Kengät, kengät

Kengät taitavat näköjään olla minulle jonkinlaiset toipumisen mittarit, sillä jälleen yllätyksekseni kengät veivät minut ihan uusiin maisemiin. Tällä kertaa kyseessä olivat kauan naftaliinissa olleet Hiking Bootsit, joita en ole pitkään aikaan jaksanut ulkoiluttaa. Tänä aamuna kuitenkin, herättyämme vasta kymmeneltä!, ja yön heräilyjen ollessa vain kaksi, kaunis ilma houkutti minut kaivamaan kengät esiin ja uskaltautumaan metsälenkille. Kesästä asti lenkkelyt kun ovat pääsääntöisesti olleet vain tässä talomme ympärillä, sillä oma jaksaminen on ollut niin huonoa, että pidempi kävelymatka on saanut oloni niin huimaavaksi ja pyörtymispisteeseen, että en ole uskaltautunut lähtemään pitkälle enää. Ruokavalio ja unettomuus todellakin on alkanut käymään jo voimille. Tänään kuitenkin olo oli ihmeellisen voimakas ja nappasin karvakorvakaverini mukaan ja lähdimme siis metsään.

Metsän hiljaisuus, auringon valon ja puiden varjojen leikki upotti minut vahvaan syleilyynsä. Siinä turvallisessa olotilassa kuin vyöryn lailla päälleni tulvahtivat kaikenlaiset tunteet. Auringon pilkeet ja pitkät varjoiset pätkät kertoivat suoraan kuin elämäämme. Jatkuvaa vuoristorataa, uuvuttavaa sellaista. Toivoa, epätoivoa, taas toivoa, jälleen epätoivoa. Kuinka kovilla olenkaan ollut! Sitä nyt vasta alkaa edes tajuamaan, mitä tämä pari vuotta on ollut, nyt kun on tilaa hieman enemmän tullut omalle itselleenkin. Tunteet ottivat minussa vallan ja lyhistyin puolukkapuskien sekaan itkeä pillittämään. Siinä mättäällä istuessani tuntui siltä, että murenin pala palalta. Koin valtavaa tuskaa, surua ja kipua siitä, mitä tämä kaikki on ollut ja miten rankkaa on ollutkaan nähdä oma lapsensa, se kaikkein rakkain, niin kipeänä. Tästä kaikesta selviytyäkseen on pitänyt itse jollain tapaa jopa turruttaa oma kipu, turvattomuus, ahdistus ja pelko. Lapsen takia on ollut pakko olla itse niin vahva, liian vahva! Niinkuin pilvet liikkuivat pääni yllä, annoin itselleni tilaa tuntea ja antaa tunteiden liikuttaa itseäni. Jähmettynyt olomuotoni pehmeni ja tunnelukkoja alkoi avautumaan. Kireä korsetti keuhkojen ympärillä alkoi lievetä valuvien kyyneiden myötä. Tuli tilaa hengittää ja haukoin henkeä. Vaikka tuntui että murenin, toisaalta tunsin itseni ehjemmäksi kuin pitkään aikaan. 

Aikani itkettyäni jatkoin matkaani ja auringonsäteet tulvivat esiin puiden värikkäiden lehtien läpi. Hiking Bootsini veivät eteenpäin toisiin, kiitollisuuden tunteisiin. Kuinka kiitollinen olenkaan näistä hyvistä päivistä! Meillä selvästi hyvät päivät lisääntyneet tasaiseen tahtiin ja viimeksi kokeiltu vaihtoehtohoito, asentohoito, jolla hoidetaan monenlaisia vaivoja, on tuonut yllättäviä hyppäyksiä parempaan suuntaan myös refluksin suhteen. Tytön puheen kehitys on pyrähtänyt valtavasti, unesta on tullut rauhallisempaa ja syvää, ruokahalu on parantuntut ja aistiyliherkkyys vähentynyt huomattavasti. Ennen kaikkea suurin muutos tullut suoliston liikkuvuuteen, ja peräruiskeita emme ole tarvineet käyttää ollenkaan ja olemme pystyneet vähentämään nyt säännöllistä laksatiiviakin joka toinen päivä. Monenmonta hyvää asiaa tullut pienessä ajassa! Kuinka helpottavaa ja hämmentävää, elämään tullut uudenlaista tilaa uusille asioille.

Tämä uusi vapaa tila on mahdollistanut näkemään myös jotain sellaista vanhaakin, jonka luulin kadonneen ikuisiksi ajoiksi pois. Tavoitin sitä entistä Anua, ja se tuntui hyvältä. Huomaan sopeutuneeni, mutta myös yllättäneeni itseni luomalla jotain uuttakin.  Sanotaan, että ihmisen todellinen luonne paljastuu kriisien aikoina. En olisi ikinä uskonut, että minulla olisi tällaisia voimavaroja, tällaista henkistä vahvuutta, sietokykyä, itsekuria, rohkeutta... Enpä olisi myöskään koskaan kuvitellut, että jotain voisi rakastaa niin paljon, kuin rakastankaan omaa lastani. Minun oma, mutta Luojan luoma, ja siten kaikkien asioiden ei tarvitse olla aina omissa käsissä, vaan voisin enemmän antaa tilaa itse elämälle, elämän Luojalle. Tämä allergia-refluksielämä on niin hallittua elämää jokaista suupalaa myöten, sitä niin helposti unohtaa sen, että elämäkin voi kantaa eteenpäin, eikä aina tarvitse tehdä sen eteen yhtään mitään, vaan mennä mukana, luottaa. Tämä ajatus tuntui erityisen hyvältä ja keventyvin askelein kävelin kotiin kera Hiking Bootsieni. Seuraavaksi taitaa ollakin sitten korkokenkien vuoro. Jännityksellä odotan, mitä ne saavatkaan jaloissani aikaiseksi!