Täällä käymässä vanhanaikaisesti. Huonot päivät ovat jatkuvasti vähentyneet ja uusista ruoka-kokeiluista toipumiseen ei mene enää viikkokausia vaan toivutaan jo muutamassa päivässä- maksimissaan viikossa. Viime kerralla rakensimme rotaation menemään imetyksen kautta ja alkuvaikeuksien ja epätoivon jälkeen sitkeys palkittiin ja nyt rotaatiot toimivat niin ongelmitta, että ei ole koskaan ennen aiemmin toimineet. Olen saanut uusia makuja bataatti-possumössön jälkeen mm. keltaista ja oranssia porkkanaa, kinoaa, palsternakkaa, punajuurta, rosamunda PERUNAA!!! ja lanttua. Näistä uusista mauista saa ruhtinaalisesti taiottua itselleni mm. punajuuri-kinoa-possulaatikkoa haudutettuna kaurakermassa, "muorinlooraa" perunasta ja possusta sekä omaa herkkuani jauhelihakeittoa, jossa on kaikenlaisia variaatioita käytettävinä. Lapsi myös joka kerta saanut annoksista oman pikkumaistelulautasen ja oireita ei juurikaan tule!!!! Kauramaidon sisäänajo lapselle on mennyt aivan loistavasti ja voimme sanoa, että vihdoin olemmme selättämässä yhden ison ongelman, kalsiuminsaannin. Aivan mahtavaa!!! Meillä nukutaan tasaisen hyvin. Heräillään vain 1-3 kertaa yössä. Periaatteessa tilanne on nyt niin hyvä, että ravintoterapeutti voisi hyvinkin antaa luvan jo imetyksen lopettamiseen. Ongelma tässä on enää vain oma itseni.
Kuten alussa totesin...Täällä on käymässä tai paremminkin jo käynyt vanhanaikaisesti. Tää mamma on tipahtanut yhä syvemmälle uupumuksen, väsymyksen ja jollain tavalla käsittämättömiä tunteita ryöpsähtelevään olotiaan. Itkeskelen vähän väliä enkä tiedä mistä. Minua heikottaa, pyörryttää, huimaa, näkö sumenee, jalat ja kädet vapisevat ja pää lyö tyhjää. Olen ahdistunut ja jopa jollain tavalla paniikkinen. Olotila on outo ja epämukava. Olen kävelevä "basket case", hermoraunio. Fyysisesti että henkisesti. Mieleni ei saa ajatuksista kiinni, vaan velloo omituisissa sfääreissä, tuoden muistoja ahdistavista vauva-ajoista ja niistä tuskaisista yön hetkistä, kun lapsi vaan huutaa. En kertakaikkiaan kykene nyt suoriutumaan imetyksen vieroitusprosessin loppuunviemisestä, vaikka se mahdollistuisi. Haluan nukkua, niin kauan kuin se nyt vaan on mahdollista, ja nukkua niin paljon kuin se vain on mahdollista ,ja kuulla lapsen itkua niin vähän kuin se vain on mahdollista.
Jos en tietäisi, että näin on käynyt monille muillekin, jotka pitkien selviytymisvuosien jälkeen saavatkin helpotusta, luultavasti passittaisin nyt itseni pyöreään pehmeään huoneeseen. Onneksi järjen tasolla tajuan että tämä olotila mikä on päällä, on luonnollinen. Velanmaksu on alkanut tästä valvomisesta ja dieetistä. Keho ja mieli tajuaa, että nyt tullut tilaa siihen, että nyt on vuoro kuunnella sitä . Itselle silti tämä on kova pala nieltäväksi. Haluaisin nyt niin olla energinen, iloinen ja pirteä ja nauttia elämästä, kun elämä tuntuu niin helpolta ja kevyeltä. On vielä suostuttava tähän omaan prosessiin kuitenkin, tälläkin on tärkeä merkitys. Aika ottaa rauhallisesti ja aika pysähtyä. Levätä. Antaa tunteiden tulla ja kropan täristä. Huokaista syvään ja tajuta se työ, mitä on tehnyt pari vuotta lapsensa eteen. Kuinka hurjaa se onkaan ollut! Toivon, että tämä lamaannuttava ja epämiellyttävä olotla laukeaa ja saan voimia viedä imetyksen loppuun asti, kun sen aika on. Nyt vain odotettava ja suostuttava tähän velanmaksuun. Hyytymiseen.
Blogi kertoo elämästä, jossa itsestäänselvyyksiä ei ole. Elämänkulkua eniten ovat muuttaneet perheemme sairaudet. Lapsen silent-refluksitauti ja laaja-alaiset ruoka-aineallergiat. Minun sairauteni korvaperäinen huimaus, ruoka-aineallergiat sekä mcs sekä koko perhettä koskettava sisäilmasairastuminen. Olemme herkkä kansa, niin sanotaan. Mitä se sitten käytännössä tarkoittaa. Se selviää tätä lukemalla.
lauantai 17. marraskuuta 2012
maanantai 29. lokakuuta 2012
Tuntuu.
Syy miksi tämä blogi on ollut viimeaikoina niin kovin hiljainen johtuu ihan siitä syystä, että on tuntunut siltä, että mulla ei enää juurikaan ole mitään sanottavaa. Joko kaikki on jo sanottu tai sitten tuntuu siltä, että mitä sanottavaa on, sille en löydä enää sanoja. Joskus luin jostain, että ihmisen elämässä tulee eteen joskus niin kutsuttu välitila, joka tarkoittaa tilaa kahden elämän välillä. Sen entisen ja sen uuden, ja se välitila on sitä, että uusi ja vanha elämä eivät vielä ole löytäneet sitä missä nämä elämät kohtaavat, jotta elämä olisi jatkumo. Ehkä tämä tila on sitten sellainen välitila. Sillä elämä vaan tuntuu. On. Enkä oikein tiedä, mitä se on.
Tällä hetkellä päällimmäisenä on ajatus vain siitä, että viimeiset vuodet tuntuvat kaikessa ja kaikkialla. Vaikka yritän pyristellä irti masentavista ajatuksista ja tsemppaan itseäni monilla tavoin, koen olevani uupunut ja jollain tavalla rikki mennyt. Elämä tuntuu menevän samaa kehää päivästä toiseen. Voi kuinka olenkaan taistellut ja pitänyt positiivisuutta yllä, yrittänyt murtaa tätä kehää monin tavoin. Viimeisin yritys on ollut se, että olen yrittänyt jatkaa kesken olleita opintojani, jotta saisin itselleni uusia ajatuksia, mutta tämän hetkinen elämäntilanne tuntuu imevän kaiken minusta pois, ja kaikki uudet ajatukset valuvat jonnekin tyhjyyteen yhtälailla kuin kaikki kirjoitetut sanatkin. Sinällään lapsen tilanne ei ole huonompi kuin ennenkään, itse vaan olen väsyneempi tätä kaikkea kestämään. Tätä jatkuvaa samaa kaavaa - eteenpäin - taaksepäin - eteenpäin - taaksepäin on vaikea sietää enää. Elämä on kuin jatkuvaa lainehdintaa ja itse olen siinä rannassa kivenä, joka hioutuu veden painoista. Laineet eivät lopu, vesi ei lopu, tuuli ei vaihda suuntaa, ja kivi ei liiku. Ainoastaan hioutuu ja pienenee, pehmenee. Tuntuu, että minua on muovattu niin paljon, , että en enää löydä ääriviivoja tai jos ne kykenen aavistamaan, en enää tiedä, miten itseni kanssa olla ja rakentaa tätä elämää eteenpäin tässä rannalla, tällaisena kivenä, tämän näköisenä. Elämä tuntuu ja hioo. Hioo ja tuntuu. Sanatonta tunnetta.
lauantai 20. lokakuuta 2012
Päiväni murmelina
Refluksiperheen arki monella tapaa muistuttaa elokuvaa Päiväni Murmelina, jossa päähenkilö joutuukin yhtäkkiä elämään saman päivän uudelleen ja uudelleen pystymättä itse vaikuttamaan tilanteeseensa.
Refluksilapsen kanssa elämisen Murmelimaiseksi tekee monet asiat. Ensinnäkin sen, että kun lapsen oireettomuutta metsästää päivästä toiseen, hyvin pian alkaa elämään muodostumaan kaavoja ja tapoja, jotka jäävät päälle, sillä niiden huomaa auttavan siihen että lapsi voi paremmin, ainakin toisinaan. Toinen Murmelimainen juttu on ruoka. Kun päivästä toiseen laittaa lapsen lautaselle ja omalle itselleen lähes samanlaista mössöä, se alkaa jo kohta kahden vuoden tekemisen jälkeen tuntua todellakin, että kelaa jatkuvasti samaa filmiä edes takaisin, ajantaju katoaa. Kolmanneksi refluksin aaltomaisuus itsessäänkin toistaa usein samaa kaavaa.Aallon meneillään olevaan vaiheeseen vaikuttaa se, miten toistamme samoja asioita esimerkiksi otammeko kokeiluun tuhannen ja yhden yrityksen jälkeen taas uuden ruoan. Kaava on aina sama: uusi ruoka - toivo - oireet-pettymys - ja sitten taas kun on toivuttu sama kaava alkaa jälleen uuden ruoan kokeiluna. Usein siis on olo, että tämä on koettu satamiljoonaatuhatkertaa, ja että voisiko joku oikeasti lopettaa jatkuvasti elämämme videon kelaamisen aina alkuun! Haluamme päästä eteenpäin!
Päiväni Murmelina kelaa tällä hetkellä kohdassa toipuminen. Onneksi! Pari viikkoa sitten olimme tutussa allergologin kontrollikäynnissä ja laadimme tulevan/ meneillään olevan rotaation itselleni, eli alan siedättämään uusia makuja itseni kautta pitkästä aikaa. Hähää! Yritimme hämätä Murmelia! Pyrin rikkomaan kaavan syömällä itse mm. mandariinin, porkkanaa, palsternakkaa ja juuston siivun. Mutta ehei sittenkään. Murmelit ovat viisaita. He taitavat niin rakastaa yhtä samaa päivää, että kaavaa ei niin vaan murreta. Tapahtui jälleen se, mikä no, on tiedetty tapahtuvan Murmelimaiseen tapaan aina. Uusi ruoka- toivo - oireet - pettymys - toipuminen. On vain siis jatkettava elämää vielä Murmelina. Jaksettava nousta jälleen ylös ja toistaa samaa päivästä toiseen. Voisiko näitä päiviä edes välillä pikakelata?

lauantai 6. lokakuuta 2012
Kengät, kengät
Kengät taitavat näköjään olla minulle jonkinlaiset toipumisen mittarit, sillä jälleen yllätyksekseni kengät veivät minut ihan uusiin maisemiin. Tällä kertaa kyseessä olivat kauan naftaliinissa olleet Hiking Bootsit, joita en ole pitkään aikaan jaksanut ulkoiluttaa. Tänä aamuna kuitenkin, herättyämme vasta kymmeneltä!, ja yön heräilyjen ollessa vain kaksi, kaunis ilma houkutti minut kaivamaan kengät esiin ja uskaltautumaan metsälenkille. Kesästä asti lenkkelyt kun ovat pääsääntöisesti olleet vain tässä talomme ympärillä, sillä oma jaksaminen on ollut niin huonoa, että pidempi kävelymatka on saanut oloni niin huimaavaksi ja pyörtymispisteeseen, että en ole uskaltautunut lähtemään pitkälle enää. Ruokavalio ja unettomuus todellakin on alkanut käymään jo voimille. Tänään kuitenkin olo oli ihmeellisen voimakas ja nappasin karvakorvakaverini mukaan ja lähdimme siis metsään.
Metsän hiljaisuus, auringon valon ja puiden varjojen leikki upotti minut vahvaan syleilyynsä. Siinä turvallisessa olotilassa kuin vyöryn lailla päälleni tulvahtivat kaikenlaiset tunteet. Auringon pilkeet ja pitkät varjoiset pätkät kertoivat suoraan kuin elämäämme. Jatkuvaa vuoristorataa, uuvuttavaa sellaista. Toivoa, epätoivoa, taas toivoa, jälleen epätoivoa. Kuinka kovilla olenkaan ollut! Sitä nyt vasta alkaa edes tajuamaan, mitä tämä pari vuotta on ollut, nyt kun on tilaa hieman enemmän tullut omalle itselleenkin. Tunteet ottivat minussa vallan ja lyhistyin puolukkapuskien sekaan itkeä pillittämään. Siinä mättäällä istuessani tuntui siltä, että murenin pala palalta. Koin valtavaa tuskaa, surua ja kipua siitä, mitä tämä kaikki on ollut ja miten rankkaa on ollutkaan nähdä oma lapsensa, se kaikkein rakkain, niin kipeänä. Tästä kaikesta selviytyäkseen on pitänyt itse jollain tapaa jopa turruttaa oma kipu, turvattomuus, ahdistus ja pelko. Lapsen takia on ollut pakko olla itse niin vahva, liian vahva! Niinkuin pilvet liikkuivat pääni yllä, annoin itselleni tilaa tuntea ja antaa tunteiden liikuttaa itseäni. Jähmettynyt olomuotoni pehmeni ja tunnelukkoja alkoi avautumaan. Kireä korsetti keuhkojen ympärillä alkoi lievetä valuvien kyyneiden myötä. Tuli tilaa hengittää ja haukoin henkeä. Vaikka tuntui että murenin, toisaalta tunsin itseni ehjemmäksi kuin pitkään aikaan.
Aikani itkettyäni jatkoin matkaani ja auringonsäteet tulvivat esiin puiden värikkäiden lehtien läpi. Hiking Bootsini veivät eteenpäin toisiin, kiitollisuuden tunteisiin. Kuinka kiitollinen olenkaan näistä hyvistä päivistä! Meillä selvästi hyvät päivät lisääntyneet tasaiseen tahtiin ja viimeksi kokeiltu vaihtoehtohoito, asentohoito, jolla hoidetaan monenlaisia vaivoja, on tuonut yllättäviä hyppäyksiä parempaan suuntaan myös refluksin suhteen. Tytön puheen kehitys on pyrähtänyt valtavasti, unesta on tullut rauhallisempaa ja syvää, ruokahalu on parantuntut ja aistiyliherkkyys vähentynyt huomattavasti. Ennen kaikkea suurin muutos tullut suoliston liikkuvuuteen, ja peräruiskeita emme ole tarvineet käyttää ollenkaan ja olemme pystyneet vähentämään nyt säännöllistä laksatiiviakin joka toinen päivä. Monenmonta hyvää asiaa tullut pienessä ajassa! Kuinka helpottavaa ja hämmentävää, elämään tullut uudenlaista tilaa uusille asioille.
Tämä uusi vapaa tila on mahdollistanut näkemään myös jotain sellaista vanhaakin, jonka luulin kadonneen ikuisiksi ajoiksi pois. Tavoitin sitä entistä Anua, ja se tuntui hyvältä. Huomaan sopeutuneeni, mutta myös yllättäneeni itseni luomalla jotain uuttakin. Sanotaan, että ihmisen todellinen luonne paljastuu kriisien aikoina. En olisi ikinä uskonut, että minulla olisi tällaisia voimavaroja, tällaista henkistä vahvuutta, sietokykyä, itsekuria, rohkeutta... Enpä olisi myöskään koskaan kuvitellut, että jotain voisi rakastaa niin paljon, kuin rakastankaan omaa lastani. Minun oma, mutta Luojan luoma, ja siten kaikkien asioiden ei tarvitse olla aina omissa käsissä, vaan voisin enemmän antaa tilaa itse elämälle, elämän Luojalle. Tämä allergia-refluksielämä on niin hallittua elämää jokaista suupalaa myöten, sitä niin helposti unohtaa sen, että elämäkin voi kantaa eteenpäin, eikä aina tarvitse tehdä sen eteen yhtään mitään, vaan mennä mukana, luottaa. Tämä ajatus tuntui erityisen hyvältä ja keventyvin askelein kävelin kotiin kera Hiking Bootsieni. Seuraavaksi taitaa ollakin sitten korkokenkien vuoro. Jännityksellä odotan, mitä ne saavatkaan jaloissani aikaiseksi!

perjantai 21. syyskuuta 2012
Uudet saappaat
Tänään posti toi odotetun paketin, iki-ihanat uudet saappaat! Niitä sovittelin jalkaani ja huomasin itsessäni riemua, jota en ole kokenut pitään aikaan. Kuinka iloiseksi tulinkaan uusista kauniista saappaistani! Heti piti pukea päälle kaapissa kauan lojuneita lempivaatteitani ja mieli kohentui. Peilistä katsoi ihan mukavan näköinen nainen näteissä vaattessa! Miten outo näky!
Uudet saappaat olivatkin minulle merkityksellisemmät kuin olin aavistanut, sillä ne herättivät minut ajattelemaan itseäni ja tätä elämää toisella tavalla. Olin iloinen siitä, että huomaisin innostuvani jostain tuollaisesta, niin pitkästä aikaa. Olin tyytyväinen kevyistä ja turhamaisista ajatuksistani! Miten oikeutettua ja kaivattujakin ajatuksia ajatella miltä sitä näyttää! Sitä ajatusta ei ole juurikaan ehtinyt edes miettimään, saatika ollut sellainen, että sillä olisi ollut merkitystäkään.
Entisessä elämässäni vaatteilla ja sillä, että niiden kautta sain itselleni hyvää oloa, jopa toin esiin omaa persoonallisuuttani, oli väliä. Oli ihana tavoittaa tuo sama tunne. Jotain samaa vielä oli olemassa itsessäni, vaikka luulin, että minussa ei ole jäljellä enää mitään muuta kuin väsynyt kuori. Ehkä tässä kaikessa on ripaus myös itsenäisyyttä, joka alkanut heräämään. Osaksi opintojen aloittaminen, lapsen irrottautuminen, oman itsen etsiminen uudestaan. Oli kiva tunne katsoa peilistä ja nähdä itsensä, siis oikeasti itsensä ja olla tyytyväinen. Eloisat silmät ja leveä hymy. Nekin olleet kauan poissa. Keveys tekee hyvää! Olen olemassa ja selvinnyt jo monesta ja silti vielä jaksan hymyillä!
Voi sitä päivää, kun saan alkaa syömään ruokaa ja pystyn värjäämään taas tukkanikin. Sitä kun en ole uskaltanut nyt imetyksen aikana tehdä myöskään. Niin ja sitten kaikki ne kahvilat ja ruokapaikat! Luultavasti minut tavoittaakin sitten, kun sen aika on, eniten vain kahviloista kaikkia herkkuja ja salaatteja mussuttamasta. Voin nyt jo nähdä itsensi siellä istumassa, joku hyvä kirja kädessäni, ihanissa uusissa saappaissani ulkoiluttamassa jotain lempimekkoni. Hei, yllätinpä tässä itseni haaveilemasta! Sitäkään en ole uskaltautunut tehdä pitkään aikaan! Musta pilvi jollain tavalla alkaa pään päältä väistymään. Lieneekö tähän pirteyteen osasyynä se, että tyttöni on nukkunut ensimmäisiä kertaa öitä vain muutamalla herätyksellä ja näitä öitä tullut jo monta peräjälkeen. Olkoon syy mikä on, olen onnellinen näistä höyhenenkevyistä ajatuksista, niin ja tietenkin niistä saappaista, jotka käynnistivät koko tämän hyvänolon tunteen.

keskiviikko 19. syyskuuta 2012
Kasvukipuja
"Symbioosi (kreikan kielestä: syn = kanssa, yhdessä, bios = elämä) merkitsee biologiassa kahden tai useamman eliölajin edustajien läheistä yhteiseloa.Tiukimmin määriteltynä symbioosi tarkoittaa lajien välistä vuorovaikutussuhdetta, josta molemmat osapuolet hyötyvät. Symbioosi ei ole sopimuksellinen yhteistyö, vaan se vallitsee vain niin kauan kuin se on paras vaihtoehto kaikille osapuolille. Olosuhteiden muutoksesta johtuen tai osapuolten elinkaaren edetessä symbioosi saattaa loppua."
Symbioosi, yhdessä eläminen, on ollut minun ja tyttäreni välillä todella vahvaa. Olen onnekas, että vaikeasta alusta ja 24/7 huutamisesta huolimatta, meidän symbioosi ei ole rakoillut, vaan päinvastoin tullut yhä tiiviimmäksi. Kun on herkeämättä lapsen vieressä yöt ja päivät ja syö samaa ravintoa kuin lapsi ja saanut imettää näin pitkään, yhdessä eläminen on ollut kuin yksi elämä. Todella täyttänyt symbioosin kriteerit.
Nyt symbioosi näyttää saaneet uusia sävyjä. Pienen tytön elinkaari on edennyt. Olosuhteiden muutoksen voi aistia kaikessa. Hän kokeilee maailmaa seisten omilla jaloillaan. Hän tekee irrottautumista - ja kasvukipuilee - kuten äitinsäkin. Hän lähtee pois, mutta palaa pian takaisin "tankkaamaan" äidin läheisyyttä. Hän testaa yksinäisyyden tunnetta, kunnes haluaa päästä taas niin liki äitiin, että lähemmäs ei enää voi päästä, ellei mene suoraan ihon sisälle. Hän käy silittämässä paidan päältä niin useasti lohtua antaneita rintojani ja sanoo hieman surullisena, mutta päättäväisenä, "hei hei" ja että "tisut nukkuvat" ja toisena hetkenä pyytää entisen tapaansa "anna pian maitoa". Hän selvästi kääntää katseensa erilailla myös isäänsä. Hän huutaa aamusta, entisen "haluan maitoa - haluan äitiä" sijaan "isi, missä olet?? Tule leikkimään? " ja heti seuraavana päivänä isi ei kelpaa mihinkään, vaan ainostaan äiti. Hän menee edes takas ja saa äidinkin tunteet menemään samaan tahtiin vuoristorataa.
Sitä on saanut tämän irrottautumis- kiinnittymis-vaiheen myötä kohdata myös ihan uudella tavalla itseään ja omia tunteitaan. Lapsen kasvukivuissa huomaa omatkin kipupisteet. On äitinä vaikea päästää irti, vaikka toisaalta, samaan aikaan on niin ylpeä pikkuisensa uusista kehitysaskeleista. Samaan aikaan on päällä kaikki tunteiden kirjo, ilo, suru, haikeus, kaiho, ahdistus, helpottuneisuus, epävarmuus ja varmuus. Jollain tapaa olen varsinkin joutunut kohtaamaan surun tunteita, surun tunteita siitä, että vauva-aika on nyt kokonaan ohi ja se aika ei jäänyt muistoihini kovin ihanana aikana. Surua siitä, että se aika meni niin ääriolosuhteissa, että en pystynyt/ voinut nauttia siitä paljoakaan. Samaa pelkään tässä taaperoajassakin, vaikka yritänkin tallentaa kaikki ne ihanat hetket niin, että niillä voisi pyyhkiä pois huonoja muistoja. Usein siinä jopa onnistuukin, ainakin ajoittain.
Lapsen kasvu on laittanut omankin kasvuni pohdintaan. Hieman ehkä yllätyinkin joitakin tunteita ja ajatuksia, joita nyt on pyrinyt mielessäni. Kuka minä olen? Onko minua enää olemassakaan? Tulenko koskaan näiden vuosien jälkeen entiselleni? On ollut havahduttavaa huomata se, että kun on vain elänyt lapselleen, en oikein enää tiedä, millainen olen, mitä olen ja mitä itse haluan. Ajatukset, joihin en omalla kohdallani ajatellut törmääväni. Olin muka oman ammattinikin kautta jo varautunut tähän ongelmaan, että minä en kompastu identiteettikriisiin, että minusta ei tule sellaista vain lapsestani puhuvaa kotona olevaa harmaahiirtä, vaan säilytän edelleen harrastukseni ym ja muut roolini äitiyden roolin lisäksi. Heh heh! Kun minulta vietiinkin ruoka, uni ja lepo ja päälle tuli sanoinkuvaamaton huoli pienestä kääröstä, joka on omalla vastuullani, oman itsen toteuttaminen tämän kaiken rinnalla, jäi vaan luonnollisesti pois, sitä sen enempää pohtimatta. Kun kaikki aika ja energia menee siihen, että löytää oikeaa apua lapselleen, ja että saisi lapseltaan pahan olon pois, ensimmäisenä ei tule mieleen, miten minä äitiyslomalla/hoitovapaalla hyödynnän omaa "vapaatani", mitä harrastan tai mitä haluaisin tehdä tai saatikaan kliseisesti, miten hoidamme parisuhdettamme vauva-arjessa. Auttavia käsiä on ollut vähän, kukapa tällaista 24/7 huutavaa lasta haluaisikaan ottaa hoitaakseen.
Eli täällä meidän talossa tällä hetkellä kipuillaan, mutta ei niinkään refluksin takia, vaan kasvun takia- sekä äiti, että lapsi. Onneksi tässä kipuilussa on se hyvä puoli, että tässä ei ole sellaista kiirettä, kuin ruokien etsimisen suhteen, tässä voimme hyvällä mielellä mennä tätä edestakaisin aaltoliikettä - tulla lähelle toisiamme - mennä kauemmaksi. Halata ja rutistella toisamme ja samaan aikaan kokeilla, mihin kummankin siivet kantavat toisistamme erillään. Symbioosi kaikenkaikkiaan kaikesta huolimatta on ollut elämäni havahduttavin ja vavahduttavin kokemus. Ennen lasta en voinut kuvitellakaan, mitä rakkaus voi puhtaimmillaan olla. Se on kaiken täyttävää, ja niin antavaa, vaikka myös kuluttavaa ja raastavaakin.

keskiviikko 12. syyskuuta 2012
Sammakkona
Tarina sammakosta ja kuumasta vesikattilasta on palannut mieleeni viimeaikoina. Siinä sammakko laitettiin kylmään veteen ja alettiin nostaa veden lämpötilaa, sammako ei tätä lämmön nousua huomannut, ja ei tajunnut hypätä kattilasta ajoissa pois, ja siten paloi kuoliaaksi. Karmiva tarina, mutta jollain tapaa pystyn samaistumaan sammakkoon. Refluksi-elämä on eräänlainen painekattila. Sitä vaan vedessä räpiköi ja yrittää selvitä aina sen hetkisistä aallokoista. Nahka kovettuu ja ei huomaakaan veden lämpötilan nousua kuin aina hetkittäin. Silti vedessä pysyy. On pysyttävä. Eipä juuri vaihtoehtojakaan. Olenhan siinä vedessä, samassa vedessä lapseni kanssa.
Viimeaikoina meidän vesi on ollut liian kuumaa. Sen jo tuntee, mutta sitä ei pääse pakoon. Toipuminen on ollut hidasta edellisestä pudotuksesta, ja sen riesaksi olemme saaneet flunssan ja itsellä jonkinasteisen rintatulehduksen. Elämäähän nämä flunssat ym. ovat, mutta kun se vesi on jo muutenkin kuumaa, tällaiset saavat veden jo kiehumaan. Pieni tyttöni on kipeä masustaan ja ei pärjää ilman peräruiskeita. Kuinka sydämeni eilen särkyi, kun hän leikkii nallellaan ja laittaa hänelle peräruiskeita. Näin hän käsittelee omaa elämäänsä. Soisin hänelle sydämeni joka sopukasta erilaisia leikkejä! Äidin tuska on ajoittain tästä kaikesta ylitsevuotavan suurta. Kun lapsi kasvaa, tulee eteen toisenlaisia haasteita. Miten selittää lapselle, että sinä et voi syödä tätä tai tätä? Miten selittää, miksi hänen pitää ottaa nämä lääkkeet? Miten kertoa, että hänellä on sairaus, joka ei ehkä koskaan parane? Huokaisen syvään. Näinä päivinä on armoa se, että ajattelee vain päivän kerrallaan, eikä anna itselleen lupaa miettiä liikaa tulevia päiviä. Voihan tilanne olla toisinkin. Paljon paremmin! Vaikka vesi on nyt kuumaa ja ajoittain jopa polttavaa, en kuitenkaan ole se sammakko, joka vain loikoilisi vedessä. On uskottava, että voin vaikuttaa tulevaisuuteemme sen antamissa rajoissa. Vaikka voimia ei juuri olisi, minun sisällä joku silti jaksaa aina tilanteiden yli. Ensin illasta aamuun ja sitten aamusta iltaan. Ja minulla on tukiverkkoja, ne harvat ihmiset, jotka elämääni jääneet tai lisää tulleet. Voi kuinka olenkaan niistä ihmisistä kiitollinen! He käyvät kaksin käsin hellan nappuolihin kiinni ja vääntävät virtaa pienemmälle. Heidän ansioista kattilassa voi vielä elää ja olla.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)