Mitä kuuluu - kysymys on yllättävää kyllä, mitä enemmän
aikaa kuluu, erittäin hämmentävä kysymys. Tähän kysymykseen tulee nykyään
vastattua yhä useammin harvasanaisesti, sillä tuntuu, että jos kysymykseen
alkaisi oikeasti vastaamaan, mitä kuuluu- vastaus olisi aika pitkä ja
monisanainen. Toisaalta en aina osaa itsekään edes tietää, mitä meille kuuluu.
Pitäisikö kuulua hyvää, jos tänään on toinen pystynyt syömään kunnolla tai että
viimeyönä ei olla herätty kuin 8 kertaa, tai että yöllä hän ei ole itkenyt tuskaansa ja repinyt korviaan päästään kuin muutaman kerran, tai että tänään hän sietää yli vuoden siedättämisen jälkeen pikkurillin kynnenverran enemmän jotain ruokaa kuin ennen.
Tai vastaavasti, pitäisikö sanoa, että ei kovin hyvää edelleenkään, sillä jo
toista vuotta syödään samoja harvoja ruoka-aineita, kaikki rotaatiot kaatuvat,
lapsi oireilee jo ihan pikkuriikkisistäkin uusista ruokamääristä, koko ajan
refluksi vaihtelee ja muuttaa muotoa, tulee uusia haasteita ja tää mamma tässä
pistelee edelleen poskeen possua sen pari kolme kertaa päivässä, peläten sitä
päivää, kun imetystä ei enää jaksakaan... Tai että on tässä koko ajan jatkuva
huoli päällä, miten tuo pieni lapsi tästä sairaudesta selviää, miten hänelle
saadaan tarpeeksi ravintoa tai että miten taas tulevista altistuksista
selvitään ja millaisin tuhoin, ja kuinka väsyneitä me ollaankaan tähän
jatkuvaan tilaan...
Onhan sitä elämää refluksin ulkopuolellakin, kai? ja
siten voisin vaikka kertoa, että olen miettinyt opintojen pariin takaisin
siirtymistä ensi syksystä, uuden maton ostoa ja pihalle hiekkalaatikon
rakentamista. Kaikki muut uutiset kuitenkin tuntuvat peittyvän refluksimörön
taakse, sillä jokainen päivä kuitenkin aloitetaan aina refluksin ehdoilla.
Siinä ei paljon omat suunnitelmat paina.
Ehkäpä mitä kuuluu-kysymys on vaikea myös siksi, että se
usein on retorinen kysymys ja siihen toivotaankin vastausta, että ihan hyvää..
Jos lähdet avaamaan tätä teidän arkea ja haasteita, vaikka neuvolassa, ei
vastapuolelta juurikaan kuule muuta kuin tyhjiä lauseita, että kyllä pitäisi
saada enemmän ruokia ( ai jaa...ihanko totta? ei sitä tässä ollakaan koko ajan
yritetty) tai että koittakaa nukkua ( ai koska? ) tai jos joillekin muille
tästä arjesta kertoo, voi kuulla tällaistakin että "voi että, meidänkin 9
kk lapsella on enemmän ruoka-aineita kuin teidän lapsella." Tai että
oletteko kokeilleet jo sitä tai tätä ruoka-ainetta...( juu, kyllä ollaan...)
Jos ei näitä sitten kuule, voi saada vastauksena, että eihän tuo ole kuin
allergiaa, eikä mitään syöpää tai muuta vakavaa, ja että kyllähän sen pitäisi
pian helpottaa, kun ikää tulee. Niinpä. Meille kuuluu ihan hyvää...
tuo on niin vihoviimeinen kysymys vastata! (Tuonne jonnekin palstalle taisi tätä jo pohtiakin.) Jollekkin läheiselle joskus selostin tätä meidän arkea juurtajaksain, ja sitten kun olin saanut selostukseni loppuun, niin läheinen kysyi lempeästi että "niin, mutta mitä SINULLE kuuluu?" tuli semmoinen olo, että mahtoiko hän yhtään kuunnella mitä juuri olin selittänyt. Miten ihmeessä minulle pitäisi kuuöua jotain ammatillisia suunnitelmia tai puutarhan laittamista tai muuta normaalia, kun koko arki ja elämä pyörii pojan syömisten ja nukkumisten tai siis syömättömyyksien ja nukkumattomuuksien ympärillä. Miksei edes läheiselle kelpaa se, että tämä on minun elämääni nyt, enkä pysty mihinkään muuhun koska en yksinkertaisesti jaksa ajatella muuta, kuin jossain haaveilun tasolla... no kerroinhan minä sitten toki, että minua on pyydetty töihin, ja sitten sain kuulla että voi kuinka hienoa. no juu onhan se hienoa, mutta kokoajan pelkään että selviydynkö tuostakaan pienestä työtilaisuudesta kunnialla tämän massiivisen univelan kanssa... Hohhoi. anteeksi purkaus taas. tämä on niin tuttua, niin tuttua....
VastaaPoistaLL
On lohudttavaa, vaikkakin surullista, että ajatukset ovat meillä refluksilasten äideillä niin samanlaisia. Jokainen varmasti etsii sitä omaa tapaansa elää tämän asian kanssa, joillakin se työ tai muu voi olla hyvä juttu, toisille taas ei. Mä taidan olla enemmän sellainen "lamaantuva" että en pysty suorittamaan jotain muuta tällä hetkellä. Mun opinnot ovat olleet jo pari vuotta tauolla täysin, vaikka opiskeluihin muuten olisi motivaatiota ja tahtotilaa. En vain pysty...Kai sitä pitäis antaa itelleen vain armoa tähän elämään ja ajatella, että aikansa kullakin asialla. Joskus mekin sitten tuolla taas touhotetaan ja rakennetaan erilaista elämää. Nyt eletään näin ja näillä ehdoilla ja yritetään tehdä elämässä se, mikä on tarpeen, ei sitä mitä ehkä haluaisi tehdä. Toisaalta taas tunnen syvästi, kuten varmaan säkin, että juuri tällä hetkellä, se paikka on siellä kotona ja olet siellä se tärkein ja tarpeellisin ihminen, jotta arki jollain tavalla rullaa eteenpäin ja lapsi saisi voida niin hyvin kuin vain se on mahdollista.
VastaaPoistaJuurikin niin, oikeassa olet. On kyllä jännä miten ajatukset kulkevat samanlaisia polkuja. :)
VastaaPoistaomaa jaksamista auttaa kovasti että hyväksyy sen, että nyt ei ole kiire mihinkään uraa luomaan, vaan nyt lapsi tarvitsee minua enemmän, koko loppueämä on aikaa luoda sitten vaikka millaisia urapolkuja. Vaikka on rankkaa, en kuitenkaan osaisi ajatella tekeväni mitään muuta. Tämä asia vaan tuntuu olevan ulkopuoliselle vaikea tajuta, miten kummassa onkin niin työkeskeistä ihmisten oleminen? välillä miettii ihan tosissaan, että miksi sitten halusin lapsia, jos en olisi valmis niiden kanssa olemaan silloin kun he minua eniten tarvitsevat. Minä koen myös olevani enemmän tällainen "lamaantuva" tapaus, en pysty suorittamaan paljoakaan mitään ylimääräistä. Varmasti meidän kohdalla kyse on paljolti myös tästä mittavasta univelasta. jos saisimme nukkua, tarmoa ja intoa olisi luultavasti erilailla, ainakin minusta tuntuu siltä...
Mutta aika aikaa kutakin. sitten kun meidän lapset on murrosikäisiä, saamme luultavasti takaisin kaiken sen nyt uhraamamme ajan, ja myös ehkä teinit, joilla on poikkeuksellisen paljon empatiaa ja turvallisuuden tunnetta, joita he ovat saaneet meiltä silloin kun ovat sitä pienenä paljon tarvinneet...
ps. jo tulet sunnuntain kokoukseen, ajattelin kyllä kysyä sinulta, että mitä kuuluu... :)
LL