Poissa silmistä, poissa mielestä!

Lainaus Helsingin Sanomista 10.12.2012: "Ke­lan uu­det oh­jeet ruo­ka-ai­ne­al­ler­gi­kon oi­keuk­sis­ta vam­mais­tu­keen tu­le­vat voi­maan tam­mi­kuun alus­sa 2013. Vain vai­keat ja pie­nes­tä ruo­ka­mää­räs­tä ai­heu­tu­neet oi­reet oi­keut­ta­vat vam­mais­tuen saa­mi­seen. Vai­keat oi­reet ovat uu­den oh­jeis­tuk­sen mu­kaan yli yk­si­vuo­tiaan lap­sen ana­fy­lak­siat, jol­loin oi­re­ku­vas­sa esiin­tyy vai­kei­ta ja ete­ne­viä al­ler­gia­oi­rei­ta useis­ta eli­mis­tä. Toi­sin sa­noen yli yk­si­vuo­tias lap­si, jo­ka ei saa vä­lit­tö­miä oi­rei­ta al­tis­tuk­sen yh­tey­des­sä vaan oi­rei­lee vas­ta seu­raa­va­na yö­nä tai myö­hem­min, ei ole enää oi­keu­tet­tu saa­maan hoi­to­tu­kea, jos oi­re­ku­vaan ei lii­ty ku­vat­tua ana­fy­lak­tis­ta reak­tio­ta. "

 

Tämä uutinen on ollut pelätty monissa allergiaperheissä jo pitkään. Suunta on ollut myös hoidon suhteen samankaltainen jo pitkään monissa paikoissa. Vähättelevä. Pois sulkeva. Jos lapsi saa oireita monista ruoka-aineista, mutta oireet eivät näy ihan heti ruoka-annoksen jälkeen - monen hoitavan tahon mielestä lapsi ei ole allerginen - vaan kyse on lähinnä vanhempien korvien välistä tai siitä, että vanhemmat nyt vaan ovat niin herkkiä kuulemaan lapsensa itkua. Nyt tästä vähättelystä ja sivuuttamisesta on tehty sitten virallista. Kela ei enää tunnusta moniallergista suolioireilevaa lasta allergiseksi. Lapsen sairaus poispyyhitään tautiluokituksesta. Sitä ei ole. Tämä tarkoittaa sitä, että vanhemmat, jotka ovat järkyttävissä univeloissaan äärettömän rasittuneita siitä, että eivät löydä lapselleen hoitoa, jäävät yksin.

 

Yksinelämistä tämä allergiaelämä muutenkin jo monelta osin on ollut. Hyvin yksinäistä elämää. Jos nyt karkeasti sanon, niin oikeasti hyvin harvaa, edes ihan lähellä olevista ihmisistä kiinnostaa meidän arki ja sen haasteet. Ja jos kiinnostaa, silmienpyörittelyltä ei useinkaan välty. Sillä tuo lapsihan näyttää päällepäin niin terveeltä! Eihän se nyt tässäkään hetkessä huuda koko ajan! Eihän sillä ole edes ihottumaa! Allergisen perheen elämä ei helposti näy edes ulkopuolelle, sillä kaikki se työ tehdään neljän seinän sisällä. Jokainen kauppareissu on tietoinen valinta, mitä voidaan ostaa, jokainen suupala, mitä lapselle annetaan, uutta, tai sitä samaa ruokaa. jota lapsi on syönyt joka päivä jo niin kauan, on valinta. Imetysdieettaava äiti ottaa jokaisen suupalansa harkiten ja vaatii itseltään jopa epäinhimillistä kieltäytymistä omista tarpeistaan ja suostuu askeesiin oman lapsensa puolesta, joka tulee ruoasta niin kamalan kipeäksi. Kukaan ei näe niitä lukemattomia öitä kun äiti tai isä silittää lapsen tuskanhikisiä hiuksia ja yrittää lohduttaa, pystymättä kuitenkaan viemään pois lapsen kipua uuden epäonnistuneen ruokakokeilun jälkitiloissa. Kukaan ei näe niitä äidin tai isän kyyneleitä ja sitä pelkoa, kun joka päivä saa miettiä, mitä lapselle voi ruoaksi antaa ja kuinka vähän se onkaan siihen kaloritarpeeseen, joka pitäisi sen ikäisellä lapsella olla. Kukaan ei näe sitä äitiä tai isää, joka keittää hellallaan jos jonkinlaista lihaa, pakastaa pieniin rasioihin, sillä lapsi ei siedä samaa lihaa kuin kerran viikossa, joka tarkoittaa siten että joka päivä pidetään päiväkirjaa siitä, mikä liha tänään on käytössä ja kuinka paljon sitä voi antaa. Kukaan ei näe. Ja nyt sitä kukaan vielä vähemmän haluaa nähdä, sillä kelan mukaan tätä elämää ei ole enää olemassa. Meidän elämä on poispyyhitty.

 

 

Jos tälle Kelan uudelle linjalle lähdetään, se mielestäni tarkoittaisi kohtuuden nimissä myös muutosta muiden sairauksiekin kohdalla kuin allergian. Jos allergian määritelmäksi tulee vain se, että allergiaa on se mikä johtaa kuolemaan, se tarkoittaisi sitä myös muihinkin sairauksiin. Jos sinulla on verenpainetauti- et siihen -ainakaan vielä ole kuolemassa, joten sitä ei ole.Jos sinulla on jalka poikki, se ehkä vähän haittaa elämää, mutta et sä siihen kuole, joten sitä ei ole. Jos kärsit mielenterveysongelmista - ne eivät kuoleta, joten niihin ei ole oikeutta saada hoitoa. Eli, jos tämä kuoleman vaatimus luokittaa sairauden, loppujen lopuksi ei taida jäädä montakaan sairautta jäljelle, joka vaatisi hoitoa "oikeasti". Ja niille, jotka todella ajattelee, että allergiat ovat ohimeneviä, harmittomia ja vain vähän perheeseen vaikuttavia niin kerrottakoon, missä kunnossa lapseni oli ennen kuin häntä aloitettiin  hoitamaan. Lapsi pystyi nukkumaan 10 minuutin pätkiä, oli niin kylmänhikinen koko ajan että hänen hikeä piti pyyhkeellä pyyhiä pois, hän kärsi uniapneasta ja hengityskatkoksista, häneltä lähti ääni sillä hänen ruokatorvensa oli niin tulehtunut vatsahapoista ja huutamisesta. Jos tämä hoitamattomuus olisi jatkunut, se olisi pahimmassa tapauksessa saattanut johtaa ruokien imetytymishäiriöön, suolistotulehdukseen tai aikuisena aiheuttanut ruokatorven ja kurkunpään syöpää. Ja jos ajattelee lapsen elämää, jokaisella lapsella kuuluisi minun mielestä olla mahdollisimman kivuton lapsuus. Yksi päivä lapselle on pitkä aika. Puhumattakaan vuosista, jotka hän joutuisi viettämään jatkuvasti kivuliaana ja kyllähän kaikki vähänkään lapsen kehitysteorioita tuntee, tajuaa, kuinka tärkeitä lapsen koko tulevalle elämälle ovat ne varhaiset vuodet. Eipä kukaan ole sitä miettinyt, miten lapsi, jonka kipu ja tuska unohtetaan, kokee oman kehonsa, oman itsensä ja oman maailmansa.

Miksi sitten allergisten lasten oikeuksia on helppo leikata näin julmasti. No ihan siitä syystä, kun vanhemmat ovat aivan liian väsyneitä ja uupuneita nousemaan barrikaadeille ja vastustamaan tätä asiaa. He kun ovat siellä kotona, neljän seinän sisällä ja valtavine silmäpusseineen lohduttavat, kantavat, sylittävät ja antavat kaikkensa lapselleen.

 

Olen usein miettinyt, miltä ihmisestä mahtaa tuntua kun joutuu hienolla kielellä kuuluisaan marginaaliin, syrjäytyy. Enää sitä ei tarvitse miettiä.

Lisää maitoaaaaaa!!!!!

Olen tässä yrittänyt ( paino sanalla yrittänyt) vieroittaa meidän nyt tyttöä 2 v 5 kk rintamaidosta. En ole vielä ihan tositoimiin ryhtynyt, kun olen niin uupunut tällä hetkellä, mutta sellaista jonkinlaista luopumistyötä jo aloitellut pitkän aikaa, rennolla mielellä ja ajatuksella, että voimien mukaan,  ja tällä tavalla olen aika hyvin saanut imetykset vähentymään noin 4-5 kertaan vuorokaudessa.

Päivä vielä menee hyvin, tyytyy kauramaitoon, kirjan lukemiseen ym. mutta sitten nuo nukutusassosiaatiot päiväunille ja yöunille, joihon liittyy vahvasti tuo rinta...Olen tehnyt sen eteen kaikenlaisia kikkoja ja viimeisin nyt sitten tämä tarina, jonka jostain luin, että toimii hyvin kun kertoo, että tisut menevät nukkumaan. Toinen saa peitellä mut, toivottaa tisuille hyvää yötä ja paijata ja heiluttaa hei hei, aamulla nähdään. ( Joo, naurakaa vaa, tää on VAIKEATA!!!!, ja kun en halua huudattaa, kun se meillä sitten lisää refluksia runsaasti ja toinen nikottelee ja hikottelee sitten koko yön eikä sitten todellakaan pysty nukkumaan.)

Aluksi menee hyvin, toinen suostuu siihen, että enää rintaa ei tule. Sitten alkaa kinuminen. Lisää maitoa! Toinen puoli! Pysyn tiukkana. Selitän uudestaan rauhallisesti että tisut nukkuu nyt... Alkaa huuto ja vaatimus kovenee. Lisää maitoa!!!! Lisää maitoa!!!! Yritän silti pysyä tiukkana ja toivon, että toinen rauhoittuisi pian ja selitän uudelleen että tisut jo nukkuvat, että nyt kaikki mennään nukkumaan. Huuto jatkuu ja jatkuu, pallea tiukentuu, tulee hikka mukaan, nikottelu, sitten yökkäilu. Lopetan ja annan maitoa. Tiedän, kun itse kasvatusalalla työskentelen, että tää että annan lopulta periksi ei ole hyvä juttu, mutta en pysty jatkamaan huudattamista!! ( toivon lukijoilta, että ette mua enempää tässä lyttää, tiedän epäonnistuneeni). Muussa kasvatustyössäni pyrin johdonmukaisuuteen, sillä se on lapsen hyväksi, olemaan lempeä ja päättäväinen, mutta tässä...epäonnistun.

Sitten toissapäivänä huutaminen sai uuden käänteen, alkoi mun mahanpäällä kauhea rummutus ja ravistelu. Pienet kädet heiluviat vinhaa vauhtia. Olin ihan että mitä ihmettä nyt teet? Toinen siinä silmät kirkaana toteaa hymyssä suin. Herätän tisut! ja ilme muuttuu tuimaksi ja päättäväiseksi ja kuuluu LISÄÄ MAITOAAAAAA!!!!! Ole siinä sitten...

Joo...ei ihan vielä mene täällä niin kuin siinä tietyssä tv-ohjelmassa...Jos teillä lukijat hyviä vinkkejä tällaisen reilu parivuotiaan, vauvasta asti tissitakiaisen vieroitukseen, kiitos, saa laittaa...Niin, ja ollaan myös kokeiltu että mies nukuttaisi. Ei toimi sekään meillä.

Hyytyminen kalkkiviivoille

Täällä käymässä vanhanaikaisesti.  Huonot päivät ovat jatkuvasti vähentyneet ja uusista ruoka-kokeiluista toipumiseen ei mene enää viikkokausia vaan toivutaan jo muutamassa päivässä- maksimissaan viikossa. Viime kerralla rakensimme rotaation menemään imetyksen kautta ja alkuvaikeuksien ja epätoivon jälkeen sitkeys palkittiin ja nyt rotaatiot toimivat niin ongelmitta, että ei ole koskaan ennen aiemmin toimineet. Olen saanut uusia makuja bataatti-possumössön jälkeen mm. keltaista ja oranssia porkkanaa, kinoaa, palsternakkaa, punajuurta, rosamunda PERUNAA!!! ja lanttua. Näistä uusista mauista saa ruhtinaalisesti taiottua itselleni mm. punajuuri-kinoa-possulaatikkoa haudutettuna kaurakermassa, "muorinlooraa" perunasta ja possusta sekä omaa herkkuani jauhelihakeittoa, jossa on kaikenlaisia variaatioita käytettävinä. Lapsi myös joka kerta saanut annoksista oman pikkumaistelulautasen ja oireita ei juurikaan tule!!!! Kauramaidon sisäänajo lapselle on mennyt aivan loistavasti ja voimme sanoa, että vihdoin olemmme selättämässä yhden ison ongelman, kalsiuminsaannin. Aivan mahtavaa!!! Meillä nukutaan tasaisen hyvin. Heräillään vain 1-3 kertaa yössä. Periaatteessa tilanne on nyt niin hyvä, että ravintoterapeutti voisi hyvinkin antaa luvan jo imetyksen lopettamiseen. Ongelma tässä on enää vain oma itseni.

Kuten alussa totesin...Täällä on käymässä tai paremminkin jo käynyt vanhanaikaisesti. Tää mamma on tipahtanut yhä syvemmälle uupumuksen, väsymyksen ja jollain tavalla käsittämättömiä tunteita ryöpsähtelevään olotiaan. Itkeskelen vähän väliä enkä tiedä mistä. Minua heikottaa, pyörryttää, huimaa, näkö sumenee, jalat ja kädet vapisevat ja pää lyö tyhjää. Olen ahdistunut ja jopa jollain tavalla paniikkinen. Olotila on outo ja epämukava. Olen kävelevä "basket case", hermoraunio. Fyysisesti että henkisesti. Mieleni ei saa ajatuksista kiinni, vaan velloo omituisissa sfääreissä, tuoden muistoja ahdistavista vauva-ajoista ja niistä tuskaisista yön hetkistä, kun lapsi vaan huutaa. En kertakaikkiaan kykene nyt suoriutumaan imetyksen vieroitusprosessin loppuunviemisestä, vaikka se mahdollistuisi. Haluan nukkua, niin kauan kuin se nyt vaan on mahdollista, ja nukkua niin paljon kuin se vain on mahdollista ,ja kuulla lapsen itkua niin vähän kuin se vain on mahdollista.

Jos en tietäisi, että näin on käynyt monille muillekin, jotka pitkien selviytymisvuosien jälkeen saavatkin helpotusta, luultavasti passittaisin nyt itseni pyöreään pehmeään huoneeseen. Onneksi järjen tasolla tajuan että tämä olotila mikä on päällä, on luonnollinen. Velanmaksu on alkanut tästä valvomisesta ja dieetistä. Keho ja mieli tajuaa, että nyt tullut tilaa siihen, että nyt on vuoro kuunnella sitä . Itselle silti tämä on kova pala nieltäväksi. Haluaisin nyt niin olla energinen, iloinen ja pirteä ja nauttia elämästä, kun elämä tuntuu niin helpolta ja kevyeltä. On vielä suostuttava tähän omaan prosessiin kuitenkin, tälläkin on tärkeä merkitys. Aika ottaa rauhallisesti ja aika pysähtyä.  Levätä. Antaa tunteiden tulla ja kropan täristä. Huokaista syvään ja tajuta se työ, mitä on tehnyt pari vuotta lapsensa eteen. Kuinka hurjaa se onkaan ollut! Toivon, että tämä lamaannuttava ja epämiellyttävä olotla laukeaa ja saan voimia viedä imetyksen loppuun asti, kun sen aika on. Nyt vain odotettava ja suostuttava tähän velanmaksuun. Hyytymiseen.

Tuntuu.

Syy miksi tämä blogi on ollut viimeaikoina niin kovin hiljainen johtuu ihan siitä syystä, että on tuntunut siltä, että mulla ei enää juurikaan ole mitään sanottavaa. Joko kaikki on jo sanottu tai sitten tuntuu siltä, että mitä sanottavaa on, sille en löydä enää sanoja. Joskus luin jostain, että ihmisen elämässä tulee eteen joskus niin kutsuttu välitila, joka tarkoittaa tilaa kahden elämän välillä. Sen entisen ja sen uuden, ja se välitila on sitä, että uusi ja vanha elämä eivät vielä ole löytäneet sitä missä nämä elämät kohtaavat, jotta elämä olisi jatkumo. Ehkä tämä tila on sitten sellainen välitila. Sillä elämä vaan tuntuu. On. Enkä oikein tiedä, mitä se on. 

Tällä hetkellä päällimmäisenä on ajatus vain siitä, että viimeiset vuodet tuntuvat kaikessa ja kaikkialla. Vaikka yritän pyristellä irti masentavista ajatuksista ja tsemppaan itseäni monilla tavoin, koen olevani uupunut ja jollain tavalla rikki mennyt. Elämä tuntuu menevän samaa kehää päivästä toiseen. Voi kuinka olenkaan taistellut ja pitänyt positiivisuutta yllä, yrittänyt murtaa tätä kehää monin tavoin. Viimeisin yritys on ollut se, että olen yrittänyt jatkaa kesken olleita opintojani, jotta saisin itselleni uusia ajatuksia, mutta tämän hetkinen elämäntilanne tuntuu imevän kaiken minusta pois, ja kaikki uudet ajatukset valuvat jonnekin tyhjyyteen yhtälailla kuin kaikki kirjoitetut sanatkin. Sinällään lapsen tilanne ei ole huonompi kuin ennenkään, itse vaan olen väsyneempi tätä kaikkea kestämään. Tätä jatkuvaa samaa kaavaa - eteenpäin - taaksepäin - eteenpäin - taaksepäin on vaikea sietää enää. Elämä on kuin jatkuvaa lainehdintaa ja itse olen siinä rannassa kivenä, joka hioutuu veden painoista. Laineet eivät lopu, vesi ei lopu, tuuli ei vaihda suuntaa, ja kivi ei liiku. Ainoastaan hioutuu ja pienenee, pehmenee. Tuntuu, että minua on muovattu niin paljon, , että en enää löydä ääriviivoja tai jos ne kykenen aavistamaan, en enää tiedä, miten itseni kanssa olla ja rakentaa tätä elämää eteenpäin tässä rannalla, tällaisena kivenä, tämän näköisenä. Elämä tuntuu ja hioo. Hioo ja tuntuu. Sanatonta tunnetta. 

Päiväni murmelina

Refluksiperheen arki monella tapaa muistuttaa elokuvaa Päiväni Murmelina, jossa päähenkilö joutuukin yhtäkkiä elämään saman päivän uudelleen ja uudelleen pystymättä itse vaikuttamaan tilanteeseensa.

Refluksilapsen kanssa elämisen Murmelimaiseksi tekee monet asiat. Ensinnäkin sen, että kun lapsen oireettomuutta metsästää päivästä toiseen, hyvin pian alkaa elämään muodostumaan kaavoja ja tapoja, jotka jäävät päälle, sillä niiden huomaa auttavan siihen että lapsi voi paremmin, ainakin toisinaan. Toinen Murmelimainen juttu on ruoka. Kun päivästä toiseen laittaa lapsen lautaselle ja omalle itselleen lähes samanlaista mössöä, se alkaa jo kohta kahden vuoden tekemisen jälkeen tuntua todellakin, että kelaa jatkuvasti samaa filmiä edes takaisin, ajantaju katoaa. Kolmanneksi refluksin aaltomaisuus itsessäänkin toistaa usein samaa kaavaa.Aallon meneillään olevaan vaiheeseen vaikuttaa se, miten toistamme samoja asioita esimerkiksi otammeko kokeiluun tuhannen ja yhden yrityksen jälkeen taas uuden ruoan. Kaava on aina sama: uusi ruoka - toivo - oireet-pettymys - ja sitten taas kun on toivuttu sama kaava alkaa jälleen uuden ruoan kokeiluna. Usein siis on olo, että tämä on koettu satamiljoonaatuhatkertaa, ja että voisiko joku oikeasti lopettaa jatkuvasti elämämme videon kelaamisen aina alkuun! Haluamme päästä eteenpäin!

Päiväni Murmelina kelaa tällä hetkellä kohdassa toipuminen. Onneksi! Pari viikkoa sitten olimme tutussa allergologin kontrollikäynnissä ja laadimme tulevan/ meneillään olevan rotaation itselleni, eli alan siedättämään uusia makuja itseni kautta pitkästä aikaa. Hähää! Yritimme hämätä Murmelia! Pyrin rikkomaan kaavan syömällä itse mm. mandariinin, porkkanaa, palsternakkaa ja juuston siivun. Mutta ehei sittenkään. Murmelit ovat viisaita. He taitavat niin rakastaa yhtä samaa päivää, että kaavaa ei niin vaan murreta. Tapahtui jälleen se, mikä no, on tiedetty tapahtuvan Murmelimaiseen tapaan aina. Uusi ruoka- toivo - oireet - pettymys - toipuminen. On vain siis jatkettava elämää vielä Murmelina. Jaksettava nousta jälleen ylös ja toistaa samaa päivästä toiseen. Voisiko näitä päiviä edes välillä pikakelata?

Kengät, kengät

Kengät taitavat näköjään olla minulle jonkinlaiset toipumisen mittarit, sillä jälleen yllätyksekseni kengät veivät minut ihan uusiin maisemiin. Tällä kertaa kyseessä olivat kauan naftaliinissa olleet Hiking Bootsit, joita en ole pitkään aikaan jaksanut ulkoiluttaa. Tänä aamuna kuitenkin, herättyämme vasta kymmeneltä!, ja yön heräilyjen ollessa vain kaksi, kaunis ilma houkutti minut kaivamaan kengät esiin ja uskaltautumaan metsälenkille. Kesästä asti lenkkelyt kun ovat pääsääntöisesti olleet vain tässä talomme ympärillä, sillä oma jaksaminen on ollut niin huonoa, että pidempi kävelymatka on saanut oloni niin huimaavaksi ja pyörtymispisteeseen, että en ole uskaltautunut lähtemään pitkälle enää. Ruokavalio ja unettomuus todellakin on alkanut käymään jo voimille. Tänään kuitenkin olo oli ihmeellisen voimakas ja nappasin karvakorvakaverini mukaan ja lähdimme siis metsään.

Metsän hiljaisuus, auringon valon ja puiden varjojen leikki upotti minut vahvaan syleilyynsä. Siinä turvallisessa olotilassa kuin vyöryn lailla päälleni tulvahtivat kaikenlaiset tunteet. Auringon pilkeet ja pitkät varjoiset pätkät kertoivat suoraan kuin elämäämme. Jatkuvaa vuoristorataa, uuvuttavaa sellaista. Toivoa, epätoivoa, taas toivoa, jälleen epätoivoa. Kuinka kovilla olenkaan ollut! Sitä nyt vasta alkaa edes tajuamaan, mitä tämä pari vuotta on ollut, nyt kun on tilaa hieman enemmän tullut omalle itselleenkin. Tunteet ottivat minussa vallan ja lyhistyin puolukkapuskien sekaan itkeä pillittämään. Siinä mättäällä istuessani tuntui siltä, että murenin pala palalta. Koin valtavaa tuskaa, surua ja kipua siitä, mitä tämä kaikki on ollut ja miten rankkaa on ollutkaan nähdä oma lapsensa, se kaikkein rakkain, niin kipeänä. Tästä kaikesta selviytyäkseen on pitänyt itse jollain tapaa jopa turruttaa oma kipu, turvattomuus, ahdistus ja pelko. Lapsen takia on ollut pakko olla itse niin vahva, liian vahva! Niinkuin pilvet liikkuivat pääni yllä, annoin itselleni tilaa tuntea ja antaa tunteiden liikuttaa itseäni. Jähmettynyt olomuotoni pehmeni ja tunnelukkoja alkoi avautumaan. Kireä korsetti keuhkojen ympärillä alkoi lievetä valuvien kyyneiden myötä. Tuli tilaa hengittää ja haukoin henkeä. Vaikka tuntui että murenin, toisaalta tunsin itseni ehjemmäksi kuin pitkään aikaan. 

Aikani itkettyäni jatkoin matkaani ja auringonsäteet tulvivat esiin puiden värikkäiden lehtien läpi. Hiking Bootsini veivät eteenpäin toisiin, kiitollisuuden tunteisiin. Kuinka kiitollinen olenkaan näistä hyvistä päivistä! Meillä selvästi hyvät päivät lisääntyneet tasaiseen tahtiin ja viimeksi kokeiltu vaihtoehtohoito, asentohoito, jolla hoidetaan monenlaisia vaivoja, on tuonut yllättäviä hyppäyksiä parempaan suuntaan myös refluksin suhteen. Tytön puheen kehitys on pyrähtänyt valtavasti, unesta on tullut rauhallisempaa ja syvää, ruokahalu on parantuntut ja aistiyliherkkyys vähentynyt huomattavasti. Ennen kaikkea suurin muutos tullut suoliston liikkuvuuteen, ja peräruiskeita emme ole tarvineet käyttää ollenkaan ja olemme pystyneet vähentämään nyt säännöllistä laksatiiviakin joka toinen päivä. Monenmonta hyvää asiaa tullut pienessä ajassa! Kuinka helpottavaa ja hämmentävää, elämään tullut uudenlaista tilaa uusille asioille.

Tämä uusi vapaa tila on mahdollistanut näkemään myös jotain sellaista vanhaakin, jonka luulin kadonneen ikuisiksi ajoiksi pois. Tavoitin sitä entistä Anua, ja se tuntui hyvältä. Huomaan sopeutuneeni, mutta myös yllättäneeni itseni luomalla jotain uuttakin.  Sanotaan, että ihmisen todellinen luonne paljastuu kriisien aikoina. En olisi ikinä uskonut, että minulla olisi tällaisia voimavaroja, tällaista henkistä vahvuutta, sietokykyä, itsekuria, rohkeutta... Enpä olisi myöskään koskaan kuvitellut, että jotain voisi rakastaa niin paljon, kuin rakastankaan omaa lastani. Minun oma, mutta Luojan luoma, ja siten kaikkien asioiden ei tarvitse olla aina omissa käsissä, vaan voisin enemmän antaa tilaa itse elämälle, elämän Luojalle. Tämä allergia-refluksielämä on niin hallittua elämää jokaista suupalaa myöten, sitä niin helposti unohtaa sen, että elämäkin voi kantaa eteenpäin, eikä aina tarvitse tehdä sen eteen yhtään mitään, vaan mennä mukana, luottaa. Tämä ajatus tuntui erityisen hyvältä ja keventyvin askelein kävelin kotiin kera Hiking Bootsieni. Seuraavaksi taitaa ollakin sitten korkokenkien vuoro. Jännityksellä odotan, mitä ne saavatkaan jaloissani aikaiseksi!

Uudet saappaat

Tänään posti toi odotetun paketin, iki-ihanat uudet saappaat! Niitä sovittelin jalkaani ja huomasin itsessäni riemua, jota en ole kokenut pitään aikaan. Kuinka iloiseksi tulinkaan uusista kauniista saappaistani! Heti piti pukea päälle kaapissa kauan lojuneita lempivaatteitani ja mieli kohentui. Peilistä katsoi ihan mukavan näköinen nainen näteissä vaattessa! Miten outo näky!

Uudet saappaat olivatkin minulle merkityksellisemmät kuin olin aavistanut, sillä ne herättivät minut ajattelemaan itseäni ja tätä elämää toisella tavalla. Olin iloinen siitä, että huomaisin innostuvani jostain tuollaisesta, niin pitkästä aikaa. Olin tyytyväinen kevyistä ja turhamaisista ajatuksistani! Miten oikeutettua ja kaivattujakin ajatuksia ajatella miltä sitä näyttää! Sitä ajatusta ei ole juurikaan ehtinyt edes miettimään, saatika ollut sellainen, että sillä olisi ollut merkitystäkään.

Entisessä elämässäni vaatteilla ja sillä, että niiden kautta sain itselleni hyvää oloa, jopa toin esiin omaa persoonallisuuttani, oli väliä. Oli ihana tavoittaa tuo sama tunne. Jotain samaa vielä oli olemassa itsessäni, vaikka luulin, että minussa ei ole jäljellä enää mitään muuta kuin väsynyt kuori. Ehkä tässä kaikessa on ripaus myös itsenäisyyttä, joka alkanut heräämään. Osaksi opintojen aloittaminen, lapsen irrottautuminen, oman itsen etsiminen uudestaan. Oli kiva tunne katsoa peilistä ja nähdä itsensä, siis oikeasti itsensä ja olla tyytyväinen. Eloisat silmät ja leveä hymy. Nekin olleet kauan poissa. Keveys tekee hyvää! Olen olemassa ja selvinnyt jo monesta ja silti vielä jaksan hymyillä!

Voi sitä päivää, kun saan alkaa syömään ruokaa ja pystyn värjäämään taas tukkanikin. Sitä kun en ole uskaltanut nyt imetyksen aikana tehdä myöskään. Niin ja sitten kaikki ne kahvilat ja ruokapaikat! Luultavasti minut tavoittaakin sitten, kun sen aika on, eniten vain kahviloista kaikkia herkkuja ja salaatteja mussuttamasta. Voin nyt jo nähdä itsensi siellä istumassa, joku hyvä kirja kädessäni, ihanissa uusissa saappaissani ulkoiluttamassa jotain lempimekkoni. Hei, yllätinpä tässä itseni haaveilemasta! Sitäkään en ole uskaltautunut tehdä pitkään aikaan! Musta pilvi jollain tavalla alkaa pään päältä väistymään. Lieneekö tähän pirteyteen osasyynä se, että tyttöni on nukkunut ensimmäisiä kertaa öitä vain muutamalla herätyksellä ja näitä öitä tullut jo monta peräjälkeen. Olkoon syy mikä on, olen onnellinen näistä höyhenenkevyistä ajatuksista, niin ja tietenkin niistä saappaista, jotka käynnistivät koko tämän hyvänolon tunteen.