Onnen kyyneleitä!!!

Mä olen aivan häkellyttävän onnellinen täällä! Ihan hurjasti tapahtunut viimeaikoina, suoranaisia ihmeitä! Ensimmäistä kertaa tasaisia hyviä päiviä on ollut niin monta peräjälkeen, että olen pystynyt tekemään uniassosiaation muuttamista ja vieläpä onnistuneesti. Ensimmäistä kertaa tyttö herännyt yöllä vain kerran, joka siis järkyttävän iso muutos siihen, että yleensä herätty se 5-20 kertaa. Tänään saatiin Tuomelalta, meidän allergologilta, labratulokset ja kaikki arvot olivat loistavia, jopa kalsium! joka siis tulee ainoastaan mun äidinmaidon kautta edelleen, kun hänelle ei käy suoraan annettuna kalsiumkarbonaatti tai kalsiumsitraatti. Huippua! Näiden labratulosten valossa tää imetysdieetti on ollut kaiken tän vaivan arvoista. Jopa lääkäri oli ihmeissään siitä, kuinka hyvät kalsiumarvot toisella on...Hahhaahaa...siitä saavat kaikki ne idiootit lääkärit jotka väittävät että maito muuttuu vuoden jälkeen sokerilitkuksi tai että jos äiti dieettaa, maidossa ei ole mitään ravintoa. Mun rinnoissa ei ole mitään "parasta ennen" - leimaa ja se taas todistettiin tälläkin. Niin ja ulostenäytteestä ovat hiivat kadonneet jonnekin kuin tuhka tuuleen!!!! Ja rotaatiot ensimmäistä kertaa toimivat, tosin miniannoksin, mutta ennen ei sekään ollut mahdollista. Eihän tätä kaikkea meinaa pää kestää kun tulee tällaisella rytinällä hienoja uutisia, että huh huh!!!! :) Olen ihan sanaton tästä kaikeasta...varsinkin kun ei ole kovin kauan, kun olin niin lohduton että mitään ei tule koskaan tapahtumaan...Luulen suurimman muutoksen aiheuttajan olleen meidän ruokavaliossa piilossa vaikuttaneen riisin, sillä kaikki alkanut tapahtua sen jälkeen kun riisi jäi meidän ruokavalioista pois. En mitään muuta loogista tähän ihmeeseen keksi.

Kunpa nämä päivät jatkuisivat ja saataisiin vaikka rotaatiossa olevista ruoka-aineista jopa kasvatettua määriä ihan ruoka-annoksiksi, mutta mutta...katsotaan... Jos jotain on oppinut, niin sen, että suunnitelmia on turha tehdä  ja että jokaisesta hyvästä päivästä otetaan ilo irti, murehditaan sitten taas kun murehtimisen aika on. Tai no, onhan tässä koko ajan taustalla ne jatkuvat murheet, pitäisi saada tauotettua laksatiivi, mutta se on mahdotonta, pitäisi saada ruokia lisää, jotta imetystä voisi vähentää, edelleen löytämättä sopiva kalsiuminlähde jos imetys lopetetaan, mutta taidanpa jättää nämä murheenaiheet nyt toisille päiville ja vain nauttia tästä, mitä nyt on, ja kylpeä tässä ihanuuden tunteessa kilpaa auringon kanssa. I am so HAPPY!!!!!

Kun ruoasta katosi nautinto...

Kuten olen todennut jo aiemmin, monet asiat ovat saaneet ihan uudenlaisen merkityksen ja syvyyden, kun eletään tässä refluksi-allergiamaailmassa. Yksi mullistavimmista asioista on suhde ruokaan, joka on muuttunut ihan valtavasti. Ruoka on ihmiselle nautinto, ja kun se nautinto katoaa, muuttaa se koko ajattelutapaa ruokaa kohtaan.  

Myönnän, olen ollut ennen tunnesyöjä, kulinaristi, suuri intohimoinen ruoanlaittaja. Kaikki iloiset tapahtumat tai surulliset, usein kytkin ruokaan liityviksi. Ruoka juhlisti juhlat ja lohdutti kurjina päivinä. Ruoka oli elämässäni isolla sijalla. Tällaiselle herkkupepulle ei siksi ollutkaan kovin helppo asia ryhtyä hurjalle imetysdieetille, Ja voi,  juuri silloin jos koskaan, olisin tarvinnut lohtusyömistä - ystävääni ruokaa! Vauva huusi ja valvotti, itse suurimmissa hormoonimyrskyissä ja ihan hirmunälkäinen koko ajan. Ei - silloin vietiin minulta pois syömisen ilo - ruokaystäväni. Muutenkin ruoka alkoi näyttäytyä erilaiselta. Entisestä ystävästä tuli vaarallinen. Vahingoittava. Arvaamaton. Jopa vihollinen. Se entinen harmiton pullansiivu muuttui raaka-aineiden summaksi vaarallisia, ennalta arvaamattomasti käyttäytyviä ainesosia. Ruokanautinto muuttui tuoteseloistuksiksi. Pian ruoka muuttui samoiksi raaka-aineiksi, joita alkoi syödä päivästä toiseen - joka päivä, ihan joka päivä. Nautinto oli kaukana. Sitä söi, jotta eläisi, ei muuta.

Tässä ruoka-askeesissa eläessä ovat silmät avautuneet myös meidän kultturisiin mielikuviin ihanneihmisestä. Luodaan kuva tavoitellusta olosta, kauniista ihmisestä, terveestä ihmisestä,  joka on yhtä kuin laiha ihminen. Kuinka me ihmiset teemme töitä tämän mielikuvan eteen! Lehdet ruokkivat: Laihdu rantakuntoon! Pääse eroon joulukiloista! Laihduta entisiin mittoihin! Lehdet pyörivät pelkästään ulkonäön ympärillä, tai perustuvat siihen, että koko ajan kehitetään itseä yhä "viehättävämmäksi" tai "terveemmäksi", ja kaiken takana on kuitenkin vain ihminen, joka on tyytymätön itseensä ja jopa kärsii riippuvuudesta ruokaan tai urheiluun tai muuten vaan siihen tunteeseen, että ei tee tarpeeksi, ole tarpeeksi tai tuntee syyllisyyttä siitä, että ei tavoita kuvittelemaansa ihanneminää. Syomisestä, elämisestä, olemisesta ja suorittamisesta tehdään vakaavaa...Sitten vasta kun oikeasti näistä asioista tulee vakavia asioita, sitä huomaa, kuinka naurettavaa on itkeä sitä, että on tullut muutama kilo lisää painoa, tai että on repsahtanut karkkilakossaan syömään yhden Tuplan. ( Selvennettäköön vielä, että tässä kun puhun laihdutuksesta, puhun juuri edellä mainituista taakoista ja mielikuvista, joiden vankeja moni on, en puhu oikeasti laihdutukseen liittyvistä sairauksista kuten bulimiasta ja anoreksiasta tai oikeasti sairaallollisesta lihavuudesta. Ne ovat ihan asia erikseen, vaikkakin surullista kyllä, tällaisesta "harmittomasta laihduttamisesta" voi hyvinkin puhjeta nämä vakavat sairaudet. )



Samaan aikaan kun edellä kuvaamani jutut säälittävät ja huvittavat, toisaalta tunnen myös puhdasta vihaa ja koen tällaiset ihmiset kiittämättömiksi. Haluaisin sanoa ääneen näille ihmisille, että tajutkaa, että olette etuoikeutettuja, että voitte valita mitä syötte! Tajutkaa, että ruoka ei ole itsestäänselvyys! Olkaa onnellisia siitä, että voitte syödä ilman että joudutte pelkäämään, mitä kamalia kipuja ruoka teissä voi aiheuttaa! Olkaa onnellisia että ruoka maistuu, toisin kuin välillä lapselleni, jolla ruokatorvi on niin tulessa, että ei voi syödä, vaikka nälkä voisi toisella ollakin...Olkaa onnellisia!!!! Kiitollisia!!! Teillä on valinnanmahdollisuuksia!

Toisaalta tämän kaiken millintarkan syömisen kontrolloinnin kautta, en varmaan koskaan ole ollut ennen näin vapaa henkisesti ruokaan kohdistuvista riippuvuuksista. Olen oppinut näiden 1 1/2 vuoden aikana käsittelemään tunteitani muulla tavoin kuin ruoan avulla. Olen oppinut juhlistamaan asioita muuten. Enää minun makukeskukseni ei koe riippuvuutta myöskään makeaa kohtaan. En tiedä, johtuuko se siitä, että kun on ruokavaliosta pois niin paljon ruokia, keho alkaa automaattisesti kaipaamaan sellaista ruokaa, jota oikeasti tarvitsisi ei sitä, mitä henkisesti tarvitsisi. Tällä hetkellä unelmoin juustosta, ruisleivästä, tomaatista, salaatista...kaikesta sellaisesta ruoasta, mistä moni ei osaa edes himoita, sillä ne ovat niin arkipäivää, eivätkä perinteisesti "hyvää". Valtettavasti olen myös oppinut sen, että sosiaalinen kanssakäyminen rakentuu meidän kulttuurissa pitkälti ruoan ympärille ja että pulla on meillä pyhä asia. Ihmiset mieleellään ennemmin jopa ovat minua näkemättä, kuin näkisivät minut pöydässään niin, että en voi syödä heidän tekemää pullaa. Minua ei kutsuta mihinkään, ei synttäreille, ei kahville, ei mihinkään. Koska en voi syödä, parempi minun jäädä pois? Se on surullista.

Sitä en tiedä, miksi ruokamaailmani muuttuu, kun tämä dieetti loppuu, tuleeko takaisin ruokanautinto vai ei. En osaa sitä oikeastaan ajatella. Sitä en myöskään osaa sanoa, miten tämä ruoalla sosiaalinen eristäminen tulee vaikuttamaan tiettyihin ihmissuhteisiini. On vaikea antaa anteeksi, että minua ei haluta edes nähdä, että minuun ei pidetä minkäänlaista yhteyttä. Tulipa nyt tekstiä ruoasta. Johtuu ehkä siitä, että meillä nyt alkanut ruisaltistus, ja pääsin maistamaan palan 100% ruisleipää. Taivaallista. Kyyneleethän siitä tuli. Ei taida makuhermoni sittenkään kokonaan olla turtuneet...Voin vaan kuvitella, kuinka hämmentävää ja häkellyttävää se onkaan kun voin upottaa hampaani juustonpalaan, tomaattiin tai kanafileeseen. Ei taida yksi nessupaketti riittää niihin ilon kyyneleihin.

Koomassa

Tässä monen päivän ajan olen miettinyt, että tänne kirjoittaisin jotain, mutta tiedättekö, mun päässä ei ole lähiaikoina ollut yhden yhtäkään ajatusta yhtään mistään! Siispä pahoittelen jo etukäteen, että luultavasti tässäkään tajunnanvirrassa ei ole mitään punaista lankaa, muuta kuin sanassa väsymys- kooma...joka on nyt päällä jollain tavalla totaalisesti, kokonaisvaltaisesti ja kaapannut mut jonnekin ihme-sfääreihin. Syytä tähän lamaannuttavaan olotiaan en osaa löytää mistään, päinvastoin meille alkanut tulla tasaisesti yhä enemmän parempia päiviä ja jo sellaisia öitäkin, että saadaan ainakin yksi kahden-kolmen tunnin pätkä nukkua. Rotaatiot näyttävät myös lupaavilta tällä hetkellä, eli kaikin puolin yli vuoden kestävä mitään-parempaa-ei-tapahdu-mantra on muuttanut muotoaan, että ehkä-sittenkin-jotain-tässä-tapahtuu-mantraan.


Tämän valossa siis, mun pitäis täällä hyppiä, pomppia, tuuletella ja nauttia täysillä, jaksaa nyt katsoa maailmaa uusin silmin, nauttia ihan kaikesta tekemisestä, jotka jääneet sen takia, kun lapsella on niin huono päivä, mutta en kykene tekemään yhtään mitään kivaa, hauskaa, virkistävää tai muuten vaan sellaista, joista olen haavellut. Älkää käsittäkö väärin, olen aivan SUPERonnellinen, ihan oikeasti, olen hurjan kiitollinen ihan jokaisesta pienestä asiasta, jokaisesta uudesta murusesta joita pikkuinen voi syödä, mutta voi...OLEN VAIN NIIN KAMALAN VÄSYNYT!!!Haluisin vaan nukkua, nukkua, nukkua, nukkua, tai käpertyä jonnekin sohvannurkaan niin, että suurinpiirtein mua ei huomattaisi, että saisin vaan olla rauhassa enkä tarpeellinen kenellekään. Kun omaa aikaa alkanut tulla mm. lapsen päikkäriaikaan ( kyllä! meillä nukutaan nykyään 1-2 h päikkäreitä) en saa tehtyä yhtään mitään ja jos itsekin yritän nukkua - uni ei tule-edelleen olen hälytysvalmiudessa...


Tää väsymyksen tila on jopa jollain tapaa pelottavakin, mutta toisaalta tää ei tule yllätyksenä. Jos et nuku kahteen vuoteen kuin pieniä puolen tunnin, vajaan tunnin torkkuja, olet koko ajan äärirajoilla, velanmaksun aika tulee väistämättä. Ei taida äiditkään valitettavasti olla sellaisia, että pärjäisivät koko ajan ilman unta. Onhan se ihan luonnollista, että kun keho saa tilaa vähän edes silloin tällöin levätä, se alkaa yhä sinnikkäämmin viestittää, että haluaa, ja tarvitsee tätä lisää yhä enemmän. Siihen ei kuitenkaan vielä ole täysin tilaa. Päivät ja yöt ovat edelleen tosi vaihtelevia. Joskus mennään vain neljällä- viidellä herätyksellä, toisinaan, kuten viimeyönä herättiin taas sen 12 kertaa, mutta suunta on parempaan päin, hyviäkin öitä siis jo tulee...Tulevat haasteet pitävät myös huolta siitä, että luultavasti lepoa ei tule, on edessä ruisaltistusta ja maitoaltistusta, jotka kuitenkin tarkoittavat ainakin jossain mittakaavassa enemmän oireilua, tai sitten ei...eli toisaalta odotan kyllä altistuksia myös innolla, jospa olisikin käynyt kuten vehnälle, sietäisi näitäkin hieman paremmin...No, se selviää aikanaan.


Onpaa tässä viimeaikoina sellaisiakin asioita päässä häivähtänyt hetkittäin, että mitähän sitä sitten juttelee, ajattelee, tekee, kun tämä aika on ohitse? Kun ei tarvitse enää kirjata ylös jokaista suupalaa, jokaista oiretta ja pitää uni- ja kakkapäiväkirjaa. Mitä sitä silloin miettii? En tiedä. En osaa keksiä tällä hetkellä tähän mitään.

Haa-haa-haa!!!

Jo otsikostakin voi päätellä, että täällä nauretaan. On vain pakko nauraa, sillä niin koomista on välillä tämä refluksi-allergia-elämä. Niin ja yllättävää! Kerronpa siis teille harvoille lukijoille, mitä meille kävi. Olimme maanantaina vehnä-altistuksessa. Olen pelännyt tätä tulevaa altistusta jo viime vuodesta lähtien, jolloin ensimmäinen lusikallinen mannapuuroa sai aikaan rajun nokkosrokon ja tiputti sitten suolen huonon kunnon takia kaikki tuskalla ja työllä saadut ruoat epäsopiviksi koko kesän ajaksi. Pelkäsin tästä kestästä tulevan taas samanlainen. Kysyin monesti allergologilta, että kannattaako tuota edes tänä vuonna tehdä, hän vaan sanoi, että kyllä kannattaa, niin paljon tapahtuu kuitenkin suolistossa koko ajan vahvistumista. Hän uskoi parempaan tulokseen, minä en. No, maanantaina se kauhun päivä sitten koitti ja tyttö sai ensimmäisen lusikallisen- siitä puolen tunnin sisällä alkoi ihon lievä lehahtelu siellä täällä. Lääkärin mukaan oireet eivät ole vielä riittävät, ja altistusta jatkettiin. Hän sai kaksi lusikallista lisää. Meinasin jo pyörtyä, kun katsoin niitä määriä, itse kun uutta ruokaa annan vain ensimmäisen kerran 1/2 tl ja senkin jälkeen toivutaan yleensä jo viikko. Lehahtelu voimeni rajusti ja altistus lopetettiin.


Tultimme kotiin ja olimme varautuneet kaikella mahdollisella tavalla tuleviin kauhuviikkoihin: oli ruoat valmiina, mies puhunut töissä mahdollisista kotipäivistään, oltiin varauduttu siihen, että tällä viikolla ainakin, ellei koko kesä, meillä vaan huudetaan, valvotaan, huudetaan ja valvotaan tämän päälle vähän vielä lisää ja että ruoat tippuvat. Odotimme koko illan koska se alkaa ne vatsa- ja refluksioireet...Odotimme ja odotimme. Kauhuskenaariot menivät ihan turhaan. Mitään lisäoireita ei tullut. Siis EI MITÄÄN. Ei yhtään mitään!!!!! Päinvastoin. Tyttö on nyt nukkunut elämänsä parhaimmat kaksi yötä, vain kahdella herätyksellä ja niissäkin herätyksissä hän nukahti uudestaan aina pian. Minä se vaan täällä olen valvonut. Ensin odottaen oireita ja nyt viimeyön sen takia, että olen vain niin onnellisena katsonut tuota tyytyväisenä tuhisevaa lasta ja ihmetellyt tätä ihmettä. En pysty käsittämään tapahtunutta!


Laiton meidän lääkärillekin jo viestiä. Hän sanoi, että meidän ruokavalioon voisi tämän perusteella hyvin ottaa mukaan vehnän, vaikka kerran viikossa pienissä määrin ja samoin rukiin, jos sen altistus menee samalla tavalla. Sen aika on sitten seuraavaksi, kotialtistuksen muodossa. Jos näin onnekkaasti kävisi, se mahdollistaisi sen, että imetyskin saisi vielä lisää aikaa, kun itsekin saisin vähän jotain uutta ravintoa. Mutta, mutta ei mennä vielä asioiden edelle. Se, mitä on tässä matkan varrella oppinut on juurikin sen, että suunnitelmat ovat yleensä turhia. Refluksi yllättää. Yleensä yllättänyt negatiivisesti, mutta välillä sitten näinkin! Nyt ollaan kiitollisia näistä superuskomattomista päivistä ja mietitään huomisen asiota vasta huomenna. Kiitos refluksipeikko tästä! Sinulla taitaa sittenkin olla sadistisen mielenlaatusi lisäksi ripaus myös huumoria!

Koska olet minun lapseni

Jokainen päivä,
jokainen hetki,
olet minun ajatuksissani,
koska olet minun lapseni.

Jokainen naurusi,
jokainen ilosi,
on minuun piirretty,
koska olet minun lapseni.

Jokainen halaus,
jokainen suukko,
on minun ihollani,
koska olet minun lapseni.

Jokaisen kipusi,
jokaisen pahan olosi,
ottaisin itselleni jos vain voisin,
koska olet minun lapseni.

Oma ihana tyttöni rakas,
olet parasta elämässäni,
pieni ihmeeni mun.
Ihanaa, että juuri minä,
saan olla äitisi sun. ♥

Viettejä

Monella tapaa elämä muuttunut erilaiseksi ja sitä huomaa ajattelevansa asioita sellaisella tavalla, joka menee jo tragikomedian puolelle ja yllättää outoudellaan jo itsenikin. Kun ruokia on ollut todella vaikea löytää, ja itsellä aikalainen nälkä, tämä epätoivo on muuttanut koko persoonaani jollain tavalla alkukantaiseksi. Tämä alkukantaisuuden huomio tuli toteen yllättäen ollessani metsässä lenkillä. Siinä pellon laidassa istua nökötti jänis syömässä ruohonkortta. Entisen "oih, onpa ihana söpö pupu iikk!!!" ajatuksen sijaan heti ensimmäinen ajatus olikin,  että "hmm...aika isokokoinen rusakko. Tuosta voisi saada kokeiluun jäniksenlihaa." Karua, mutta totta. Ajatus tuli niin selkärangasta, että ihan hätkähdytti. Edeleen näen kaiken metsänelävän nykyään vain ravintona. Olen muuttunut entisajan ihmiseksi, jotka harrastivat joskus muinoin metsästystä, keräilyä ja omavaraistaloutta. Mulla vaan tosin ei ole mitään välineitä millä tuo söpö pupu saalistaa tuona metsäkohtaamishetkenä, joka toisaalta on varmaan tosi hyvä asia. Tuskin edes sitä kiinni saisinkaan ja voi hyvin olla, että kun olisi se h-hetki, en pystyisi oikeasti sitä suloista pitkäkorvaa tappamaan, tai sitten pystyisin. En tiedä.


Toinen omituinen asia, joka herättänyt minut uusista ajatuksista on se, että kaikki ruoka, mikä jää vain valitettavasti haisteltavaksi, tuoksuu erittäin voimakkaalle, verrattuna entiseen. Omituiselle. Vieraalle. Haistan kaikki erilaiset mausteet, aromit ihan toisin kuin ennen. Osaan erottaa myös lisaineiden tuoksun. Enkä enää tiedä kaikkien kohdalla, tuoksuvatko ne hyviltä vai ei, sillä siitä on niin kauan aikaa, kun olen sitä kyseistä ruokaa syönyt, että oma makukeskukseni ei enää anna signaaleja kielen herahtamiselle kyseiseen ruokaan. Luultavasti jos nenäni eteen nyt tuotaisiin iso suklaakakku ja lautasellinen possunpihvejä, oma kieleni herahtaisi vain possulle, sillä suklaakakku näyttää silmissäni, en tiedä oikeastaan miltä...ruskealta? mutta makua en enää osaa tavoittaa. Minun makuhermoni ovat siis käytössä ainoastaan tällä hetkellä sopivaan ruokaan tai sitten, kuten aikaisemminkin jossain kirjoitin, makuhermot ovat todellakin tehneet itsemurhan. Tai jos keittiöpsykologiaa käyttää, voi olla niin, että muistini sen takia ei pysty muistamaan mitään herkkuja, sillä se olisi liian tuskallista muistaa ja siksi tällä hetkellä on parempi vaihtoehto että en kykene edes muistamaan muita makuja kuin niitä joita voin syödä.


Joka tapauksessa nämä ajatukset tuovat mieleen sen, että ihminen on luotu selviytymään tilanteesta kuin tilanteesta.  Meidän sisällä asuukin kaiken sen sliipatun, puunatun, sivistyneen ulkokuoremme alla edelleen se metsästäjä, saalistaja, nälkäinen heimolainen tai jälkeläisen ravinnonsaannin turvaava naaraseläin. Muitakin elämellisiä tunteita olen tässä parin vuoden aikana kokenut. Voimakasta suojelua lastani kohtaan, jotain sellaista hurjaa viettiä, joka on heräänyt vasta kun tulin äidiksi. En ole ennen ollut sellainen, joka ihan herkästi menettäisi hermonsa auktoriteeteille esim. lääkäreille, mutta nyt huomaan, että eräänlainen sovinnaisuuden kuori on päältäni murtunut. En enää jaksa olla kiltti, kuuliainen ja kuunnella mitä vaan keneltä vaan, olkoon kysessä sitten vaikka ylilääkäri tai neuvolantäti tai vaikka naapuri. En enää pysty olemaan hiljaa, sanomatta mielipidettäni, vaikka tiedän, että joskus se todellakin olisi parempi vaihtoehto. En enää siedä sitä, että lastani tulkitaan väärin tai että minua ei kuunnella. Tälle naaraalle on tullut kynnet ja kova ääni. Varokaa!


Vielä lopuksi pitää kuitenkin mainita, että hei, älkää pelätkö, jätän teidän lemmikit ja muut rauhaan, en ole vielä niin nälkäinen...

Yksi pelistä pois...

Aloitan tätä kirjoitusta aika raskain ja pelonsekaisin mielin. Eräs pidempiaikainen pelko on toteutunut. Nyt sitten meiltä pudonnut pois ruokavaliosta sellainenkin tuote, joka ollut meillä käytössä jo yli vuoden. Yhdestäkään ruoka-aineesta ei haluaisi varsinkaan tässä vaiheessa enää luopua, sillä uusia pudonneiden tilalle ei olla saatu yhtään yli vuoteen. Pakko se kuitenkin on, sillä riisistä tulee nykyään niin selvät oireet ja yhä pienemmästä määrästä. Loppujen lopuksi eihän siinä riisissä paljon ravintoa ole, mutta kun aineita on vähän, jokainen putoaminen tekee sen, että joutuu oikeastaan kaikki kokkaukset tekemään toisin, sillä melkein joka ruoassa on aina niitä kaikkia raaka-aineita joita voimme käyttää.

Suoraan sanottuna olen ollut viimepäivät aika itkuinen. Ensin alle kaikki mahdolliset juhlat, pääsiäinen, vappu, hääpäivä ja tuleva äitienpäivä ruokavaliokidutuksineen lisättynä tähän takapakkiin. Tuntuu, että jatkuvasti ollaan vaan aina samassa tilanteessa, vaikka niin kovasti yritetään tässä, että muutosta tapahtuisi. Kun toisen keho ei ota uusia ruokia vastaan, se ei vaan ota, tekisi sitten mitä ja minkälaisin rotaatioin ja minkälaisin raaka-ainein. Valvottu yö ja aamuinen vaipanvaihto puhui myös karua kieltään. Ainoa rotaatiossa oleva mahdollinen hedelmä, banaani, taitaa olla myös nyt rotaatiosta pois. Jo yksi siivu pakastettua banaania on tullut tiensä päähän. Toisen peppu on ihan tulessa...Vähän aikaa sitten lapsi sieti banaania jo kolmekin siivua kerran viikossa. Kurkku, ne pari senttiä joita pystyin syömään silloin tällöin, putosivat pois jo kolme viikkoa sitten. Olemme taas nolla uutta, tai itse asiassa miinuksella, sillä meillä nyt vähemmän ruokia kuin silloin kun lapsi oli 9 kk ikäinen. Masentavaa. Kerrassaan!

Yritän olla lapsen takia kyllä pirteä, teemme normaaleja arkipäivän asioita, mutta ajatukset ovat aika alavireisiä ja itkeskelen sitten lapsen päiväunien aikana meidän tilannetta. Jokainen ruokakokeilu ja kaatumiset tuntuvat edellistä raskaammalta. Olen kamalan huolissani tulevaisuudesta, millä pian enää tyttö jaksaa kasvaa, ja myös huolissani omasta jaksamisestani, miten enää jaksan imettää, valvoa ja ylipäänsä elää näillä ruoka-aineilla.  Viimeksi ravintoterapeutin laskelmien mukaan lapselta puuttuu joka päivä 1/3 tarvittavasta energiamäärästä. Sen hän luultavasti ottaa mun maidosta, sillä paino on edelleen ihan ok, vaikka vähän laskusuunnassa onkin ollut koko ajan. Ruoka-aineita on vaan aivan liian vähän, niitä pitäisi saada lisää, mutta mitä tehdä, kun ei niitä saa lisää... Se, että syön vielä kesänkin possua kolme kertaa päivässä höystettynä bataatilla ja silloin tällöin kukkakaalilla, on enemmän todennäköistä kuin haluan edes ajatella. Nykyisistä ruoka-aineista on  tosi vaikeaa enää saada keksittyä mitään uudenmakuisia/ uudennäköisiä/ uudella koostumuksella olevia välipalojakaan. Vaikka lapsi ei vielä tiedä makumaailmoista mitään, hän nyt ihan selvästi jo alkaa protestoimaan sitä vastaan, että joutuu syömään hänkin kolme kertaa päivässä samanmakuista ( vaikka ehkä hieman erinäköistä) ruokaa ja voi että kun sydän aina särkyy, kun hän niin kovasti haluaisi syödä miehen lautaselta ruokaa, jota ei voi hänelle antaa.

Tätä omaa ja lapsen ruokatilannetta kun yritän kertoa, moni ei valitettavasti vaan pysty sitä ymmärtämään. Tätä, että syö joka päivä samaa ruokaa, tämä pitäisi kokea, jotta tämän voisi edes ymmärtää. Samoin tämä jatkuva ruoka-aineiden kaatuminen. Tämäkin samanlainen, pitää vain kokea, jotta voi tietää, miltä se tuntuu. Kun yli vuoden on etsinyt ruokia löytämättä yhtään pysyvää uutta sopivaa, se ei paljon lohduta, että sanotaan, että otat jonkun uuden kokeiluun nyt vaan tai ehdotetaan että oletko kokeillut sitä tai tätä! Sekään ei yhtään lohduta, että sanotaan, että onneksi teillä on se bataatti ja poro. Tai sitten sanotaan mulle että onhan sulla tuo kukkakaali, etkös siitä aina ole tykännyt?  Välillä olen yrittänyt kuvata tarkemmin, mitä tarkoittaa käytännössä kun ruoat tippuvat. Se että ollaan saatu jotain sopimaan sen pari tl on jo kuukausien työ ja sitten kun se tippuu, voi tilanne olla siinä tilanteessa jo se, että suolistoa parannellaan taas monta viikkoa, ennen kuin voi ottaa edes mitään kokeiluun. Omaa ruokamasennustani olen yrittänyt selittää niin,että kuvittele oma lempiruokasi, se kaikkein herkuin ikinä...ja sitten syöt sitä sun lempiruokaasi vuoden, joka päivä. Onko se enää lempiruokaasi?

Kaikki ruoat suoraan sanottuna jo oksettavat, mutta jälleen lapsen takia yritän syödä hyvällä mielellä ja toisaalta myös sen takia pakotan itseni syömään, että pysyn jollain tavalla edes tolpillani ja maitoa edelleen tulisi. Elämä on todellista selviytymistaistelua, venymistä ja sietämistä. Ei tällä hetkellä kovinkaan siedettävän hyvää...