisemään.
3. Nyt kun saan syödä, oikeastaan vasta tunnistin oloni, kuinka koko ajan olin dieetin aikana potenut myös puhdasta nälkää, josta oli tullut niin normaali olotila, että sitä en enää tajunnut.
4. Oma syöminen saa aikaan hurjaa syyllisyyttä. Tunnen, että teen väärin lastani kohtaan ( vaikka siis tajuan järjellä että en niin tee). Tätä olotilaa ei suinkaan auta se, että lapsi koko ajan haluaisi maistella lautaseltani kaikkea ja kun ei saa maistaa, pyytää että saako edes haistaa. Niin sydäntäsärkevää. Siksi osaksi syön piilossa.
5. Ruokaan sopeutuminen oli vaikeaa ensimmäisinä päivinä. Olin kuullut tarinoita kuinka kipeäksi dieetin jälkeen voi tulla ja pelkäsinkin tosi paljon jopa syömistä ja sitä pahaa oloa. Minulle ei kuitenkaan ruoasta tullut juurikaan mahakipuja vaan sainkin yllätyksekseni ensimmäisistä suullisista anafylaksisia oireita. Limaa myös erittyi kurkun turpoamisen lisäksi kamalasti nieluun syödessä ja ääni lähti aina hetkeksi kun olin syönyt. Nyt onneksi nämä oireet ovat lievenneet päivä päivältä. Pikkuhiljaa olen yhä rohkeammin uskaltautuntut maistelemaan ruokia, ja nyt enää ei niin pelota syödä, vaan olen oikeasti alkanut nauttimaan uusista makuelämyksistä.
6. Olen lukenut kuinka moni dieetin jälkeen syö ihan hulluna suklaata tai muuta makeaa. Minun ei ollenkaan ole tehnyt mieli mitään keksiä, karkkia tai suklaata, enkä niitä ole edelleenkään maistanut. Olen vain halunnut syödä kunnon ruokaa, ja nekin niin, että saan ne puhtaana makuna suuhuni ilman juurikaan mausteita tai muita lisukkeita. Laskiaispulla on ollut ainut, mitä makeaa olen halunnut maistaa ja se oli kyllä yhtä ihanaa kuin olin kuvitellutkin!
7. Hajuaisti on hassusti tervävöitynyt ja teen ruokia ihan eritavalla kuin ennen dieettiaikaa, jännä on nähdä, millaisiin makuyhdistelmiin tai ruokiin tulevaisuudessa enää miellyn. Ei tulisi mieleenikään käyttää valmiita marinaadeja, valmisruokia, lihaliemikuutioita tai lisäainepommeja. Yksi outous on se, että koskaan ennen en ole tykännyt valkosipulista, nyt sitä tekee mieli.
8. RUOKA ON TODELLAKIN MUUTAKIN KUIN RAVINTOA. Nyt vasta tajuan kuinka iso asia syöminen on kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kannalta. Se on yksi nautinto muiden joukossa ja huomaan kuinka sitä olen kaivannut, en vain fyysisesti vaan myös henkisesti.
9. Ruoka ei ole itsestäänselvyys! Kaiketon dieetti toivottavasti opetti itselleni nöyryyttä ja kiitollisuutta sitä kohtaan, että saan valita omat syömiseni ja uskon, että suustani ei juurikaan tule enää kommentteja että "onpa ruoka pahaa" tai "kolmas päivä tätä samaa ruokaa". Ruoasta todellakin koen suunnatonta kiitollisuutta ja toivon, että lapseni myös jonain päivänä pääsee maistelemaan tätä ihmeellistä, aistillista makumaailmaa.
10. Ihmiskoe opetti aika paljon itselleni omasta itsestäni. Nyt jälkikäteen koen syvääkin hämmennystä siitä, miten ihmeessä olen pystynyt elämään niin hurjan pitkään niin kapealla dieetillä.. Olen entisessä elämässäni ollut siis ihminen, joka ei kykene laihduttamaan tai kontrolloimaan syömisiään edes viikkoa... Toki näitä asioita ei voi verrata keskenään, koska tätä en tehnyt itseäni varten vaan sitä kaikkein rakkainta ihmistä varten ja hänen vuokseen, mutta joka tapauksessa opin tästä sen, että ihminen on sitkeämpi ja pystyy enempään kuin itse uskoo. On voimakkaampi ja vahvempi mitä luulekaan. Tämän äärikokemuksen voimaannuttavan vaikutuksen toivon kestävän pitkään, jonka avulla jaksan kannatella tytärtäni hänen omissa elämänsä taisteluissaan. Tyttöni on saanut minut haluamaan tulemaan paremmaksi ihmiseksi, yrittää parhaani, ja hän omalla sitkeydellään inspiroi minua siihen joka päivä dieetin aikana, ja inspiroi edelleen.
Tässä jotain hassuja havaintoja, joita itsessäni olen huomaanut.
1. Edelleen saatan kirjata ylös omat syömiseni tai kun olen syönyt,jään miettimään, miten syömiseni vaikuttaa lapseen. Uusien ruokien kohdalla vaistomaisesti otan vain pienen murun, enkä tajua, että mä voin syödä oikeasti ihan niin paljon kuin haluan! Myös vasta viimepäivinä olen tajunnut sen, että mä voin vaikka nyt mennä värjäämään hiukseni kampaajalle tai ostaa ihan sellaisia ihonhoitotuotteita kuin haluan!
2. Ruokakaupassa olen kokenut dieettini jälkeen outoja romahduksia. Ensimmäisenä kauppakerralla purskahdin itkuun juustohyllyn edessä. Toisella kauppakerralla sain kunnon ahdistuspaniikkikohtauksen, kun tuntui siltä, että en millään pysty päättämään kaiken ruokavalikoiman keskellä mitä söisin ja jätin koko kauppareissun kesken ja tavarat kärryihin ja pakenin autooni tärisemään.
3. Nyt kun saan syödä, oikeastaan vasta tunnistin oloni, kuinka koko ajan olin dieetin aikana potenut myös puhdasta nälkää, josta oli tullut niin normaali olotila, että sitä en enää tajunnut.
4. Oma syöminen saa aikaan hurjaa syyllisyyttä. Tunnen, että teen väärin lastani kohtaan ( vaikka siis tajuan järjellä että en niin tee). Tätä olotilaa ei suinkaan auta se, että lapsi koko ajan haluaisi maistella lautaseltani kaikkea ja kun ei saa maistaa, pyytää että saako edes haistaa. Niin sydäntäsärkevää. Siksi osaksi syön piilossa.
5. Ruokaan sopeutuminen oli vaikeaa ensimmäisinä päivinä. Olin kuullut tarinoita kuinka kipeäksi dieetin jälkeen voi tulla ja pelkäsinkin tosi paljon jopa syömistä ja sitä pahaa oloa. Minulle ei kuitenkaan ruoasta tullut juurikaan mahakipuja vaan sainkin yllätyksekseni ensimmäisistä suullisista anafylaksisia oireita. Limaa myös erittyi kurkun turpoamisen lisäksi kamalasti nieluun syödessä ja ääni lähti aina hetkeksi kun olin syönyt. Nyt onneksi nämä oireet ovat lievenneet päivä päivältä. Pikkuhiljaa olen yhä rohkeammin uskaltautuntut maistelemaan ruokia, ja nyt enää ei niin pelota syödä, vaan olen oikeasti alkanut nauttimaan uusista makuelämyksistä.
6. Olen lukenut kuinka moni dieetin jälkeen syö ihan hulluna suklaata tai muuta makeaa. Minun ei ollenkaan ole tehnyt mieli mitään keksiä, karkkia tai suklaata, enkä niitä ole edelleenkään maistanut. Olen vain halunnut syödä kunnon ruokaa, ja nekin niin, että saan ne puhtaana makuna suuhuni ilman juurikaan mausteita tai muita lisukkeita. Laskiaispulla on ollut ainut, mitä makeaa olen halunnut maistaa ja se oli kyllä yhtä ihanaa kuin olin kuvitellutkin!
7. Hajuaisti on hassusti tervävöitynyt ja teen ruokia ihan eritavalla kuin ennen dieettiaikaa, jännä on nähdä, millaisiin makuyhdistelmiin tai ruokiin tulevaisuudessa enää miellyn. Ei tulisi mieleenikään käyttää valmiita marinaadeja, valmisruokia, lihaliemikuutioita tai lisäainepommeja. Yksi outous on se, että koskaan ennen en ole tykännyt valkosipulista, nyt sitä tekee mieli.
8. RUOKA ON TODELLAKIN MUUTAKIN KUIN RAVINTOA. Nyt vasta tajuan kuinka iso asia syöminen on kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kannalta. Se on yksi nautinto muiden joukossa ja huomaan kuinka sitä olen kaivannut, en vain fyysisesti vaan myös henkisesti.
9. Ruoka ei ole itsestäänselvyys! Kaiketon dieetti toivottavasti opetti itselleni nöyryyttä ja kiitollisuutta sitä kohtaan, että saan valita omat syömiseni ja uskon, että suustani ei juurikaan tule enää kommentteja että "onpa ruoka pahaa" tai "kolmas päivä tätä samaa ruokaa". Ruoasta todellakin koen suunnatonta kiitollisuutta ja toivon, että lapseni myös jonain päivänä pääsee maistelemaan tätä ihmeellistä, aistillista makumaailmaa.
10. Ihmiskoe opetti aika paljon itselleni omasta itsestäni. Nyt jälkikäteen koen syvääkin hämmennystä siitä, miten ihmeessä olen pystynyt elämään niin hurjan pitkään niin kapealla dieetillä.. Olen entisessä elämässäni ollut siis ihminen, joka ei kykene laihduttamaan tai kontrolloimaan syömisiään edes viikkoa... Toki näitä asioita ei voi verrata keskenään, koska tätä en tehnyt itseäni varten vaan sitä kaikkein rakkainta ihmistä varten ja hänen vuokseen, mutta joka tapauksessa opin tästä sen, että ihminen on sitkeämpi ja pystyy enempään kuin itse uskoo. On voimakkaampi ja vahvempi mitä luulekaan. Tämän äärikokemuksen voimaannuttavan vaikutuksen toivon kestävän pitkään, jonka avulla jaksan kannatella tytärtäni hänen omissa elämänsä taisteluissaan. Tyttöni on saanut minut haluamaan tulemaan paremmaksi ihmiseksi, yrittää parhaani, ja hän omalla sitkeydellään inspiroi minua siihen joka päivä dieetin aikana, ja inspiroi edelleen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)