Ulkopuolella

Oli palmusunnuntai. Lasten yksi ehkäpä odotetuin päivä sitten joulun. Saa pukeutua noidaksi ja lähteä virpomaan! Minäkin innoissani puin pienelle tytölleni päälle trullin asun ja lähdimme käymään ihan vain läheisissä paikoissa, sillä hän ei vielä kovin paljon mitään virpomisen päälle ymmärrä. Pian kuitenkin törmäsimme ongelmaan. Jos lapsi on suklaalle allerginen, mitä hänelle sitten annetaan. Vastaus on suklaata. Mitä sitten tehdään? Otetaan lapsen kädestä suklaa pois ja lapsi itkee, kun ei saakaan pitää kädessään tuota kaunista värikästä kiiltävää esinettä. Virpominen ei ollutkaan kiva juttu, ei ollenkaan!

Kotiin tultuamme jäin pohtimaan meidän kulttuurimme kankeutta ja sen kautta tulevaa ulkopuolisuutta. Osaammeko ajatella ollenkaan sanonnan "out of the box" kautta perinteitämme? Olemmeko niin koodattuja että pääsiäisenä syödään vain suklaamunia, vappuna munkkeja ja jouluna kinkkua. Mitä allerginen syö näinä juhlapäivänä? Ei mitään? Voisimmeko olla huomaavaisempia toisiamme kohtaan, jos tiedämme, että lapsella on ruokarajoitteita? Osaisimmeko kenties keksiä jotain muuta pientä annettavaa virpomispäivänä allergiselle lapselle kuin tavara, jota hän ei voi ottaa omakseen? Lapsi on hyvin pieneen tyytyväinen. Uskon, että hänelle riittäisi saamiseksi esimerkiksi tarra tai joku pieni pääsiäistipu, jonka voisi laittaa rairuohoon. Pääasia olisi, että hän myös jotain saisi, kun muutkin saavat.

Samaan kankeuteen olen törmännyt itse myös ollessani tällä imetysdieetillä. Jos en pysty syömään kahvipöydässä pullaa, minulle ei tarjota sitten mitään. Minun rajoitteeni on jopa joillekin ahdistava kokemus, ja senpä takia olenkin monesti sanonut, että tuomme mukanamme omat eväät sekä itselleni että lapselleni. Näin pääsemme helpommalla, vaikka ei se nyt kovin vaikeaa olisi toisen kysyä, mitä voisi meille tarjota. Onneksi on sentään meillä muutama sellainenkin syötävä nykyään olemassa, jota saa suoraan kaupasta, kun vain hakee, kuten itselläni kaurajäätelö ja lapsella maissinaksut. Suurin ongelma näyttää kuitenkin olevan asenteessa, että on vaikea päästää irti ajatuksesta, että joitakin asioita voisi tehdä toisin ja vieläpä itse uskaltautua ajattelemaan toisin. Ihan kuin tahattomasti haluttisiin viestittää " jos ei pulla kelpaa, ole sitten syömättä, minähän en toisia ruokia kahivpöytään tee." Ja sitten kun toinen huomaa, että ei olekaan pöydässä mitään sopivaa tarjottavaa, voikin sitten siinä nopeasti kääntää asian niin, että "kyllähän te tästä voitte vähän maistaa, eihän se varmasti mitään haittaa. Nykyäänhän sitä puhutaan siedätyksestäkin." Ja sitten toinen kommentti lapselle : " Voi voi sua reppanaa, eikö se äiti sulle mitään hyvää anna ollenkaan", eli allergiat sivuutetaankin vain olankohautuksella ja laitetaan lopulta äidin syyksi, että mitään tarjottavaa ei pienelle olekaan.

Lapsi on onneksi vielä niin pieni, että hän ei ymmärtänyt, mitä oikein palmusunnuntaina tapahtui. Hän ei ymmärrä vielä olevansa moneen asiaan ulkopuolinen, mutta vuoden päästä hän jo sen varmasti ymmärtää ja tuskin hänestä se tuntuu kovin hyvältä. Äitinä tein nyt jo sen päätöksen, että virpominen suoritetaankin eri tavalla ensi vuonna. Aion soittaa vielä etukäteen niille, kenelle mennään, että olisiko mahdollista lapsen saada palkaksi jotain ihan muuta kuin suklaata ja jos tuntuu vaikealta sellaista löytää ja jos toinen ei tällaiseen huomaavaiseen ajatteluun kykene, on heidän luokse sitten ihan turha edes mennä.

Meidän palmusunnuntai ei onneksi päättynyt ihan tyhjään koriin. Pieni virpoja sai palkinnoksi myös hiekkalapiot, pienen pupun, ankan ja nalle puh-ruoka-alustan. Kiitos näistä ihmisistä, jotka ymmärsivät sen,että kaikesta ei tarvitse luopua, vaikka monet kulttuurimme tapahtuvat vahvasti linkittyvätkin tietyn ruoan ympärille.