sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Oletko onnellinen?

Tytölläni on usein tapana kysyä minulta: "Oletko onnellinen?" En tiedä, mistä hän tämän kysymyksen on itselleen keksinyt, mutta kysymys on minut syvästi pysäyttävä, sillä en enää viimeaikoina ole pystynyt tähän kysymykseen oikein vastaamaan. On vaikea sanoa enää, että olen onnellinen. Mitä siihen muuta sitten vastaisi, sillä eihän lapselle voi (ainakaan useasti) sanoa, että on syvästi onneton. Olen väistänyt kysymystä vastaten: "Olen onnellinen sinusta." Se on totta, ja onneksi ollut riittävä vastaus,vielä. Oikeastaan ainoa onnen aihe, mitä tällä hetkellä elämästäni löydän.

Oma terveyteni on ollut todella surkeata, täysin pohjalla oloa. Päivästä toiseen selviämistä. Kävin taannoin keskussairaalassa ja sieltä lähdin kyynelsilmin. Olo on lohduton monella tapaa. On vaikea olla onnellinen, kun arki on aivan liian työlästä, haastavaa, kivuliasta ja jopa tuskallista olla omassa kehossaan. Ainoa hyvä puoli tässä on se, että enää ei sairaalassakaan vähätellä oireitani, vaan sieltä olen saanut nyt jonkinlaista tarvittavaa tukea, vaikkakin keinot heilläkin auttaa on rajalliset, sillä sairauteni on pysyvää, jopa niin, että lääkäri viimepuhelussa sanoi jo, että minulle tulevaisuudessa haettaisiin työkyvyttömyyseläkettä sanoin " sinä et tule tästä parantumaan". On vaikea suostua olemaan kroonisesti sairas ja ennen kaikkea vaikea suostua siihen, että loppua siihen ei näy. Jonkin aikaa sitä pystyy elämään niin, että karsii kaikki minimiin, jotta selviää. Vaikka totuin elämään jo ennen sairastumistani muutamilla ruoka-aineilla sen pari vuotta, se ei tuntunut lopulliselta luopumiselta, sillä siihen tiesi joskus tulevan muutosta ( hah, vaikkei juurikaan tullutkaan!). Sitä myös jonkin aikaa pystyy elämääni niin, että ei välitä siitä, että enää ei pääse kävelemään kuin muutama sata metriä kerrallaan, ei välitä siitä, että joutuu sanomaan lapselleen ei, en pysty, en pääse pulkkamäkeen tai puiston. Ei välitä siitä, että ei ole enää harrastuksia, ei oikeastaan enää ystäviäkään eikä moniakaan hetkiä elämässä jolloin ei tuntisi omassa kehossaan huonoa oloa. Ei välitä, sillä koko ajan on kuitenkin olettanut ja jaksanut uskoa, että tilanne TULEE joskus parantumaan myös tämän suhteen. Mutta jos ei tulekaan. Sekin ajatus on tullut nyt ajankohtaiseksi uskaltaa ajatella loppuun. Katkeraksi ja vihaiseksi ei pitäisi jäädä, mutta taidan olla nyt näitä kumpaakin tällä hetkellä niin paljon, että en osaa enää olla onnellinen. Tai saatikaan osaa nyt sopeutua tilanteeseen.   Englantilaisen filosofin mukaan "Eloon jäävät ne, jotka ovat parhaiten sopeutuneet eloonjäämiseen." Ajatus on omalla tavallaan aika koruton ja kaunistelematon, mutta kertoo myös paljon siitä, mitä mahdollisesti tämän ajatuksen takana sillä henkilöllä on ollut elämässään. Hän on luultavasti joutunut virittämään itsensä sellaiselle taajuudelle, jossa myös taisteltiin eloonjäämisestä.

Eloonjäämisen vietti on onneksi voimakas. Kun konttailee päivät pitkät ja keksii touhukkaalle lapselle selityksiä siitä, miksi äiti pitelee seinistä kiinni, yrittäen rakentaa silti mahdollisimman virikkeellistä päivää lapselleen ajatuksella, että "sinun ei tarvitse kärsiä äidin voinnista" , sitä todella joka päivä miehen palatessa töistä tuntee itsensä selviytyjäksi.

Muu elo onkin sitten kuin että eläisi jossain kuplassa jossa elää vain meidän perhe, ja kaikki muu ympärillä on kadonnut tai tuntuu yhdentekevältä. Ihmisten typeryys ja pikkusieluisuus tuntuu korostuvan täällä kuplassa, jossa taistellaan henkiinjäämisestä. Ja tässä tilanteessa kun kuulee lauseen, pienestä suusta, että oletko onnellinen äiti? tekisi ensimmäiseksi mieli tiuskaista, että onko tuo joku vitsi. Vaikka edelleen olen onnellinen lapsestani, koen olevani niin syvässä kuopassa, että sieltä ei voi päästä millään pois, ainakaan tänään.

5 kommenttia:

  1. :`(

    Voi Anu, juuri vähän aikaa sitten mietin, että mitä teille kuuluu ja uskallatko enää tänne blogiinkaan kirjoittaa mitään.. Tosi kiva kuulla sinusta vaikka ei kyllä kuulosta hyvältä vointisi tosissaan, mutta tosi hyvä jos edes jotain apua saat lääkäristä. Jonkinlaisesta toivosta on kuitenkin PAKKO pitää kiinni kynsin ja hampain, teethän niin Anu?!

    Voimia paljon sinne teille, minä pidän varalta kiinni myös sinun toivosta! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Anu!
      Tunnen niin suurta sielunkumppanuutta kanssasi vaikka emme toisiamme tunnekkaan.Minusta tuntuu hyvin paljon samalta kuin sinusta.Tunnen katkeruutta,pelkoa,surua..Haluaisin kovasti jutella kanssasi ja annoitkin minulle sähköposti osoitteesi,mutta se ei toimi.Minulla on 1v.4kk oleva poika joka todella allerginen ja refluksi kaupan päälle.

      Poista
    2. Mä loin nyt itselleni uuden sähköpostiosoitteen! Mulla on olemassa myös toinen, mutta se on omalla nimelläni, mutta tänne julkiselle sivulle en sitä viitsi laittaa, kun haluan jonkinlaista anonyymiteettiä kuitenkin säilyttää, mutta koitahan kirjoittaa tällaiseen anu.auringonkukka@luukku.com Olisi tosi kiva jutella ja vaihtaa ajatuksia!

      Poista
  2. Moi Anu jälleen! Haluaisin myös joskus kirjoittaa sinulle tästä suossa nimeltä refluksi tarpomisesta ja vaihtaa ajatuksia. Eli voinko laittaa viestiä yllä olevaan osoitteeseesi? Ymmärrän kyllä hyvin jos et ehdi tai pysty vastaamaan, eli tilanteen mukaan. T. Mervi A.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilman muuta Mervi!! Olen ollut vähän hölmö kun en ole sivuille laittanutkaan mitään sähköpostiosoitetta, josta saisi minut kiinni ja voisi vaihtaa syvemminkin ajatuksia! Eli kirjoita!! Odotan kuulumisianne!!

      Poista