Vaan äiti

Kun aurinko ja lämpö ovat herättäneet hellimään meitä kaikkia, meidän elämässä ovat viime päivät olleet erityisen aurinkoisia myös muista syistä. Lapsella ollut tämän viikon epätavallisen hyvä tasainen vointi ja se jos joku saa melkeinpä kyyneleet silmiin kiitollisuudesta. Ihanaa! Mikä tämän taivaallisen olotilan on tuonut, on edelleen arvoitus. Ehkäpä se losec, vaikka sivuvaikutusten takia jouduttiin se lopettamaan, teki kuitenkin tehtävänsä ja rauhoitti ainakin vähäksi aikaa vatsakalvot ja ruokatorven. Toinen syy voi olla se, että olen vähentänyt riisin syömisen sekä itselläni että lapsellani minimiin, kun yhä enemmän olen laittanut merkille, että mitä enemmän riisiä on ollut ruoassa, sen huonommat yöt. Ei kiva, että ruoka-aineet vielä tästä ovat vähentyneet, mutta toisaalta, jos se tuo näin merkittävää eroa, on sen arvoista. Söisin vaikka pikkunauloja, jos se toisi apua. :)

Olen jollain tavalla lievässä shokkitilassa, kun kaikki tuntunut nyt niin hurmaavan helpolta. Kaikki perusasiat jopa naurettavan nopeasti suoritettavilta ja sitä jää ihan ihmettelemään, mitä tämä vapaa aika oikein onkaan! Lapsi nukahtaa päiväunille 10 minuutissa! What??? Hän herää öisin vain tasaisesti 5-6 kertaa. Luksusta!!! Hän on kiinnostunut syömään ihan itse!!! Wau! Nyt voin ehkä enemmän ymmärtää niitä puheita, joita aiemmin ihmettelin, että miten joku ehtii tekemään päivän aikana jotain muutakin kuin hoitaa/nukuttaa/syöttää tai houkuttaa syömään lastaan. Nyt vasta käsitän sen, miten sidotut kädet ovat koko ajan olleet, kun koko ajan toinen nyhrännyt, kyhnännyt, itkenyt, valittanut, takertunut, roikkunut, vaatinut lähelläpitämistä/ olemista, sitä 150 % läsnäoloa ihan koko ajan. Luonnollistahan se toisaalta on, jos on paha olla, kenenkä muuhun sen sitten purkaisi ellei äitiin ja se ihan ok. Siitä tullut jopa niin normaali olotila, että en sitä tajunnutkaan kuin vasta nyt, kun hänellä hyvä olo- ja se alkoi muuttaa hänen käytöstään takertuvasta niin uteliaaksi maailman tutkijaksi. Hän alkanut selvästi myös näyttämään normaalia uhmaa. Kävipä niinkin, että hän kuulakärkikynällä harrasti body paintingiä ja maalasi kehonsa lisäksi kynällä myös meidän sohvapöydän pintaa. Olin tästä vaan äärettömän onnellinen! Hän jaksoi tehdä tuollaista! Hän keksi tuollaista!

Jos meidän elämässä on keskivertoa enemmän itkua, olen ihan takuuvarma, että sen kolikon kääntöpuolella on taas keskivertoa enemmän iloa, riemua ja kiitollisuutta, mitä "normaaliperheessä". Voi kuinka me ollaankin nautittu näistä hyvistä päivistä! Ollaan puistoiltu paljon, tehty hiekkakakkuja iso rivi, keinuttu, leikitty, naurettu, hulluteltu, höpsötelty ja kutiteltu. Periaatteessa tehty kaikkea mitä monet tavallisestikin, mutta me tehty se erityisellä kiitollisuudella. Ollaan vähän miehen kanssa otettu myös "lomaa" refluksi-allergia-asioista ja keskitytty vain ihastelemaan meidän maailman ihaninta tyttöä. Maailman suloisinta tyttöä. Maailman hupsuinta, taitavinta ja hassuinta tyttöä. Kuinka paljon selvemmin sitä näkeekään hyvänä päivänä sen, millainen lapsi meillä oikeasti on, kun ei ole kipu ja huono olo viemässä sitä koko ajan pois. Ja mikä mahtavinta, itsekin saanut kokea uudenlaista roolia. Olla vaan äiti. En allergiahoitaja, sairaanhoitaja, rotaationtoteuttaja, raportoija, tutkija, pahaonolonkaatopaikka, lohtusatama. Saanut olla vaan äiti. Parhautta kerrakseen!!!