Korttitalossa

Refluksielämä on kuin hatara korttitalo. Yksikin pieni puhallus ja koko talo kaatuu. Sitten taloa taas aletaan rakentamaan kortti kortilta, hitaasti, varoen ja pyrkien tekemään talo edes jollain tavalla entisen oloiseksi, usein siihen kuitenkaan pystymättä. Tällainen puhallus kumoon tuli jälleen yllätten käyttöön ottamastamme happosalpaajasta. Jouduimme sen lopettamaan järkyttävien sivuvaikutuksien takia. Ei ollut ensimmäinen kerta kun käy näin, että kun jotain ongelmaa hoidetaan, se johtaakin toiseen ongelmaan ja ollaankin sitten pahemmassa kunnossa kuin ennen ensimmäisen ongelman hoitamista. Samaa taistelua sopivan löytämisestä käydään ruoan, juoman, vitamiinien, särkylääkkeiden ja jopa ihorasvojen kanssa, ja välttämättä sopivaa ei löydy, monista vaihtoehdoista huolimatta.

Tätä jatkuvaa talon sortumis- oloa on välillä sietämätöntä kestää, jatkuvaa toivon ja epätoivon välillä seilaamista, jossa jokainen pienikin teko voi olla kohtalokas. Olen ymmärtänyt sen, että meissä ihmisissä asuu aika pitkään toivo, ja sen varaan heittäydyn minäkin. Haluan uskoa siihen, että "päivä vaan ja hetki kerrallansa" vie kohti parempaa aikaa. Silti en voi olla pelkäämättä sitä, mitä meidän elämään ensi vuonna kuuluu, jos kaikki on kuten tänäpäivänä ja vuosi sitten. Miten enää silloin jaksan? Miten jaksan tätä dieettiä ja jatkuvaa ruokien kokeilu- kaatumis-sahaamista? Miten jaksan tätä jatkuvaa torkkunukkumista? Miten lapseni jaksaa kipua ja huonoa oloa? Vastauksia ei näihin ole. On vain tämä päivä.

Useasti yritän repäistä itseni ajattelemaan ihan muita asioita kuin lapsen refluksia ja allergioita. Se kuitenkin on aika vaikeaa. Tämä tila, missä elää, on niin kokonaisvaltaista, jopa symbioottista, ja symbioosia ei suinkaan vähennä se, että syö samaa ruokaa kuin lapsi ja imettää lasta edelleen monia kertoja päivin ja öin. Kun jokaista lapsen suupalaa ja omaa suupalaa kontrolloi, pitää unipäiväkirjaa ja kakkapäiväkirjaa , sitä väkisinkin unohtaa sen, että elämä voi kantaa, ilman että kaikkea itse kannattelee. On vaikeaa ottaa etäisyyttä ja nähdä itsensä erillisenä tästä yhtälöstä, vaikka repäisyt ihan johonkin toisenlaiseen tilaan olisikin oman jaksamisen kannalta tarpeellisia. Se vaan on niin, että jos lapsella on huono päivä, minulla on huono päivä. Jos lapsella on hyvä päivä, minulla on hyvä päivä. Jos lapsella on kipuja, on kuin minuun sattuisi. Itsensä saaminen johonkin toiseen tai jopa johonkin hauskaan tekemiseen tuo minulle jopa syyllisen ajatuksen, miten itse edes voin nauttia elämästä, kun toisella on jatkuvasti huono olo? Tiedän tämän ajatuksen olevan itseni ja koko perheen kannalta aika huono ajatus, sillä eihän se vie pois lapseni olotilaa, jos itse pitäisinkin joskus hauskaa,eikä ainakaan tällainen syyllisyys lisää jaksamistani. Ehkä se ajatus vain siksi on niin kipeä, sillä sen takana on totuus siitä, että joudun siinä kohtaamaan sen, että lapeni elämä ei ole minun käsissäni eikä minun tekojeni varassa. Että olen irrallaan lapsesta ja toisinaan voimaton auttamaan, vaikka tahtoisinkin enemmän. Äidilläkin on rajansa ja voimattomuuden tunteensa. Äitikään ei pysty kaikkeen. Silloin on vaan pakko uskoa siihen, että elämä kantaa ja että lapseni on syntynyt tarpeeksi vahvaksi kestämään kaiken epämiellyttävyyden, kivun ja huonon olon, että lapseni kasvaa tarpeeksi vahvaksi. Kun teot loppuvat, jää enää usko ja toivo. On luotettava, että eteenpäin mennään, vaikka sitä ei näy, ja että jonain päivänä korttitalo ei enää kaadu yhdestä lusikallisesta tai väärästä lääkkeestä, vaan pysyy pystyssä, vahvana, voimakkaana ja kestävänä.